Kuinka tästä mennään yli

Rautavaaralla eukko veti dösän alle, mieti siitä.

Selviät kyllä. Tollaset takapakit kuuluu asiaan. Se on osa luopumista. Uskallat antaa ittes tuntea kaikki tunteet ja maistele niitä rauhassa. Pahaan oloon ei kuole.

Erosta ensin sen verran, että itse ero voi tapahtua jo paljon aiemmin kuin toisen vaiheen allekirjoitus tai muutto erilleen. Erilleen muutossa ero lopulta konkretisoituu kun toinen puuttuu, tavaroita puuttuu... on hiljasta, tyhjää ja "ei ketään". Omalla kohdalla meni kuukausi ennen romahdusta. Ensin nukuin 14 tuntia, sitten itkin ja möllötin. Jonkun ajankuluttua luulen kokeneeni oivalluksen... siltä se ainakin tuntuu.

Mitä kaipaan? Toista ihmistä? Mitä kaipaan toisessa ihmisessä? Muistanko eron syyt? Sitten listaan syyt eroon. Nopeasti ymmrrän miksi olen tässä tilanteessa. Oivallus tosiaan liittyy siihen mitä oikeasti kaipaan. Oikeasti kaipaan toisen turvaa ja läsnäoloa, että on joku. Sitä hyvää oloa kun tietää toisen olevan kotona tai tulossa kotiin. Kaikki kokemukset ympäri ämpäri 50km:n säteellä olevissa paikoissa näinä vuosina. Ulkomaanmatkat ja paikat. Niitä suren. En ihmistä, jonka kanssa yhteiselo ei toiminut/onnistunut.

Juhlapyhät tulevat varmasti olemaan hankalia, koska ne muistuttavat perheen tärkeydestä ja yhdessä olosta.

Mitä sinä jäit kaipaamaan?

Ja en todellakaan usko, että romahdus jää ainoaksi. Seuraavaa odotellessa.

Jäin kaipaamaan turvallisuuden tunetta ja tunnetta sitä että joku ymmärtää mitä tarkoitan ilman puolen tunnin selittelyä. Syliä läheisyyttä läsnäoloa arkisten asioiden jakamista. Kaikki nämä toimivat silloin kun meillä meni hyvin. Lisäksi olen viime vuodet elänyt ja tehnyt kaikki asiat hyvin pitkälti mieheni vakavan masennuksen sanelemana eli nyt on hiukan vaikeaa olla kun en oikein tiedä mitä minä haluan ja miten minä haluan elää. Erosimme mieheni aloitteesta kun hänellä meni parammin tai kun hän oli hetkellisesti maniassa en tiedä mutta järjellä ajatellen tiedän, että ratkaisu oli oikea. No kaipa tästä yli mennään enemmin tai myöhemmin. Kipuilu kuuluu elämään.

Ero on kuin pieni kuolema, näin ne viisaat sanoo. Mutta sinun täytyy rueta kattomaan elämää positiivisesti. Joudut tekemään työtä itsesi kanssa jotta lakkaat ajattelemasta muuta kuin positiivisesti eteenpäin.

Muista että et ole exäsi jatke, vaan itsenäinen ihminen. Aja itsei liikenteeseen , mene harrastusten pariin tai aloita jokin uusi harrastus. Älä alistu jäämään sohvalle suremaan vaan kiinni elämään. Ei kuitenkaan uuteen suhteeseen ennen kuin olet päässyt taas itsenäiseksi ihmiseksi.

Usko pois, kun saat itsesi ymmärtämään, että elämä jatkuu ja se on ihanaa ilman exääkin. Huomaat pian että miten ihanaa on olla itsenäinen ihminen ilman että on riippuvainen kenestäkään.

Ja kun opit olemaan itsenäinen (en tarkoita itsekeskeistä, itsepäistä) niin ei enää helposti haluakkaan vakavampaa suhdetta joka rajoittaa omaa itsenäisyyttä ja riippumattomuutta.

Nyt kohti tulevaisuutta ja pidä itsestäsi huolta. Anna aika itsellesi ja hemmoittele itseäsi.

Sepäse... elät toisen ehdoilla ja pikkuhiljaa kadotat osan itseäsi. Sit tulee ero ja sitten sitä on ihmeissään, että mitä tapahtui ja kuka mä oon. Kliseistä, mutta totta. Eron jälkeen mikään ei tunnu miltään, mikään ei huvita... ei edes ne asiat mitkä ennen tuntui hyvältä. Omalla kohdalla ne hyvät asiat muistuttaa suhteesta kun asiat olivat hyvin. Sit takaravossa kolkuttaa edelleen et onko mun OK nauttia asioista? Syyllisyys nostaa päätään. Vaikka tietää kaiken nyt olevan OK tehdä (kunhan ei loukkaa itseään tai muita), niin silti tuntuu välillä hankalalta. Mut pikkuhiljaa huomaa, että ei tarvii selitellä kaikkea... voi vaan olla jos siltä tuntuu.

Tuntuu, että liian monet asiat muistuttaa vuosista, jotka on yhdessä eletty. Muistoja putkahtelee sieltä täältä. Mutta... ajankanssa, keskustelu kenen kanssa tahansa (ystävä, läheiset, työkaverit) auttaa... monet ovat olleet samassa tilanteessa. Kotiin on liian helppo jumiutua ja välillä pitää pakottaa itsensä lähtemään.

Hei sadgirl.

Eroprosessi on kohdallasi vielä kesken, ja niin sen tulee ollakin. Puolessa vuodessa ei lähtökohtaisesti voi käsitellä pitkän parisuhteen prosessia. Kuten kirjoitit, olet kyselemässä myös minuutesi ja identiteettisi peruskysymyksiä: kuka minä olen ilman kumppania?

Monille on eroryhmästä hyötyä. Voisit halutessasi ottaa selvää, järjestääkö jokin taho, esimerkiksi kirkon perheasiain neuvottelukeskus sinun paikkakunnallasi eroryhmiä? Siinä eroprosessin yksi voimaannuttava tekijä on vertaistuki, sekä ohjaajan luotsaama turvallinen työskentely. Eroryhmiin ei kannata mennä aivan 'haavoilla' vaan vasta kun erosta on kulunut jonkin aikaa.

Tutustu itseesi uudelleen ajan kanssa. Kokeile, millainen olet. Voit kokeilla monia erilaisia asioita: miltä tuntuu mennä konserttiin, teatteriin, luontoretkelle, maalata huone, osallistua retriittiin jne. Anna itsesi avata ovia uusiin paikkoihin. Anna itsesi ottaa askelia, perääntyä ja erehtyä ja sitten taas jossain kokea: nyt tuntuu hyvältä.

Diakoni Meiju