Hei,
Onko kumppanisi sinulle "Se Oikea"?
Olen 30-v nainen ja avopuolisosta hetki sitten eronnut. Olen kenties kyyninen, mutta olen jokseenkin vakuuttunut siitä, että suurin osa meistä on valinnut kumppanikseen jotain muuta kuin "sielunkumppaninsa". Tuntuu että ihmiset aina etsivät niin kiivaasti parisuhdetta, että lopulta pariksi kelpaa joku "kriteerit täyttävä". Yksinjäämisenpelko vain ajaa ihmiset yhteen.
Onko muita jotka ajattelevat näin?
Olen osaksi myös optimisti, uskon sielunkumppaneihin. En usko unelmien prinsseihin, että löytäisin ihmisen joka olisi juuri sellainen kuin toivon (pitkä, komea, älykäs ja huumorintajuinen ja mitä muuta niitä nyt usein toivotaan). Vaan ennemminkin siihen, että minulle on olemassa vastapari joka täydentää minua henkisesti. Näin määrittelen "Sen Oikean".
Parisuhteet toisinaan kaatuvat kolmansiin pyöriin.. johtuuko sekin siitä että vasta sitten uskalletaan lähteä, kun löytyy "Se Oikea" tai ainakin oikeampi.
Onko kumppanisi sinulle "Se Oikea"?
Olen 30-v nainen ja avopuolisosta hetki sitten eronnut. Olen kenties kyyninen, mutta olen jokseenkin vakuuttunut siitä, että suurin osa meistä on valinnut kumppanikseen jotain muuta kuin "sielunkumppaninsa". Tuntuu että ihmiset aina etsivät niin kiivaasti parisuhdetta, että lopulta pariksi kelpaa joku "kriteerit täyttävä". Yksinjäämisenpelko vain ajaa ihmiset yhteen.
Onko muita jotka ajattelevat näin?
Olen osaksi myös optimisti, uskon sielunkumppaneihin. En usko unelmien prinsseihin, että löytäisin ihmisen joka olisi juuri sellainen kuin toivon (pitkä, komea, älykäs ja huumorintajuinen ja mitä muuta niitä nyt usein toivotaan). Vaan ennemminkin siihen, että minulle on olemassa vastapari joka täydentää minua henkisesti. Näin määrittelen "Sen Oikean".
Parisuhteet toisinaan kaatuvat kolmansiin pyöriin.. johtuuko sekin siitä että vasta sitten uskalletaan lähteä, kun löytyy "Se Oikea" tai ainakin oikeampi.
Vastaukset 39
Vanhimmat
On ja ei.
On oikea.
En kyllä ole koskaan etisnyt sielunkumppania, mitä se sitten edes tarkoittaa. Mies on sen sijana minulle oikea luonteena, luotettuna, isähahmona lapsille, elämänkumppanina arjessa ja seksin kannalta.
Elän avoliitossa ja olen tajunnut että avokkini ei ole se oikea. Ero tulossa. Olen mielummin yksin kuin "väärän" miehen kanssa.
Se on myös pitkälti itsestä kiinni. Mitä pystyy tuomaan suhteeseen. Millaisella asenteella elää omaa elämäänsä.
Jos ei tiedä mitä haluaa toiselta, ja mihin itse pystyy, on hyvä erota ja olla yksin mieluummin pitempi jakso.
Olen tässä ammattini puolesta huolestuneena seurannut useiden nuorten perheiden elämää ja tehnyt omia huomioitani.
Isoäitini aikaan soimattiin miehiä kotitöihin osallistumattomuudesta. Nyt ovat asiat kääntyneet päälaelleen. Tapaan työssäni usein nuoria perheenisiä, jotka kertovat käyvänsä päivätyössä ja hoitavansa lapset ja huushollin täysin yksin, ilman vaimon apua. Kotona mies tekee päivittäiset ruokaostokset, laittaa ruoan, siivoaa, pesee ikkunat ja pyykit, kuskaa lapset päiväkotiin ja harrastuksiin. Nukuttaa, käyttää lääkärissä, kuulustelee läksyt jne.
