Olemme olleet yhdessä 12 vuotta, josta seitsemän naimisissa. Meillä on kolme fiksua ja mukavaa poikaa, 10kk-6v. Meillä, suhteen alussakaan, muttei siltikään voi puhua mistään järkisuhteesta (?), ei ole suuret intohimon tunteet roihahdelleet vaan pikemminkin elämä yhdessä on soljunut arjen sujuvan organisoimisen pyörteissä. Nyt en enää tiedä mitä tehdä, tai edes ajatella, kun tuntuu, ettei suhde anna enää mitään. Emme juurikaan riitele, tosin joskus sähähdän miehen puhumattomuuden tähden, kun hän kuvittelee minun "arvaavan" tekemisensä ja haluamisensa ilman, että itse mitään sanoo. En enää jaksa yrittääkään järkätä mitään kivaa, korkeintaan lasten kanssa puuhailen mukavia. Olen yrittänyt puhua, että meidän tarvitsisi tehdä ihan kahdestaan jotain mukavaa ja mieheni on ihan samaa mieltä, mutta kysyy samaan hengen vetoon, että mitä. En jaksa enää vastata, joskus jaksoin, ilman tuloksia, keksiä mitä kaikkea voisimme tehdä. Kaikesta huolimatta seksi sujuu ihan mukavasti.
Yhteinen aika on hiukan kortilla, kun mies tekee 06-17 päivää ja itse kolmivuorotyötä, mutta uskoisin, että hyvällä tahdolla siitä vähästäkin onnistuisi nipistämään silloin tällöin kahdenkeskeistä aikaa. Koen, etten kaiketi ole edes yrittämisen arvoinen. Mieheni ei myöskään, omien sanojensa mukaan, viitsi puhua kanssani kuin tärkeistä asioista ja tärkeitä asioita ovat ilmeisesti vain ne, joita hän puhuu, koska minun puheeni ei savuta kuulokeskusta. En kai ole senkään arvoinen? Olen viimeisen vuoden ehdottanut jotain pariterapiaakin, johon hän on kyllä suostuvainen, mutta pahus, kun töistä ei voi olla poissa. Minulla on kuulemma ongelma, ei hänellä. Olen jopa käynyt kahdella psykiatrilla vakuuttelemassa olevani hullu, mutta kumpikaan ei uskonut vaan totesi minun olevan normaali, fiksu ja tunteva ihminen. Yritin ehdottaa miehelleni, että hän lähtisi mukaan selittämään ongelmani, kun en itse osaa.
Jos ei olisi lapsia, lähtisin heti nostelemaan, mutta ajattelen, että lapsillakin on oikeus molempiin vanhempiinsa ja koska arki sujuu ihan hyvin ilman riitoja, en oikein osaa eroakaan ajatella. Eikä se yksinhuoltajankaan arki varmaan helppoa ole. Enkä viitsisi hanskoja lyödä tiskiin ihan helposti vaikka tätä loivaa alamäkeä on jatkunut parisen vuotta. Mielestäni olemme keskustelleet näistä asioista monenkin kertaan, mutta mitään ei muutoksen eteen tehdä. Aina huomaan, että keskustelu oli aivan turha. Kumminkin näkisin meillä vielä toivoakin, mutten enää jaksa olla se joka kantaa vastuun kaikesta ja organisoi kaiken. Mieheni on teknisesti ihan hyvä isä, mutta kokee joskus lapsien (ja minun) häiritsevän elämäänsä ja aiheuttavan kaikenlaista vaivaa typerillä toivomuksilla, kuten lähteä yhdessä jonnekin tai...Hellyyttä poikiaan kohtaan hän ei juuri näytä, mutta kohtelee näitä muuten ihan asiallisesti.
Toisaalta omillani lasten kanssa olisin oma herrani, jonka ei (turhaan) tarvitsisi haluta/toivoa toiselta mitään eikä kiusata ketään arjen vaatimuksilla. Tietäisin mitä tekisin, mihin aikaan ja kenen kanssa. Mutta, pahus, rakastan häntä kumminkin. Vaan riittääkö pelkkä rakkaus??
Olen niin sekaisin ajatusteni kanssa, etten tunnista enää ongelmaakaan! Tai onko sellaista edes? En edes tiedä, mitä mieheni haluaa minusta? Tuntuu, ettei mitään. Mikä sellainen (rakkaus)suhde on, jossa ei toiselle mitään anneta, muttei toiselta mitään myöskään haluta/tarvita?
Yhteinen aika on hiukan kortilla, kun mies tekee 06-17 päivää ja itse kolmivuorotyötä, mutta uskoisin, että hyvällä tahdolla siitä vähästäkin onnistuisi nipistämään silloin tällöin kahdenkeskeistä aikaa. Koen, etten kaiketi ole edes yrittämisen arvoinen. Mieheni ei myöskään, omien sanojensa mukaan, viitsi puhua kanssani kuin tärkeistä asioista ja tärkeitä asioita ovat ilmeisesti vain ne, joita hän puhuu, koska minun puheeni ei savuta kuulokeskusta. En kai ole senkään arvoinen? Olen viimeisen vuoden ehdottanut jotain pariterapiaakin, johon hän on kyllä suostuvainen, mutta pahus, kun töistä ei voi olla poissa. Minulla on kuulemma ongelma, ei hänellä. Olen jopa käynyt kahdella psykiatrilla vakuuttelemassa olevani hullu, mutta kumpikaan ei uskonut vaan totesi minun olevan normaali, fiksu ja tunteva ihminen. Yritin ehdottaa miehelleni, että hän lähtisi mukaan selittämään ongelmani, kun en itse osaa.
