Saamisen pääl

- En mä olis uskonut et sääki olet tommonen törkymulkku jollei oo mikkää pyhää!

Se oli ainoa mitä Maarit mul sanos silloin sunnuntaina. Kyl mä vähän arvasinkin et paljon enempi sil siit jäi hampaankoloon ja kun se soitti mulle parinpäivän pääst, tuli tekstii luurist niin et mul kutistu vähäksaikaa vehkeet rusinaks. Siin haukuttiin munt ja koko miessuku ja meitin suuret luulot ittestämme. Mä jotenkin kuvittelin että se olis ollut vähän liberaalimpi näis asiois, mut ei sit vaan ollukkaan.

Kai se sit oli jonkinlaist kohtalon ivaa, mut meitin firma heitti mun työmaan seuraavaksi Naantaliin ja ei kulunu kun pari päivää siel kun mä näin Eeva-Liisan lykkimäs lastenvaunui Kaivokadul. Ens mä meinasin et mä pyärrän pois silt paikalt, mut päätin kuitenkin mennä ohitte ja morjenstaa muina miehinä. Ja niin se morjensti Eeva-Liisakin ja jäi juttelemaan. Se pruukas kuulemma joka päivä pojan kans kulkee täst ohitte.

Ehtol mä fundeerasin kamalast mitä se Eeva-Liisa oli meinannut ku se niin tarkkaan oli mulle selvittänyt sen ja pojan tavanomaiset tekemiset, meinaskos se et mä pysyisin pois jaloista vai meinaskos et nähtäis uudemmankin kerran. Kun mä sitä mietin sänkys maaten, ei uni meinannut tulla silmään vaan sisällä tuntu sellainen outo möykky. Sit mä olinkin saletti et heti seuraavana päivänä mä utsisin että kulkeeks se niinkun se oli sanonu, mä halusin tavata sen taas.

Meni joku päivä ennenkun mä seuraavan kerran yhytin Eeva-Liisan, samast paikkaa Kaivokadult ja hualiks se munt paserul mukkaan. Mä olin päättänyt et jos mä sen nään ni mä pidän vähän rokulii, noi urakat pakkas meinaan kusemaan muutenkin.

- Tul vaan, näytetäänkin Jaakon kanssa missä me aina käydään!

Ja niin me ruvettiin käymään kävelyillä, se ei meinaan jääny siihen yhteen kertaa, vaan muutaman päivän välein me satuttiin sopivasti kadul samaan aikaan ja samaan suuntaan. Usein käveltiin Luonnonmaan suuntaan kattelemas taloi ja pihoi, joskus käveltiin satamaan päin. Eeva-Liisa sai päättää reitin, mä ajattelin että se tietää mis se meinaan mun kans liikkuu ja mis ei. Niin, joka reissun jälkeen mul oli semmotto samaltappaa filunki olo ja kuitenkin mä odotin et taas satuttais näkemään, mut mul oli sellainen tunne et sama päti Eeva-Liisaankin. Urakat siin tietysti rupes kusemaan niin pahast, et pomokin rupes soittelemaan ja ihmettelee et mitä helvettiä mä oikein harrasta.

Mä olen naisten kans ollu aina semmotton kaino, en oo ikinä osannu niitten kans skoijata, mut Eeva-Liisan kanssa oli mukava kävellä kun se hoiti puhumisen. Ja mä tunsin et sitä helpotti kun se sai puhuu, sen avioelämä oli muuttunut pojan syntymän jälkeen jotenkin haljuks. Siit yhdest sunnuntaiaamust se ei puhut mittää, eikä oikeastaan Maaritistakaan, ja mä en saanut otettua niitä puheeks vaikka olisinkin halunnu tietää mitä se siitä meinas.

Luonnonmaal yhden tien pääs oli sellainen luiska josta pyöräilijät oli kulkeneet ja oikkasseet muutaman puskan ja pensaan lävitte ja siitä pääsi työntää lastenvaunutkin. Mä kattelin sitä paikkaa paril kertaa kun mentiin siit ohitte ja kun kolmannel kerral oltiin siin kohdalla, tarttusin mä lastenvaunuitten kahvast ja avitin Eeva-Liisan jälkikasvuineen tienposkest pensaan taakse vähän näkösuojaan.

- Mitä sä nyt meinaat, Eeva-Liisa kysys.

Mä otin sitä kämmenist kiinni ja tunsin miten sen kädet tärisi ja sydän hakkas, ja niin hakkas mullakin. Mä riisuin siltä sormikkaat kädest ja pidin sen vapisevii sormii omis vapisevissani.

- Mä haluaisin pittää sua ihan likel, sanoin.
- Ei me voida, ihmiset näkkee.
- Eiks me voida mennä jonnekkin, teil tai vaik mun kämpil.