Mitä tekee vaimo?!
Vaimo ei käy työssä - Ei halua! Käy kuntosalilla jos huvittaa. Kiukuttelee kotona kodin pienuudesta ja vaatii isompaa miljoona-asuntoa. Syyttää miestään ja valittaa ystävilleen kun sitä ei saada. Kotona oleva lapsivaimo viihdyttää itseään toisia lapsivaimoja tapaamalla. Yhdessä keksitään kaikenlaista kivaa ajankulua. Pidetään verkostomarkkinointikutsuja, joiden seurauksena koti pursuu kaikenlaista krääsää ja koriste-esinettä, perustetaan perhekahviloita, istutaan kahviloissa, shoppaillaan, käydään kirppareilla ja netissä, josta löytyy aivan ihania vaatteita ja tavaroita, suunnitellaan nimppareita ym. juhlia. Vaihdellaan kakkureseptejä ja valmistaudutaan seuraavaa merkkitapahtumaa varten viikkokaupalla. Viikonloppuisin nämä lapsivaimot useimmiten pukeutuvat ulkomailta tilaamiinsa muotivaatteisiin ja bilettävät kimpassa, miesten hoitaessa lapsia kotona. Miehillä ei ole vapaa-aikaa. Heillä on vain ylitöitä ja velvollisuuksia.
Ovatko nykyajan naiset taantuneet kehityksessään ja ruokkiiko media tätä taantumisilmiötä? Ajatelkaapa vaikka esim. Trivako- ja Zalando -mainoksia!
Niissä naiset manipuloivat miehiä, heittäytyvät lapsiksi ja puhuvat lapsen kielellä.
Ja jos ei saa mitä haluaa, voihan sitä vaikka itkeä tirauttaa ja syyttää miestä siitä ettei tämä enää rakasta!
Tiesin jo 23-24-vuotiaana että haluan oikean ihmisen, muuten voi olla sinkkuna. Ei olisi kivaa särkeä sydäntä, saati että joku särkee oman. Omani on särjetty useasti, itse olen vahingossa pari. :( Rangaistukset kärsinyt.
Minä olen aina valinnut tunteella, vetovoimalla ja rakkaudella. Toki kriteerejäkin pitää olla, mutta vaikka tietyt kriteerit täyttyisivät, mutta ei olisi molemmin puolista rakkautta, en alkaisi suhteeseen.
Nykyinen mieheni on pitkä, komea, huumorintajuinen, älykäs, omillaan toimeen tuleva, huomaavainen, romanttinen, rakastava, herkkä, auttavainen, hellä, lapsi- ja eläinrakas, positiivinen, ulospäinsuuntautunut, savuton, siisti.. ja paljon kaikkea muuta.. aikamoinen unelmien prinssi minun silmissäni, inhimillisine ominaisuuksineen toki.
Pelkkä henkinen yhteys ei riitä suhteeseen, tarvitaan paljon muitakin juttuja, jotka vetävät puoleensa ja yhdistää. Ulkonäöllä esim. on merkitystä..
Ulkonäöllä ei ole kaikille merkitystä, fiksut katsovat johonkin muuhun. Kunhan ei sairaalloisiin laihuuksiin ja lihavuuksiin mennä. Ei muuten mitään väliä millään ulkonaisella. En mä ainakaan ulkonäön kanssa aio vanhuuttani viettää, vaan ihmisen jolla on kaunis sydän ja mieli. Trendiurpot kierrän mahdollisimman kaukaa. Paha allergia :D
Annoit ymmärtää, että ulkoiset seikat eivät merkitse mitään, jos on fiksu. Noo kukin ajattelee tyylillään, mutta ulkonäkö merkitsee paljonkin ja se on luonnon laki. Kyllähän kumppanin ulkonäkö voi olla sellainen, ettei se vedä mitenkään puoleensa, ja seksi jos mikä on suhteen ja yleensä elämän kantava voima.
