Löytyykö muita jotka jakavat kanssani saman fiiliksen?
Takana hiukan parempi koulutus. Oma takapuoli kohtuullisesti turvattu kohtuullisella palkalla ja kohtuullisen vakailla työmarkkinoilla.
Aamulla tulet töihin ja istut omaan koppiisi. Ketään et työssäsi juuri tapaa istut vain kopissa yksinäsi ihmisten touhutessa omiaan ympärillä. Sinulle delegoidaan töitä jotka ovat niin helppoja että kuka tahansa osaisi ne tehdä. Kukaan ei kerro mitä ensi viikolla tehdään. Kukaan ei itse asiassa kerro yhtään mitään. Päätökset vain tulevat jostain ylhäältä. Pomoja ei ole näkynyt kuukausiin. Ja jos on niin vaihdoitte vain pari rutiininomaista sanaa.
Pikkuhiljaa et jaksa tehdä niitä helppojakaan töitä jotka sinulle annetaan. Itse asiassa juuri niihin helppoihin rutiinitöihin tarttuminen alkaa tuntua päivä päivältä uuvuttavammalta ja uuvuttamalta. Ihmettelet miksi v***taa vaikka kaikki pitäisi olla hyvin. Työ ei stressaa ja rahaa tulee. Rupeaa internet aukeamaan yhä useammin. Yhtäkkiä huomaat että eihän sillä olekkaan merkitystä teenkö työt nyt vai joskus hämärässä tulevaisuudessa, kukaan ei kuitenkaan ole kiinnostunut. Ikinä ei ole haukkuja eikä kehuja tullut. Jos sinulta ripeästi jotain pyydetään niin silloinkin on jo myöhäistä ja sinusta riippumattomista syistä. Näinä hetkinäkään et voi siis tehdä työtäsi kunnolla koska on niin kiire. Tulos on aina jonkinlainen kompromissi.
Ja työttömät älkää vaivautuko kirjoittamaan niitä vastauksia että "Olisit onnellinen että jne...". Sympatiani ovat jokatapauksessa teidän puolellanne, ymmärrän teitä, mutta nyt on kyse eri asiasta. Uskokaa tai älkää mutta heikompi ihminen saattaisi tilanteessani sairastua vakavastikkin.
Takana hiukan parempi koulutus. Oma takapuoli kohtuullisesti turvattu kohtuullisella palkalla ja kohtuullisen vakailla työmarkkinoilla.
Aamulla tulet töihin ja istut omaan koppiisi. Ketään et työssäsi juuri tapaa istut vain kopissa yksinäsi ihmisten touhutessa omiaan ympärillä. Sinulle delegoidaan töitä jotka ovat niin helppoja että kuka tahansa osaisi ne tehdä. Kukaan ei kerro mitä ensi viikolla tehdään. Kukaan ei itse asiassa kerro yhtään mitään. Päätökset vain tulevat jostain ylhäältä. Pomoja ei ole näkynyt kuukausiin. Ja jos on niin vaihdoitte vain pari rutiininomaista sanaa.
Pikkuhiljaa et jaksa tehdä niitä helppojakaan töitä jotka sinulle annetaan. Itse asiassa juuri niihin helppoihin rutiinitöihin tarttuminen alkaa tuntua päivä päivältä uuvuttavammalta ja uuvuttamalta. Ihmettelet miksi v***taa vaikka kaikki pitäisi olla hyvin. Työ ei stressaa ja rahaa tulee. Rupeaa internet aukeamaan yhä useammin. Yhtäkkiä huomaat että eihän sillä olekkaan merkitystä teenkö työt nyt vai joskus hämärässä tulevaisuudessa, kukaan ei kuitenkaan ole kiinnostunut. Ikinä ei ole haukkuja eikä kehuja tullut. Jos sinulta ripeästi jotain pyydetään niin silloinkin on jo myöhäistä ja sinusta riippumattomista syistä. Näinä hetkinäkään et voi siis tehdä työtäsi kunnolla koska on niin kiire. Tulos on aina jonkinlainen kompromissi.