Eeva-Liisa katto maahan ja puristi vähän päätään. Mä kohotin sen kasvoja leuankärjestä ja kattoin sitä silmiin, jotka näytti samalla kertaa vähän surullisilta ja miettelijäiltä. Aluks mä pelkäsin et mä olisin suututtanut sen, mut sit muts tuntu et Eeva-Liisa vaan mietti kovasti jottain. Niin mä autoin sen takasin tielle ja mentiin kohti keskustaa, mis erottiin tavanomaises paikassa. Siin sit Eeva-Liisa sano:

- Muuten, mä ajattelin ylihuomen mennä käymään Turus asioil ja mun vanhempien tykön. Mun mies heittää meijät sinne heti aamul, kun se menee töihin. Mä olen mummun ja papan kans sopinut et ne kattois muutaman tunnin Jaakon perään, et mä voisin käydä rauhas kaupungil.

Sit se viel pariinkin kertaan selitti et mihin se meinas ensmäitteks mennä kun sais pojan jätettyy vanhemmilleen. Mun sisäl heitti kärrynpyörää, kun mä jäin kattelee siihen kun se mennä vinttas pois. Itse asias mul oli oikkein klaari suunnitelma, mitä mä tekisin, mä meinaan fundeerasin et mul olis nyt niit pitämättömii sairaslomii loppuviikoks ja aloin heti soittaa aikaa seuraavaks päiväks meitin työterveyslääkärille.

Mua jännitti ihan kamalast, varmaan just siksi et täss oli sitä kielletyn hedelmän makkuu, mut myös ihan itteni takia, et mä tyrin jottain. Jännityst ei vähentänyt sekkään, et pomo oli aamul soittanut ja sanonut et ei usko mun sairaslomalappuihin, vaikka kuin on tohtorin nimi alla. Sit se sanos et mun olis parempi kattoo itteni ja asiani tämän sairasloman aikana semmoseen kuntoon et työt maistuu vastasuudes. Vaikka oli syyskuun puoliväli, sattus onneks sellainen lämmin päivä. Kun mä istuin parkis Humalistonkadul, mä näin jo kaukaa miten Eeva-Liisa tuli takki käsivarrella ja olkalaukku keikkuen. Tukkansa se oli laittanut kahdel pienel ponihännäl. Musta tuntu että sekin jo kaukaa tunnisti mun auton ja kiihdytti sitten askeliaan, vaikka muuten kävelikin ihan muina naisina kadunvartta. Kun se oli kohdal, mä raotin vähän hanttimiehen puoleist ovee ja se hyppäs sissään.

- Moi, olet sä odotellu, kysy Eeva-Liisa ja hymyili sellattiin lempeesti.
- E-e, mä sanoin ja meinasin kysyy siltä että mitäs nyt, mutta se ehätti ensin
- Mitäs sä nyt meinaat.
- En mä tiedä, päätä sä.
- En mä, sä tiedät tääl paremmin.
- Haluutsa et mennään mun tykö?
- En mä oikein tiedä...

Mäkään en tiennyt, vaikka olinkin ensin ajatellut että mentäis mun kortteeriin, mut sit mä ajattelin et sellasen ankeen ja nuhjusen poikamieskämpän näyttäminen ei ainakaan mun parhai puolii tois esiin. Siin kun mä olin nähnyt Eeva-Liisan kävelevän kadul mun pääs oli pyörinyt pätkä jostain ranskalaisest leffast, jos salapari oli mennyt hotelliin muutamaks tunniks, mut se tuntukin sellaselta jota tapahtuu vaan elokuvis, mut ei koskaan tosielämässä. Mä starttasin auton ja jännityskin oli jotenkin laukeemas, Eeva-Liisa alko puhuu räpättää:

- Mul on varmaan joku kolmisen tuntii aikaa... mä vähän pelkään miten ne pärjää Jaakon kanssa, vaik kyll maar ne ihan hyvin ... oli ne ainakin tohkeissaan... Kun ne ei voi soittaakkaan mulle ... niin mä kun unohdin mun kännykän vaunujen pussiin ...

Sanoessaan "unohdin" Eeva-Liisa näytti käsillään lainausmerkkejä päänsä ympärillä ja sitä vähän nauratti se juttu. Sit se laski kätensä mun vaihdekeppii piteleväl kädel ja kysy:

- Ei kai sua haittaa jos mä pidän tätä tässä.

Ei se mua haitannut, ja itseasiassa silloin mä tiesinkin mihin mä Eeva-Liisan veisin. Johonkin sellaiseen paikkaan joka mulle on ollut tärkee ja mä tiesin että Eeva-Liisa ymmärtäis sen ja se osais antaa arvoo semmosel asial. Se oli vähän kaupungin ulkopuolella ja ei ihan yksinkertaisessa paikassa, joten meil meni pikkasen aikaa ennenkun me alettiin pääsemään sinne. Mut ei se tuntunut Eeva-Liisaa haittaavan, se meni minne vietiin ja silitteli mun kättäni ja hymyili.