Onko sinulla kaunis sydän ja mieli, kun nimittelet ja alennat muita?
Ei kumpikaan edellisistä. Tästä en tiedä, mutta eka kerta elämässä kun mulla on oikeita vahvoja tunteita. Luulin et mulla oli niitä ennen ollut, mut tämä on ihan kuin toisesta maailmasta. Tuntuu että miehen sijasta olen löytänyt ihmisen.
45-vuotta kestäneestä, harmoonisesta liitosta päätellen osuimme oikeaan.
Olimme vanhanaikaisia siinä mielessä, että seurustelimme melko kauan ennen ensimmäistä yhdyntää.
Viihdyimme yhdessä.
Kaikissa "arkisissa" asioissa kävivät mielipiteemme aidosti yksiin.
Olemme molemmat melko temperamenttisia ja spontaaneja emmekä "haudo" asioita vaan puhumme ne selviksi.
4:n tason koulutuserokaan ei ole ollut haittaava tekijä. Älykkäänä ihmisenä vaimoni on sopeutunut vaihteleviin tilanteisiin ja olosuhteisiin.
Niitä "pyöriä" ja tilanteita olisi ollut tarjolla mutta sutimisen esto piti.
Minä olin juoksuni juossut ennen avioitumista.
Pohdin joskus pariutumiskriteereäni. Naisen ei tarvitse olla erityisen kaunis, hauska, älykäs tai erityisesti mitään muutakaan. Mutta hänessä ei saa olla mitään erityisen ärsyttävää piirrettä, sillä yksikin huono ominaisuus peittää alleen kaikki hyvät.
Minäkin uskoin nuorempana sielunkumppanuuteen ja tunsin olevani sellainen entisen avovaimoni kanssa. Olimme vissiin liiankin samanlaisia, koska meistä tuli lopulta kuin sisko ja sen veli ja sehän johti eroon. Nyt uskon enemmän parisuhteen dynamiikkaan, joka perustuu sukupuolten eroihin. Ja ainakin tämä on kestänyt jo 14 vuotta ja edelleenkin olemme oikein onnellisia yhdessä.
Yhtäläisyydet ja erot. Olisi luonnotonta, että kaksi ihmistä olisi kaissa asioissa samaa mieltä.
Olen usein maininnut, että arkisissa asioissa kuten perheen talouden hoito, lasten kasvatus yms. meillä on yhtäläinen näkemys.
Kiinnostus urheiluun, yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja matkusteluun yhdistävät myös.
Sitten on henkilökohtaisempia asioita jotka kumpikin kokee omikseen.
Onneksi vaimon tärkeät ovat sellaisia, etten tunne tarvetta ryhtyä kiistelemään ja myös päinvastoin.
Nainen ei saa olla kynnysmatto! Temperamenttia ja särmää. Se on elämää.
koska tänä päivänä ollaan oltu avioliitossa 45 vuotta.
On ja ei.
Vaimoni on upea ihminen ja nappi valinta. Lisäksi olen rakastunut häneen ja ojentanut elämäni hänen onnensa mukaan.
Mutta vuosikymmenten jälkeen olen tullut siihen valitettavaan johtopäätökseen, että minusta ei ole parisuhteeseen ja perhe-elämään. Kaikille osapuolille olisi ollut parempi, jos olisin jättäytynyt poikamieheksi. Mielenterveyteni on natissut liitoksissaan kaiken tämän ajan. Perhe on pysynyt kasassa johdonmukaisella teeskentelyllä. Onneksi lapset eivät näytä tajunneen bluffia.