Ja työttömät älkää vaivautuko kirjoittamaan niitä vastauksia että "Olisit onnellinen että jne...". Sympatiani ovat jokatapauksessa teidän puolellanne, ymmärrän teitä, mutta nyt on kyse eri asiasta. Uskokaa tai älkää mutta heikompi ihminen saattaisi tilanteessani sairastua vakavastikkin.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Luulisi jo, että ollaan samassa työpaikassa. Simputusta ja väheksyntää on tässä duunissa lisänä.
Noinhan se päivä menee, aamulla vain otan psykiatrin määräämät lääkkeet masennukseen, minulla ei mielenterveys oikein kestä tätä duunia.
Velkaa on sen verran niskassa, ettei tästä lähdetä mihinkään, ennen kuin uusi duuni om löytynyt.
Jep! Ollaankohan samassa firmassa? Vituttaa koko työura. Takana ylempi korkeakoulututkinto, taustalla lamavuosina useita enemmän ja vähemmän kiinnostavia määräaikaisia töitä, oikeastaan vain yhdestä niistä tykkäsin oikeasti. Muut sattuman kaupalla eteen tulleita, koulutustani vastaamattomia hommia.
Nyt duunissa isossa tunnetussa firmassa, mukamas asiantuntijatöitä. Palkkaus alle teollisuuden duunareiden, naisvaltainen työyhteistö eli ilmapiiri täysin kieroutunut (ns. hissuttelu-kuiskuttelu-klikkiytyminen -systeemi).
Työpäivät yhtä tyhjän kanssa henkiseltä anniltaan. Vittumaisia asiakkaita, veemäisiä puheluita yli äyräiden, paperivuoria, tunne että ei hallitse tätä jonglöörin monipallopeliä. Hautautuneena työhuoneeseen ovi kiinni. Välillä pomo puhuu tulosmääreistä, toinen pomo saattaa töksäyttää jotain vinoiluna, ei paljon muuta. Työ päivästä päivään ja vuodesta vuoteen samankaltaista. Kenties kerran parissa kk:ssa mahdollisuus käydä päivän mittaisessa tilaisuudessa muualla ns. koulutus- tai seminaarimielessä. Siinä se vaihtelu onkin...
Joa ikinen aamu tyhjä, nuutunut ja tarkoitukseton olo. Olen Mr Nobody, mies vailla identiteettiä, yhteisöllisyyttä, ammatillista ylpeyttä. Puurran väkisin, väkinäisesti, vailla työn sisällön antamaa henkistä paloa, kuten monet talousalan lehdissä haastatellut "uraohjukset" antavat itsestään ymmärtää.
Odottelen jo alle nelikymppisenä vain eläkettä. Mietin miten jaksan tätä itselleni merkityksetöntä paskaa puurtaa seuraavat vuosikymmenet. Urahaaveet ovat jo aikoja sitten kaikonneet, tilalla katkerat muistot takana olevasta tulevaisuudentoivosta; siitä mitä ajatteli silloin kuin toiveikkaana asteli yliopiston ovesta ulos maisterinpaprut kourassaan.
Pahinta on, että työni on mahdottoman kuormittavaa, kiireistä ja stressaavaa. Mietin koko ajan, vieläkö voisin pelaastautua jonnekin keskikastin virkaan isohkoon julkiseen laitokseen kuten ministeriöön, saisi edes stressiä hiukan pois. Vaan alkaa näyttää aika mahdottomalta...
Onneksi sentään silloin tällöin pilkistelee ajatus, että pitäiskö pistää vuodeksi lompakkoa tiukemmalle, saada edes hieman kahisevaa säästöön, ja pyrkiä kouluttautumaan vaihtelevampaan käytännönläheisempään duunariammattiin. Palkka ei ainakaan laskisi, eikä tarvitsisi erakoitua papereiden kanssa koko työpäiväksi.
Eli: kyllä meitä kohtalotovereita on, pilvin pimein. Osa ei vaan koskaan tule näkyville, olemmehan Mr ja Mrs/Miss Nobodyja....
Maisterismies kuvasi minunkin työurani, lamavuosien maisterin papereista pätkätöiden kautta tähän paskahommaan.
