Kertokaa mitä mieltä olette, voiko suhteessa olla yhtä aikaa sekä onnellinen, rakastunut, tyytyväinen ja sitten taas kyllästynyt, onneton ja ei niin rakastunut.
Tuntuu kuin olisi kaksi eri persoonaa yksissä kuorissa. Välillä tunnen olevani yhtä sekaisin kuin "aina mielessä" ohjelman Mickey. En kuitenkaan muuten itseäni tunne hulluksi.
Parisuhteeni toimii muuten, ei siis ole mitään jatkuvaa riitelyä tai ongelmia seksin tai muun suhteen. No tietty samoja ongelmia kuin muilla esim toimeentulon ja lainojen hoidon takia. Ei kuitenkaan varsinaisesti parisuhteesta johtuvia ongelmia.
Johtuuko ongelma puolisostani, häneen persoonastaan. Emme siis ole tarkoitettu toisillemme, vai mikä on syy? Yhdessä kuitenkin jo pitkän aikaa.
Toisaalta olen pähkäillyt, että ongelmat siis pääni sisäiset, repivät ajatukset saattaisivat johtua lapsuudestani, rikkinäisestä(köyhästä) kodista ja muista lapsuuden ja nuoruuden aikaisista kokemuksista.
Nämä tekijät varmasti vaikuttavat mutta jos nämä ovat ne todelliseet syyt, niin onko minun ikinä mahdollista olla täysin tyytyväinen parisuhteessani.
Kirjoitin tämä kysyäkseni onko muilla vastaavia tuntemuksi tai siis ollut aikaisemmin ja mitä olette tehnyt niiden ratkaisemiseksi. Ovatko asiat ratkenneet, oletteko saaneet "sisäisen rauhan"?
Epäilen etteivät asiat paranne "vaihtamalla", vai paranevatko ne...
Toivoisin myös, että täällä nämä yleiset "olet hullu" kommentit voisivat jäädä tulematta. Asiallisia vastauksia jos saisi. Parempi olla hiljaa jos ei ole mitään sanottavaa, vai miten se nyt taas meneekään.
Tuntuu kuin olisi kaksi eri persoonaa yksissä kuorissa. Välillä tunnen olevani yhtä sekaisin kuin "aina mielessä" ohjelman Mickey. En kuitenkaan muuten itseäni tunne hulluksi.
Parisuhteeni toimii muuten, ei siis ole mitään jatkuvaa riitelyä tai ongelmia seksin tai muun suhteen. No tietty samoja ongelmia kuin muilla esim toimeentulon ja lainojen hoidon takia. Ei kuitenkaan varsinaisesti parisuhteesta johtuvia ongelmia.
Johtuuko ongelma puolisostani, häneen persoonastaan. Emme siis ole tarkoitettu toisillemme, vai mikä on syy? Yhdessä kuitenkin jo pitkän aikaa.
Toisaalta olen pähkäillyt, että ongelmat siis pääni sisäiset, repivät ajatukset saattaisivat johtua lapsuudestani, rikkinäisestä(köyhästä) kodista ja muista lapsuuden ja nuoruuden aikaisista kokemuksista.
Nämä tekijät varmasti vaikuttavat mutta jos nämä ovat ne todelliseet syyt, niin onko minun ikinä mahdollista olla täysin tyytyväinen parisuhteessani.
Kirjoitin tämä kysyäkseni onko muilla vastaavia tuntemuksi tai siis ollut aikaisemmin ja mitä olette tehnyt niiden ratkaisemiseksi. Ovatko asiat ratkenneet, oletteko saaneet "sisäisen rauhan"?
Epäilen etteivät asiat paranne "vaihtamalla", vai paranevatko ne...
Toivoisin myös, että täällä nämä yleiset "olet hullu" kommentit voisivat jäädä tulematta. Asiallisia vastauksia jos saisi. Parempi olla hiljaa jos ei ole mitään sanottavaa, vai miten se nyt taas meneekään.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Luulempa, että kaikilla ihmisillä on persoonassaan kaksi puolta: valoisampi ja se pimeämpi puoli. Joillakin nämä kaksi puolta ovat vakaammin tasapainossa kuin toisilla. Kenellä tahansa kuitenkin joku kriisi voi aiheuttaa henkisen epätasapainon.