En usko Siihen Oikeaan, vaan valintaan. Se Oikea on se jonka valitsen ja joka valitsee minut. Rakkaus on päätös, rakastuminen on tunne. Molempia tarvitaan. Maailmassa on vain epätäydellisiä ihmisiä ja tämä myytti siitä oikeasta on yksi kamalimpia valheita, joilla perustellaan puolison jättämisiä sun muita itsekkäitä tekoja.
Keskityn siis enemmänkin olemaan itse "oikea valinta" puolisolleni, eli hänen valintansa arvoinen. Yritän kehittyä ihmisenä rakkaudessa, anteeksi antamisessa, nöyryydessä, itsekkyyden vähentämisessä. Usein mietin ihan tietoisesti miten voisin tänään rakastaa puolisoani. Meidän suhde on se kaikkein tärkein, ja sen vaaliminen prioriteetti numero yksi.
Joinain päivinä ne omat vaihtelevat ja epävarmatkin tunteet eivät ole samaa mieltä. Nimittäin rakastuneina päivinä teot seuraavat tunteita; ah olet niin ihana että näytän sen sinulle niin ja näin. Rakastamisen päivinä tunteet taas seuraavat tekoja; teen puolestasi jotain hyvää vaikka just nyt ei tuntunut siltä mutta koska olen sitoutunut tähän juttuun. Ja kas, ne tunteet hiipivätkin taas pintaan...
Kun puolisolla on sama asenne, homma toimii vastavuoroisesti ja yhdessä elämää jakaen.
Tämä kirjoitus vastaa myös omaa ajatteluani. En rakastunut puolisooni, mutta rakastan häntä.
Hei!
Kiitos kun kirjoitit… Miten kauniisti asiasta ajattelet. Olet varmasti erinomainen puoliso. totta, rakkaus on päätös ja sen eteen pitää tehdä "töitä"..
Sain tästä kommentista paljon ajateltavaa. Ehkä asia ei olekaan niin mustavalkoinen kun sen mielessäni olen kuvitellut.
Toivottavasti ihmiset ymmärtäisivät arvostaa toisiaan enemmän. Juuri kuten kirjoitat.
"Rakkaus on päätös, rakastuminen on tunne."
Kuulostaa simppeliltä. Suvaitsen silti olla kanssasi eri mieltä. Minusta rakkaus on tunne, joka alkaa rakastumisesta. Jos se olisi päätös, voisin päättää rakastua ja rakastaa jotakuta. Näinhän ei kuitenkaan ole. Tekojaan voi pakottaa, tunteitaan ja ajatuksiaan ei.
Teoillaan voi tietysti joko vahvistaa tai pilata rakastamisen tunteen.
No siis, en tiedä ymmärsitkö ihan kokonaan pointtiani. Minustakin rakkaus alkaa rakastumisesta, siispä sitä ei voi pakottaa. Mutta mitä tarkoitan tuolla "päätöksellä" tunteen sijaan on, että ihmisen tunteet vaihtelevat ja pitkän suhteen aikana tapaa ihmisiä joihin ihastuu, ehkä vähän rakastuukin (jos ihastumiselle antaa sijaa). Siinä kohtaa tämä tarkoittamani Rakkaus, se Päätös, astuu kuvaan. On se tunnettakin, mutta myös jotain pysyvämpää.
En lähde uuden tuttavuuden matkaan ja hylkää suhdettani (ja mahdollisia lapsiakin jopa), vain siksi että tänään "tuntui" tältä. Jäisin koska rakkaus, sitoutuminen, päätös jatkaa elämänkumppanin kanssa läpi niidenkin päivien jolloin ei "tuntunut" siltä... Se olisi tärkeämpää. Koska se parempi aika tulee taas kun on uskollinen ja herättelee sen romanssin uudestaan teoillaan.
(Huom. Puhun tietenkin vain emotionaalisesti terveistä suhteista, jossa kaksi tasavertaista kumppania jakaa elämää. Vanhempani ovat mahtava esimerkki, 40 vuotta yhdessä ja vaikeaakin on ollut, mutta ovat jatkaneet, koska se heidän yhteinen suhteensa on se tärkein, ei se miltä _minusta_ tänään itsekkäästi "tuntuu".)