Uuden työpaikan saanti on tosi vaikeaa, ikä selvästi vaikuttaa. Eläkeikään asti en millään kestä. Tosin en yhtään ihmettelisi, jos jossakin vaiheessa tulisi yt-neuvottelut. Meno on sen verran älyvapaata, ei se voi vuosikausia jatkua.
Eipä ole paljon vaihtoehtoja: uusi työpaikka, potkut yt-neuvotteluissa tai mielenterveyden lopullisesti pettäessä sairaseläkkeelle.
Älä missään nimessä hakeudu julkiseen organisaatioon! En suosittele ! Itse valitettavasti olen sellaisessa työssä. Työssäni samat piirteet ovat selkeästi havaittavissa, kuin Sinunkin töissäsi. Meillä on johto vaihtunut muutama vuosi sitten ja siitä se helvetti alkoikin: Raskasvetoista ja väsyttävää johtamistyyliä, joka polttaa porukan loppuun. Aiheetonta palautetta jne, jopa kaikkien kuullen tulee yhteisissä palavereissa veetuilua eräille - ei kuitenkaan vielä suuremmin minulle, onneksi. Typeriä tulostavoitteita, joilla ei ole juurikaan vaikutusta esim. yleisesti talouden kasvuun, kansantuotteeseen jne jne. Mulla on opistotason koulutus, mutta meillä maisterit, AMK koulutetut ja muut tekevät samoja töitä. Todella turhauttavaa.
Olen iältäni 30+. En vielä eläkettä sentään odottele, mutta koko ajan tutkailen jos jotain muuta työtä löytyisi. Vatsa oireilee jo pahasti. Meillä on työporukasta jo 12,5 % sairaslomilla eikä kyseessä ole flunssasta tms. ns. "perinteisistä" syistä johtuvat poissaolot. Arvaat varmaan mitkä ovat sairaslomien syyt ?
Minun työt tulevat kyllä tehdyksi, mutta vain pakolliset sellaiset. Johto luulee motivoivansa porukkaa. Johto on oikeassa, mutta motivointi käytännössä tapahtuu negatiiviseen suuntaan. Edellisen vallan aikana olin kaikessa "vapaaehtoisessa" mukana, en enää. Ei jaksa. On vaikeaa työskennellä, kun pomo on narsisti ja psykopaatti eikä itse tietenkään pysty tunnustamaan mielenterveyden häiriötään. Eihän moni juoppokaan tunnusta ongelmaansa.
Ennustin jo kauan sitten tämän nykytilanteen. Tämä suuri sairaslomaprosentti toteutui nyt sitten tällä viikolla. Tämän puljun rahaliikennekin jo takkuilee, kun avainhenkilö näistä asioista on poissa.
On todella tylyä meininkiä julkisessa hallinnossa ns. "päällikkövirastot". Jos sitten vielä annetaan valtaa psykopaatille, niin hän ehtii tehdä todella paljon pahaa ennenkuin asiaan puututaan. Täällä meillä on nyt sitten alkanut tapahtua. Kun loppuun asti mennään, niin pomo saa ehkä vain varoituksen. Kolmannesta varoituksesta hänet siirretään suojatyöhön jonnekin ministeriöön, missä hänelle ei osoiteta yhtään alaista.
En edes kehtaa tarkemmin sanoa missä olen töissä. Tässä Suomen maassa todellakin tuhlataan veromarkkoja TODELLA paljon kunnallis- ja valtionhallinnoissa ! Fyffeä kuluu mm. näihin huonojen johtajien suojatyöpaikkoihin sekä huonojen johtajien aiheuttamiin tehottomiin organisaatioihin. Julkisen hallinnon johtojakkaroilla pitäisi ehdottomasti tuulla enemmän, mutta ei! Suojatöihin vaan. Tässä Sulle vähän kokemuksia...
Tässä varmaan suurin syy Suomen korkeaan veroasteeseen.
Tutulta kuulostaa. Itse taidan olla samanlaisessa tilanteessa. Ongelman ydin on IMHO siinä, että pikku hiljaa alkaa vieraantumaan koko työporukasta. Sitä vain istuu kupiikkelissaan päivän, selaa välillä nettiä, katselee välillä ikkunasta jne. On aikaa ajatella ja filosofioida omaa turhuuttaan ja oikeastaan koko duunipaikan mielekkyyttä. Mitä pidemmälle menet, niin sitä hankalammaksi tulee innostua "oikeista" ja "haastavista" hommista.