Itse olen koko elämäni ajan(45v) tuntenut, että elän eri tasoilla. Parikymmentä vuotiaana olin tosi hukassa itseni kanssa, kun tunsin, että minulta puuttui täysin perspektiivi elämään. Olin iloinen ja optimistinen, mutta sisältä kuitenkin tyhjä. Ei ollut todellista kiintopistettä. Kiintopisteen löysin Raamatusta ja se eheytti persoonani pysyvästi. Lakkasin pyörimästä oman napani ympärillä ja tuijottamasta "onnettomaan" lapsuuteen ja näin sen, miten minä voin edistää omaa ja toisten hyvinvointia. Aikaisemmin näin maailman uhkaavana ja epäilin ihmisiä ja heidän motiivejaan. Huomasin kuitenkin, että suurin osa ihmisistä on yhtä eksyksissä, kuin itse aikaisemmin tunsin olevani. Uhka väistyi ja rohkeus ja usko omiin mahdollisuuksiin tuli tilalle.
Tunnen vieläkin, että minussa on kaksi puolta. Pimeämpi puoli ei kuitenkaan koskaan pääse merkittävästi syömään energiaani. Kuuntelen kehoani ja sisäistä ääntäni ja tunnen todella eläväni.
Olen itsekin miettinyt,onko minussa vika vai enkö ole tyytyväinen mihinkään.On päiviä,jolloin tunnen itseni onnelliseksi ja pursuan elämäniloa,kun taas toisinaan vaivun itsesääliin.Takanani on 12 vuotta yhteiseloa mieheni kanssa ja parisuhteemme on vakaa.Toisinaan minäkin olen miettinyt,ettemme ole toisillemme tarkoitetut.Uskon vakaasti,että jokaiselle ihmiselle on olemassa sielunkumppani,mutta vain harvat ovat päätyneet yhteen.On lohduttavaa lukea,että en ole ainoa "hukassa" oleva persoona.Neuvoja en osaa sinulle antaa,mutta et ole yksin.
Kyllä vain. Minulla on ollut ja tulee varmasti aina olemaan samanlaisia ajatuksia. Ainakin tällä hetkellä tunnen löytäneeni tuon "sisäisen rauhan" eli uskallan päästää irti tuosta pimeästä puolestani, enkä anna sen vaikuttaa suhteeseen. Silloin kun toinen ottaa päähän ja ällöttää, niin on parempi olla omissa oloissaan. useinmiten se menee sillä ohi, eikä tule turhaan purettua pahaa oloa kumppaniin.
En usko, että sellaista rakkautta onkaan, jossa ei ikinä tulisi näitä kyllästymisen hetkiä. Kyse ei ole siitä, ettettekö olisi toisillenne "ne oikeat" (mitä sekin tarkoittaa?), vaan ihan normaalista reaktiosta; kun saa paljon hyvää ja ihanaa, siihen kyllästyy. Kokeilepa syödä suklaakakkua viikko, niin johan alkaa tökkimään... Ja silti se ei tarkoita sitä, että suklaakakku ei olisi mielestäsi hyvää. On vain kiva, että ruokavaliossa on muutakin. Ja tuolla esimerkillä en siis tarkoittanut muita miehiä, vaan omia juttuja; harrastuksia, ystäviä, aikaa, itsenäisyyttä...
Minulla ainakin on niin, että jos on huono päivä, projisoin sen helposti parisuhteeseeni. Eli alan etsiä vikoja miehestä, asioiden tilasta ja ruokin onnetonta oloani, kunnes keskustelujen kautta selviää, että pahan olon syy onkin jossain ihan muualla. Ihmismieli vain on niin erikoinen!(sama käy myös miehelle)
Toinen juttu on sitten se, että meille syötetään täysin epärealistista kuvaa parisuhteen ajesta ja rakkaudesta. Tämä epärealistinen kuva mielissämme pariudumme ja sitten kun todellisuus ei vastaakaan mielikuvaa, ahdistumme. PArisuhde ei ole ainaista huumaa ja ihanuutta, välillä täytyy olla niitäkin aikoja, kun kaikki on vaan tasaisen harmaata. Kun niissä kohdin oppii "päästämään irti", ne menevät ohi eikä niiden tarvitse merkitä rakkauden ja suhteen loppua. Mutta sellaisen jälkeen onni tuntuu taas vähän onnellisemmalta.
Kumppani ei vaihtamalla parane. Ikuista huumaa ei ole olemassakaan. Oikeassa elämässä onnellisuus löytyy vain ihmisestä itsestään, eikä sitä saa/voi odottaa muilta. Jos kumppani kyllästyttää, on parasta katsoa peiliin, sillä vastaus löytyy sieltä.