Juu keskusteluissa parasta on saada eri näkökulmia asioihin. Minulla on hyviä ystäviä jotka uskovat kohtaloon ja Siihen Oikeaan, ja heidän kanssaan on tosi mielenkiintoista keskustella. Itse vain en asiaa ihan niin näe...
Muutamalla Siihen Oikeaan uskovalla tuttavallani on asenteena että "no kun ei voi tietää koska tapaa vielä paremman kuin nykyinen". En haluaisi itse elää tällaisessa suhteessa. Etsintä loppuu siihen valintaan. Ainahan voisi löytää "paremman", eihän se kierre lopu koskaan. Jokainen on kuitenkin epätäydellinen eikä kukaan ihminen voi toista pelastaa, korjata tai tehdä joka hetki onnelliseksi. Ongelmia tulee kaikkien kanssa. Niin jotenkin aivan kauhean ahdistava ja masentava ajatus, että koska tahansa voi vastaan tulla "se parempi", "se oikea", ja sitten pitäisi jättää vanha ja aloittaa alusta. Kunnes taas kävisi niin.
Jos vierelläsi on mukava ihminen joka kunnioitaa ja haluaa sinua, ja sinä häntä, ja teillä on hauskaa ja romanttista yhdessä - siinä se oikea on. Se elämän suuri rakkaus. Ei tarvitse etsiä enää eikä miettiä onko tehnyt oikean valinnan, koska tietää että on ;).
No tuon kirjoituksesi ainakin ymmärsin ja allekirjoitan täysin.
Olen useamman kerran kuullut tai lukenut, että tunteet vaihtelevat suhteessa. Jotkut sanovat ihastuneensa tai rakastuneensa kumppaniinsa uudelleen. Minusta se tarkoittaa, että se tunne on välillä ollut kateissa tai peräti kohdistunut johonkin ulkopuoliseen ihmiseen.
Minä en tiedä, mitä moisessa tilanteessa tekisin. Ainakin edellinen avoliittoni loppui saman tien, kun moisia tuntemuksia ilmeni. Onneksi niitä ei nykyisessä ole 14 vuoden aikana ilmennyt ja toivottavasti ei ilmenekkään. Ainakin teen kaikkeni asian eteen ja tuntuu, että vaimokin tekee.
Täysin samaa mieltä. En usko mihinkään ainoaan oikeaan, vaan riittävän yhteensopivaan kumppaniin jonka kanssa yhdessä valitaan rakastaa toisiamme ja panostaa yhteiseen elämään.
Olin aikanaan sitä mieltä että juuri tuo ihminen tulisi joskus olemaan minun puolisoni...ja näin kävikin. Mutta mitä olen ajatuksestani maksanut - mielestäni. Oman itseni, oman elämäni ja omat haaveeni. Olin niin varma siitä, että sain juuri omani, että olin valmis uhraamaan elämäni hänen vuokseen siinä uskossa, että tämä olisi kahden kauppa. Tyhmä olin ja olen maksanut tästä kaikesta uupumuksella ja masennuksen jälkeisellä hyväksymisellä. Luulen edelleen, että en voi olla oma itseni, silllä uskon että puolisoni ei kestäisi sitä. Vaikka juuri nyt ei sitä niin ajattelisikaan.... Olen jokseenkin onneton. Minulla ei ole sitä ystävää, kelle voisin sieluani puhdistaa..... Joten kuten ennenkin; vain olen....muuta en enää osaa....
Hei Pisara 73,
En tiedä mitä sanoa. Olen TummienVesienTulkki, joka aloitti keskustelun.
Jään sanattomaksi. Mutta tunnistan kirjoituksestasi myös itseäni.. vaikka tarinani onkin erilainen.
Erosin juuri suhteesta, huomasin että hukkasin siinä itseni. Olen herkkä enkä tullut tarpeeksi nähdyksi ja kuulluksi.. kadotin itseni toisen kustannuksella.