Tuo tilanne voisi muuten liittyä siihen, että olet jo ollut vuosia töissä tuossa firmassa? Itselläni tilanne on tämä. Palavereihin en mene. Niissä on jo istuttu ja käteen jää vain vitutus. Tunti tolkulla joutuu kuuntelemaan paskaa joka ei liity mihinkään. Ja kalvot tulee perässä. Työhommat ei kiinnosta, kun suunnitelmat kuitenkin muutetaan viikon päästä. Työsi ei ole koskaan valmis, projektit ei ikinä lopu. Vuosi sitten lopettamastasi projektista joku lähettelee mailia sinulle. Ja tiedät ihan tarkkaan että nykyiselle projektille käy samalla tavalla. Tulee krapula jo etukäteen ;)
Noista parista vastauksesta olen melko varma että kirjoittajat ovat samasta yrityksestä. Zemppiä vaan! :)
Eikä omaa tilannetta muuten todellakaan helpota se että julkisuudessa toitotetaan että oma työnantaja on arvojen ja hyvän johtamisen perikuva ja sijoittuu kärkipäähän "koulutettujen toivetyönantajat" -listalla. Keneltäköhän sitäkin asiaa on kysytty?
Oletko ajatellut koskaan tekeväsi työtä josta
nautit?
Kuka päättää puolestasi onnistumisen?
Vaihtoehtona lääkitys ja tuttu turvallisuus
Minä ainakin olen monesti haaveillut työstä, josta nautin! Siksi minulla onkin takanani kaksi yliopistotutkintoakin. Vasta nyt olen suostunut myöntämään itselleni, että työnteko - oli se sitten mitä vain - ei kiinnosta minua. Että pakko on kitua, kun ei kehtaa yhteiskunnan elätiksikään ryhtyä.
Vai olisiko sinulla antaa vinkkiä siitä, millaiseen työhön kannattaisi hakeutua, jos mikään ei kiinnosta?
En näköjään ole yksin! Tuo oli aivan kuin minun kirjoittamani juttu! Tilanteeni on lähes pilkulleen samanlainen! Vituttaa ja masentaa.
Minun tapauksessani tilanne on se, että olen pienessä yksityisessä firmassa. Luulin pääseväni oman alani töihin, mutta toisin kävi. Olen juuttunut apupojaksi ja tekemään räkäisiä pikkuhommia, joita kukaan muu ei halua tai ehdi tehdä.
Firman omistajat ovat päälle 5-kymppisiä ja alkaa näyttää sille, että ko. tyypit joko myyvät tai lopettavat firman 5-7 vuoden sisään. Olen niin turha jannu tässä yrityksessä, että yhtään bisnesälyinen uusi omistaja irtisanoo turhat eli minut pois. Sama tilanne on, jos firma lopetetaan.
Siihen mennessä olen unohtanut kaiken koulun penkillä oppimani. Enhän ole tarvinnut töissäni juuri lainkaan opintojani. Olen silloin myös sen ikäinen, ettei yksikään firma ota 35 vuotiasta käytännössä 0-työkokemuksella varustettua ihmistä töihin!
Yritän koko ajan löytää uuden työn, mutta mitään ei ole tarjolla. Kaikkiin paikkoihin vaaditaan vuosien työkokemus asioista, joista en tiedä mitään. 4 vuotta on työuraa takana, eikä minulla ole mielestäni juuri lainkaan merkityksellistä työkokemusta. Ei o kivaa.
Työttömät ymmärtävät sinua paremmin kuin moni muu. Juuri tuollaisiin töihinhän sitä joutuu harjoittelijaksi, tukitöihin tai työelämävalmennettavaksi, erona vain se että sinä saat oikeaa palkkaa (tukitöissäkin maksetaan palkkaa, mutta se on yleensä vähän alempi kuin vakinaisella vastaavassa työssä).