Mä vein Eeva-Liisan kattoo aukioo jonka reunalla kasvo vartiomänty. Mä olin nimenny sen männyn vartiomännyksi, koska se oli oikeastaan ainoa mänty lähipiirissä ja sen runko jakautui kolmeen haaraan muutaman metrin korkeudessa, niin että kun sinne pentuna olin kiivennyt, oli siellä ollut hyvä istua ja tarkkailla mitä ympärillä tapahtuu. Mä olin kiivenny sinne pentuna ja vielä rippikouluikäisenä helkkarin monta kertaa ja se oli mun paikka jota muut ei tienneet. Tämän kaiken mä selittäisin Eeva-Liisalle kun päästäisiin vartiomännyn juurelle, jonne sinnekkään ei loppumatkassa ollut ihan helppo päästä kun piti kävellä ja Eeva-Liisan piti varoa sottaamasta vaatteitaan. Mun piti auttaa sitä vaikeitten paikkojen yli. Itse aukio kasvoi ruohoa, ja sen reunoilla kasvo haapaa ja koivua ja ihme kumma, myös vattuja.

- Sieltä on upeet näköalat, sanoin, kun oltiin männyn juurella.
- Niin varmaan, mut ei oikein voi pihkastaa vaatteitaan et pääsis kokeilee.

Eeva-Liisaa nauratti ja me mentiin käsikädes aukion yli siihen kohtaan mistä paljas kallionpaasi tuli näkyviin. Siin oli nytkin hyvä ja lämmin istuu. Kerran kun mä olin istuskellut männyssä, mä olin jotain alta viidentoista silloin, mä näin kun yhden mun koulukamun äiti Sirkka tuli aukiolle. Mä luulin ensin et Sirkka oli tullut kerää niitä vattuja, vaikka ei niissä pensaissa niitä yleensä paljoo ollut, mut sit kun mä huomasin ettei sill oo mitään vasuukaan, mä olin ihmeissäni. Se ei nähny mua, kun mä istuin siinä oksanhaaras liikkumatta, mutta mä näin ihan tarkasti kun se käveli siinä kalliopaaden edessä eestakasin ihan kun se olis oottanut jotakin. Ja oottikin, jonkun ajan kuluttua siihen tuli mies, jota mä en ollut koskaan ennen nähnyt, enkä koskaan sen jälkeenkään. Sit ne istu siinä kivellä ja jutteli, se mun kaverin äiti Sirkka ja se tuntematon mies, samal tavalla kuin minä ja Eeva-Liisa istuttiin nyt. Ne puhu hiljaa, niin hiljaa etten mä pystynyt puusta kuulemaan mitä ne sano ja se mies nousi pari kertaa pälyilee ympärille. Mä pidin puun oksist kiinni niin etten liikahtaisikaan, vaikka mun sydän hakkasi kamalasti, kun mä tuijotin mitä ne tekis. Kun se mies oli noussut pälyilee, aukasi se housunsa ja laski ne kinttuihinsa ja samalla Sirkka nousi ylös ja laski pöksynsä pois hameen alta ja laitto ne siihen kiven päälle. Sirkka laitto kätensä sen miehen housuihin ja se mies puolestaan alko koettelee Sirkkaa sen hameen alta. Mä yritin olla puussa ihan hiljaa, vaikka aloinkin pelkää että putoisin tai paljastaisin itteni, kun mua alko puuduttaa olla paikallaan ihan liikkumatta ja mun jolu seiso pöksyissä kuin kankirauta, ja mä tuijotin niitä ahmien mitä näin. Kun Sirkka oli aikansa hieronut sen mulkkua, otti se sen ulos sen alkkareista, samalla kun se äijä kaivo lompakostaan kortonkin, jonka se rullas paikalleen. Se kävi selälleen siihen kivelle reidet levälleen ja veti hameensa ylös ja ennenkuin se mies kerkis käydä sen päälle mä näin sen tussun paljaana. Se äijä veti sellaisen nopeen aktin, sen kalpee perse heilui pari minuuttia siinä reisien välissä, ennen kuin se nytkähtihteli, jäykisty ja kierähti pois päältä. Taas mä näin tussun paljaana ja musta tuntu että Sirkka katso mua silmiin kun mä olin siellä puussa ja mä tunsin samalla miten mun vehje sylkäsi lastin mun alkkareihin pelkäst kiihkost. Mut en mä usko että ne kumpikaan näki mua, tai tiesi et niit katseltiin. Sitten se äijä kuori kortonkin mulkultaan ja heitti sen pusikkoon ja ne kumpikin suoristi ja järjesteli vaatteitaan pitkään, tarkastellen ettei kummallakaan jäänyt mitään ruohoja tai taroja niihin. Sit ne lähti eri aikaan ja eri suuntaan, ensin se mies ja hetken päästä Sirkka. Kun mä tulin alas puusta mun polvii heikotti niin et mun oli vaikee kävellä, mut kävelin heti kattoo sitä paikkaa jossa ne oli nussineet ja sit mä otin kepin jonka nokkaan mä onkin se äijän poisheittämän kortonkin.

En mä tätä tietystikään kertonut Eeva-Liisalle, mutta kaikki se tuli nyt mun mieleen kun me istuskeltiin tässä, vierekkäin ja ihan liki. Niin hyvin tuli mieleen, että mun piti pälyillä vartiomännyn haaraan jos siel olis istunut joku pojankossi kyttäämässä.