En kuitenkaan ymmärrä kaikkea mitä kerrot. Mikä on mennyt pieleen..? Sait puolisoksesi kenet halusitkin, mutta erehdyitkö siis… Halusit uskoa että hän oli Se Oikea, mutta ei sitten ollutkaan?
"Halusit uskoa että hän oli Se Oikea, mutta ei sitten ollutkaan?"
Pisra73 kirjoitti:
"Olin niin varma siitä, että sain juuri omani"
Hip hei. Olemme olleet yhdessä 15 vuotta ja lapsia neljä. Alussa meillä oli aina hauskaa - rakkauslapsien harrastusten sekä aikataulujen myötä olemme hukanneet rakkauden ja sen kiihkon sekä intohimon. Nauti nuori kun vielä voit ettei tarvitse elää puhumattomassa parisuhteessa kuten minä jossa Rakastan yksin. Olen muuten mies 46 ja keskusteleva, ehkä pian yksinelävä...
Minunkin exäni pitää itseään keskustelevana ja hän aina suorastaan vaati minua keskustelemaan.
Noh, se oli sitten sitä, että minua lytättiin ja haukuttiin maanrakoon, eikä minun ajatuksilla ja mielipiteillä ollut mitään arvoa. Hän käänsi kaiken sanomani minua vastaan, väänteli ja käänteli monelle mutkalle asioita, puhui ristiriitaisesti ja itseään pussiin.. Lopuksi hänen keskustelunsa oli yksin puhumista, hän huusi ja sätti, kiihdytti itsensä raivotilaan, sai raivokohtauksia ja lähti ovet paukkuen, oli pois yökausia ja kun tuli kotiin saattoi mököttää kuukaudenkin, yleensä vakio oli 2 viikkoa.. Meidän 20 vuotisesta suhteesta hän varmaan mökötti yhteenlaskettuna 10 vuotta, mutta hänen hiljaisuutensa piti rauhaa yllä, joten oikeastaan hän tekikin siinä palveluksen :)
Lasten harrastukset ovat usein vanhemmista lähtöisin, vanhemmat niitä järjestävät kauhean kasan lapsilleen. Lapset eivät aina jaksaisikaan, mutta vanhemmat pakottavat syyllistäen, että harrastuksen kausimaksuista ja varusteita on maksettu niin ja niin paljon.
Miksi ihmeessä pitää tehdä neljä lasta! Onhan se ihan selvää, että siinä väsyy ja suhteelle ei jää aikaa!
Jos koet ettei kumppanisi puhu, niin mites olisi puhuminen pariterapeutin vastaanotolla?
Minulle kyse oli päätöksestä sitoutua ja antaa suhteelle oikeasti mahdollisuus. En usko siihen ainoaan oikeaan. Silti ajattelen, että puoliso usein täyttää meissä jotain, jota olemme vailla. Olen myös muuttunut suhteen aikana paljonkin - miten määritellä, olinko tai olenko miehelleni se oikea? Olemme kasvaneet yhdessä, sopeutuneet toisiimme.
Riidankin hetkellä tiedän, ettei ole mitään hätää. Sitä kai ihminen sisimmässään pelkää, ettei kelpaa, että tulee torjutuksi.
Onko se sielunkumppani siis samanlainen kuin minä, vai vastakappale, joka ei siis ole samanlainen kuin minä, vaan tuo puuttuvan osan?
"Vastakappale" kuulostaa hyvältä. Täydentäjä, ehjäksi, kokonaiseksi tekevä, puuttuva palanen minusta ja minun hengestäni. Se, joka sieltä nyt puuttuu. Ei missään tapauksessa samanlainen ...