En minä ainakaan pyydä sinua olemaan onnellinen, kyllä töissä pitäisi olla oikeus tehdä töitä ihan samalla tavalla kuin jokaisella tulisi olla lakisääteinen oikeus elättää itsensä tekemällä työtä ja saamalla siitä kohtuullinen korvaus. Itse olen ammattitaitoinen kahvinkeittäjä, kolme tutkintoa takana eikä yhdessäkään opetettu kahvinkeittoa, mutta joka ikisessä työssäni se on kuulunut tehtäviini. Kopioinutkin olen satoja eri näköisiä nippuja.
Älä valita ja nau'u turhasta. Ole kiitollinen että ylipäänsä saat tehdä työtä! Jonossa olisi varmasti hommaasi tulossa tuhansittain jätkiä -naisiakin. Pitääkö työn olla kivaa? Mietis mennyttä aikaa: oliko kivaa tarpoa metrin lumihangessa tukkisavotassa? Mennä iltaisin paskalta haisevaan tukkilaiskämppään peseytymättä, syömään laiha läskisiivu ja kuiva leivänpala. Tai raataa lapion varressa ratatyömaalla.
Mieti näitä. Sulla on sentään kevyt sisätyö. Voit duunipäivän jälkeen tehdä muuta, harrastaa. Sun pitää muuttaa ajatteluasi myönteiseen suuntaan. Ajattele niin, että tuhannet muutkin miehet tekevät kaltaistasi työtä. Ja että työ ei ole koko elämä, vaan palkan ja elannon ansaintakeino.
Näkee, ettei sinulla ole omakohtaista kokemusta! Et taida oikein ymmärtää, että pelkkä raha ja helppous ei riitä!!! Jos tietäisi, että työ jatkuisi eläkeikään asti, tilanne olisi ehkä hiukan toinen.
Totuus on kuitenkin se, että pelkkiä paskahommia yli 3-kymppiseksi tehneenä sinua ei palkata enää minnekään, jos menetät työsi! Olet oman alan hommiisi liian kokematon ikääsi nähden, jolloin sinut katsotaan tumpeloksi! Vastaavasti olet ylikoulutettu kaikkeen muuhun, eikä sinua siksi palkata! Työpaikat eivät koskaan ole olleet yhtä epävarmoja kuin nykyään. Palli voi kadota alta minä päivänä tahansa! Mitä pidempään joudut tekemään paskahommia, sitä huonommat mahdollisuudet on koskaan saada mitään kunnollista ja pysyvämpää työtä!
Ja paskan marjat! Sanonpahan vaan, että kannattaa sitä paskahommaakin tehdä niin kauan kuin se työpaikka henkilöllä on. Voi samalla toki hakea muita paikkoja, vaan jos ei saa niitä, kannattaa duunata vaikka täysin paskaakin hommaa. Viis siitä, onko maisteri, tohtori vai peruskoulukaveri.
Ja jos sitten irtisanotaan tt-syistä, hakee muuta duunia. Kyllä se elämä kantaa, kun ei periksi anna. Joku työ ja polku löytyy, kun ei lakkaa yrittämästä. Se on eri asia sellainen itsesäälissä rypevä surkimus, joka käpertyy työttömäksi jäätyään kotiinsa tai kaljabaariin, eikä hae enää mitään, semmoinen jää loppuiäkseen tyhjin käsin.
Niin harmikseni huomaan että se vastaus tuli jonka olen jo tuhat kertaa kuullut. Ja josta jo tuossa aloituksessani mainitsin.
Jonkun oli pakko vetää taas se saatanan tukkilaisromantiikka esiin. Eikö? Harvinaisen jälkeen jäänyt ja kapea on ihmisen näkemys jos elämä on vielä 2000-luvullakin yhtä savottaa.
En oo vielä omassa duunissani yhteenkään tukkijätkään törmännyt. Puhumattakaan siitä että tukkijätkät selviytyisivät niistä ongelmista mitä ns. aivotyöntekijät joutuvat kohtaamaan.
Jos ei tiedä mistä puhuu niin kannataa pitää turpansa kiinni.