Minusta me olemme täydellisiä omana itsenämme, mutta ihminen etsii luonnostaan kohdetta, joka sytyttää rakkauden tunteen. Rakkauden tunne pitää meidät terveenä ja elinvoimaisena, antaa virtaa arkeenkin. Oman rakkaansa rakastaminen pitää siis sekä kohteen että itsensä terveenä.
Minä en ole sellaisen kumppanin kanssa, joka ei minua rakastaisi enkä minä häntä, sehän aiheuttaa vain sairautta ja pahaa oloa elämään. Mielummin yksin, kuin rakkaudettomassa suhteessa.
Otsikkosikin sen kertoo: aina on jotain rakastettavaa, vaikka suhteessa sitä ei olisikaan. Ja sekin on suhteellinen kymysys. Maailmassa on paljon rakastettavia asioita.
Monet meistä jäävät joltakin puoleltaan ja / tai osaltaan epätyydyttäviin suhteisiinsa ehkä siksi, että eivät usko, että mitään sen kummallisempaa olisi tarjolla.
Ei. Todennäköisesti se oikea oli exäni, joka tosin sössi asiat niin pahasti, että meillä kummallakaan ei ollut muuta mahdollisuutta kuin muuttaa erilleen. Jälkeenpäin pyyteli anteeksi ja olisi halunnut aloittaa alusta, mutta itse en unohtanut niin helposti kaikkia loukkauksia. Muutti sittemmin niin kauas, ettei olla edes nähty.
Tälle nykyiselle olen yksi kavereista, omat halut menevät minun halujeni edelle, ja edes satunnaisia pieniä kivoja asioita ei minulle tapahdu. Minulla on todennäköisesti yksi lapsi, ja se on tämä mies. Itsepähän olen tilanteeni valinnut ja miehen alun perin liian hyvälle palvelulle opettanut, mutta nyt on kyllä jo riittänyt, pyykätköön itse omat pyykkinsä, ostakoon omat ruokansa, etsiköön itse omat tavaransa kaapeista, joista ei muutenkaan koskaan löydä mitään. Minulle riitti.
Kumpa tietäisinkin vastauksen tuohon kysymykseen. Välillä tuntuu, että hän ei ole "se oikea", siitä huolimatta, että hän on niin ihana. Mies täyttää kriteerini, on huomaavainen ja olen pari kertaa "nähnyt hänen sieluunsa". Silti tuntuu, että jollain tavalla sielumme eivät kohtaa, emmekä ole sielunkumppaneita. Ajatus "väärästä" henkilöstä on intuitiivinen ja kaihertaa mieltä.
Sielunkumppani on löytynyt toisella yrittämällä. Tosin yhdessä elämistä piti harjoitella useita vuosia ennenkuin täydellinen sopeutuminen toiseen syntyi. Rakkaus on ollut alusta saakka, mutta särmien loiventaminen on kestänyt aikaa mutta se on onnistunut lopulta erinomaisesti.
Ei ole se oikea. En usko että menemme koskaan esim naimisiin.
Mutta tällä hetkellä parisuhde on kivuton ja helppo, iso asunto, velat yms. vaikuttavat siihen, että eroamaan en ala. Avovaimoni on ura-ihminen joten hänelle tämä ratkaisu on myös sopinut hyvin, että vaan silleen ollaan yhdessä. Olemme olleet sitä jo yli 8 vuotta.
Ei ole "se oikea", mutta riittävän sopiva kuitenkin. Kompromissilla mennään.
Jätin exäni nykyisen takia.
Exä oli täysi vastakohta minulle ja nykyinen ihan samanlainen kuin minä. Luulin tekeväni hyvän valinnan koska tuntui että nykyinen välittää ja rakastaa minua enemmän kuin exäni.
En tiedä mitä exäni tulevaisuuden suunnitelmat oli, menimme päivä kerrallaan. Mutta nyt kadun että jätin niin hienon ja kaikesta huolimatta minulle sopivan ihmisen.
Toivon että katumus hiipuu pikkuhiljaa ja osaan olla onnellinen ilman muistoja menneisyydestä