Sitä paitsi tukkijätkät eivät duuniani jonota. Vaan vastaavan koulutuksen omaavat. Tervetuloa vaan kokeilemaan. Itsekkin elin aikoinani tuossa kansallisromanttisessa fantasiassa jos oli suo, kuokka ja Jussi sekä sisu tietenkin. Opiskeluaikana se jotenkin vielä toimikin. Yhtäkkiä kuin salama kirkkaalta taivaalta se kaikki kääntyikin ylös alaisin, ei riittänytkään että teki työnsä. Piti osoittaa kiinnostusta, oma-aloitteisuutta, innostaa muita, hymyillä, olla sosiaalinen, ei kiroilla. Pitää elää intellektuellisti muiden intellektuellien rinnalla. Kaikki tämä muodostui itse työntekoa tärkeämmäksi. Sellaista on nykyajan aivotyö.
Mikä huvittavinta, aika ajoin kaipaan tosiaan tuohon mainitsemaasi paskaiseen kämpään tukkisavotalle. Jostain syystä, jonka varmaan itsekkin ymmärrät, ei kuitenkaan ensi reaktio ole heittää hankituilla tutkinnoilla vesilintua.
Toiset käskevät olla onnellisia, että on työpaikka, vaikkei ole tekemistä. Olen eri mieltä. Kun menin siihen viimeisimpään vakipaikkaan, missä olin vuosia sitten, niin alussa töitä oli niin paljon kuin ehti tehdä eikä ollut ongelmia. Mutta..alkoi lamakausi, ja tuurasin työkaverinikin pitkän sairasloman - toki siinä vaiheessa olin jo noviisivaiheen ohittanut, mutta silti. Vaikka tein kahden työt, työtä ei ollut koko päiväksi, ja tarinan loppui siihen, että koko firma loppui.
Tällä viikolla kuulin, että eräästä suht. vakavaraisesta firmasta saa lähteä muutama henkilö, yksinkertaisesti töitä ei ole tarpeeksi, vaikka voittoa tuleekin. Yksi jäljelle jääneistä sanoi näin (huojentuneena siitä, että oma paikka säilyi) että kertakaikkiaan työstä on ollut puutetta. Joten en käske olemaan yhtään onnellinen, vaan kehotan hakemaan uutta työtä nopeasti, älä kuitenkaan työttömäksi rupea. Enemmän arvostetaan henkilöä, joka käy töissä vaikkei tekisikään siellä mitään, kuin työtöntä, vaikka tämä olisi kuinka aktiivinen työnhaussaan.
Alkuperäisen kohdalla ainakin hänen oman juttunsa mukaan tekemättömyys ei johdu hänestä itsestään (oikeasti laiskat, vaikka töitä olisikin, saavat myös enemmän arvostusta kuin työttömäksi joutuneet).
Olemmekohan samassa työpaikassa, kun tilanne on juuri tällainen omalla kohdallanikin.
Esimies ei ole käynyt koskaan huoneessani ja jos minä menen hänen luokseen niin siitäkös syntyy vaikka minkälaista elettä, joka viestittää, että mene pois. Työasiat ei kiinnosta.
Todelliset työtulokset ja tehokas toiminnan organisointi ja toteutus ei kiinnosta ketään. Yksinkertaisimmistakin ongelmista palaveerataan vuosikausia saamatta mitään ratkaisua.
Tärkeintä on viihdytys. Jos et pysty tai halua olla koominen ja viihdyttävä, organisaatio katsoo sinun olevan huono työntekijä.
Palavereista ja koulutuksista ei saa irti mitään muuta kuin vittumaisen, yököttävän olon. Sen takia en halua osallistuakaan niihin enää.
Kaikki toiminta on teatraalista. Ei ole mitään väliä, miten asiat oikeasti ovat vaan miten ne näyttävät ulkopuoliselle.
Yksi tällainen on vaikka laatujärjestelmä. Siinä on hyvä alkuidea, mutta meidän puulaakissa kunnan liikelaitoksessa sekin on onnistuttu profiloimaan tyyliimme sopivaksi. Oikeita laatupoikkeamia virallisesti halutaan, mutta käytännössä ei saa tehdä. Laatupoikkeamat sävelletään, koska vuositarkastuksissa poikkeamia pitää uskottavuuden takia olla. Siis on puheiden ja tekojen ristiriita, jota tervejärkisen on kamalan vaikea hyväksyä.
Olisi kiva tehdä töitä ammattitaidolla, nyt joutuu tekemään projekteja "huoraamalla omaa nimeä" muiden painostuksesta.
Olen luullut virheellisesti, että tällaista meininkiä on vain meidän sirkuksessa. Ei ehkä kannata enää haaveilla edes työpaikan vaihtamisella, kun sama tilanne on joka paikassa.
Toiminnan kehittäminen ei kiinnosta johtoa, vaikka ideoita ja malleja olisi repullinen.
Alaiset nyt taas ei hyväksy mitään muutosta opittuun rutiiniin.
Kun kehittäminen ei kiinnosta yläpäätä eikä alapäätä niin miksi minä potkin tutkainta vastaan. Annetaan asiat seisoo paikallaan, ollaan tehottomia eikä oteta käyttöön niitä lujuisia mahdollisuuksia, joilla työpaikan toimintoja voisi kehittää.
Mutta alapää onkin nyt sitä mieltä, että pomo ei tee mitään, on saamaton jne.
Yläpää on samaa mieltä, asiat ei kehity, liian kallis organisaatio, operatiiviset kulut ovat vertailuryhmiin nähden liian isot.
Sama kokemus kunnalliselta sektorilta.
Johto ja työntekijät kaatavat yhdessä kaikki uudistukset, jotka kehittäisivät toimintoja ja siis pienentäisivät operatiivisia kustannuksia.
Miksi sitten kunnallinen johto on työntekijöiden kanssa samaa mieltä kehityksen pysäyttämisestä?
Kunnassa työnantajan ja työntekijöiden aivot ovat samassa osoitteessa, sos.dem -puoluetoimistossa.
Tähän on tultu sen takia, kun työpaikkoja alettiin demokratisoimaan.
Käskyvaltasuhteet romutettiin, vanha hyvin toimiva malli romutettiin. Mitä jäi käteen?
Toimimattomat työpaikat, sairaat ihmissuhteet, työnilon menetys, ...
ja koulutuskonsulttisaarnamiehille kivitalot.
Tämähän tiedettiin. Joka uskalsi arvostella hullua tiimikoulutusvimmaa, huuhaata, leimattiin epäsosiaaliseksi, yhteistyökyvyttömäksi.
Luottamusmiehistökin oli tämän mielettömyyden takana. No hehän saivat työnantajalta omat bonuksensa, kun antoivat "kentän tuen".
Juu...sillä erotuksella että me tavan työntekijät -asiantuntijataso- tapetaan firmassamme työn määrällä. Työtä on henkilöä kohden rajusti liikaa, mutta nuuka firma ei raaski (vaikka rahaa olisi) palkata uusia työntekijöitä kuin aivan kamalassa tilanteessa, piiitkällä viiveellä.
Pomot eivät näy, eivät tue, eivät suunnittele toimivaa organisaatiota ja töiden kangertelematonta kulkua. Kaikki palaverit ja kehittämispäivät ovat täyttä paskaa, mitään ei tehdä kauniista puheista huolimatta. Vituttaa istua kaiken maailman palavereissa, aivan turhaa. Tulee vain synkkä, näköalaton olo. Vaaditaan vain lisäponnisteluja ja tulosta, ei oteta lainkaan vakavasti henkilökunnan kommentteja ja sairaslomia uupumuksesta.
Pomoiksi valittu kaiken maailman "hauskat ja viihdyttävät" keikarit, hännystelijät ja suurisuisimmat tyypit jotka eivät kykene saattamaan edes pienimpiä parannusjuttuja käytäntöön. Tärkeintä on työntekijälle olla nöyrä, mukautuvainen, nössö, kaiken vitutuksen tyynesti peittävä, hymyilevä, tiimin ihanuutta hokeva ääliö. Aikamoinen ristiriita työn muulle sisällölle, joka vaatii todella rankkaa ja nuuduttavaa aivotyötä.
Kaiken iin päälle vielä se, että palkkaus alle alamme normitason. Vituttaa joka ikinen tilipäivä nähdä brutto- ja etenkin nettopalkka. Ja ne, jotka vastaavat tähän "että ole iloinen että on yleensä töitä", niin vastaan jo etukäteen että painukaa v...uun.