Jos ei olisi lapsia, lähtisin heti nostelemaan, mutta ajattelen, että lapsillakin on oikeus molempiin vanhempiinsa ja koska arki sujuu ihan hyvin ilman riitoja, en oikein osaa eroakaan ajatella. Eikä se yksinhuoltajankaan arki varmaan helppoa ole. Enkä viitsisi hanskoja lyödä tiskiin ihan helposti vaikka tätä loivaa alamäkeä on jatkunut parisen vuotta. Mielestäni olemme keskustelleet näistä asioista monenkin kertaan, mutta mitään ei muutoksen eteen tehdä. Aina huomaan, että keskustelu oli aivan turha. Kumminkin näkisin meillä vielä toivoakin, mutten enää jaksa olla se joka kantaa vastuun kaikesta ja organisoi kaiken. Mieheni on teknisesti ihan hyvä isä, mutta kokee joskus lapsien (ja minun) häiritsevän elämäänsä ja aiheuttavan kaikenlaista vaivaa typerillä toivomuksilla, kuten lähteä yhdessä jonnekin tai...Hellyyttä poikiaan kohtaan hän ei juuri näytä, mutta kohtelee näitä muuten ihan asiallisesti.
Toisaalta omillani lasten kanssa olisin oma herrani, jonka ei (turhaan) tarvitsisi haluta/toivoa toiselta mitään eikä kiusata ketään arjen vaatimuksilla. Tietäisin mitä tekisin, mihin aikaan ja kenen kanssa. Mutta, pahus, rakastan häntä kumminkin. Vaan riittääkö pelkkä rakkaus??
Olen niin sekaisin ajatusteni kanssa, etten tunnista enää ongelmaakaan! Tai onko sellaista edes? En edes tiedä, mitä mieheni haluaa minusta? Tuntuu, ettei mitään. Mikä sellainen (rakkaus)suhde on, jossa ei toiselle mitään anneta, muttei toiselta mitään myöskään haluta/tarvita?
Vastaukset 11
Vanhimmat
tilanteessa itsekin, joskin lapsia on vain yksi.
Ajatukseni ovat harhailleet samoissa asioissa missä sinullakin ja olisin varmaan eronnut samoin kuten sinäkin, jos ei olisi lasta. Suhteessa jatkamisenkin syy on sama kuin sinulla. Olen tullut ainakin toistaiseksi siihen tulokseen, vaikka parisuhteeni ei vastaakaan täysin käsitystäni toimivasta parisuhteest , niin pidän lapsen etua tärkeämpänä, kuin omaa etuani ja kannattavan uhrata riittävä määrä vuosia lapsen kasvamiseen riittävän vanhaksi ja katsoa tilannetta sitten uudestaan.
En usko tuntemuksiini kyseessä olevan parisuhteen arkistuminen, vaan kasvaneemme erilleen toisistamme ja huomanneet arvostavan nykyisin hyvin eri asioita, kuin liiton alkuvuosina, jolloin arvomme olivat paljon lähempänä toisiaan. Onko sinulla tilanne ajautunut nykyiseen hitaasti hiipumalla, vai sysäyksittäin?
Siis vastauksena kysymykseesi, pikkuhiljaa vai sysäyksittäin. Joskus joku iso ja paha riita on tehnyt hallaa, mutta enemmänkin koen, että suhteen vuosia jatkunut huono hoitaminen kantaa nyt hedelmää. Tämän lapsikatraan kanssa ei spontaanit extempore menemiset/lähtemiset/tekemiset enää onnistu, vaan se yhteinen aika pitää VÄÄNTÄÄ vaikka väkisin, mutta kun se tahtoo jäädä puheen asteelle, jos edes siihenkään...
Koen tilanteen turhauttavaksi, masentavaksi, raivostuttavaksi sillä mielestäni meillä voisi olla yhdessä todella hauskaa, ihan arkenakin, mutta mies tuntuu jääneen kulkemaan synkkää uraa arjen pyörityksen ja työpaikan välille eikä edes halua (näin sen koen, koska tästä asiasta on niin monesti keksuteltu ja riidelty eikä mitkään kumminkaan muuta) nähdä valoa ja muita vaihtoehtoja.
Itse olen loistokunnossa fyysisesti ja psyykkisesti kolmen potran pojan jäljiltä, ja tuntuu, että elämäni menee hukkaan näin. Olen myös miettinyt, ettei lapsille ehkä anna kovin hyvää mallia näin rakkaudeton (?) koti, vaikkemme tosiaan riitelekkään paljoa.
Tottakai haluaisin olla myös, hmm, miten sen nyt sanoisi... En halua kiitosta tehdystä (koti)työstä vaan ennemminkin arvostusta omana itsenäni ja kokea olevani arvokas naisena. Toisaalta, annako minä miehelleni riittävästi samaa, mitä itse toivoisin? Olen muuten tehnyt sellaisen päätelmän, koskee kaikkia elämän aloja hyvinkin, että ihminen yleensä antaa sitä, mitä on saanutkin.
Yhden asian olen kokenut voimakkaasti epäkohdaksi näiden vuosien aikana. Mielestäni emme ole koskaan ollut tiimi, pari. Vaan enemmänkin olemme hengailleet yhdessä. Juhlissakin kuljimme yleensä (tai mieheni häipyi ja jätti minut "yksin" vaikka koko loppu illaksi)erillään, kunnes kerroin asian häiritsevän minua. Meitä kumpaakin on yritetty pokata toistemme seurassa! Niin pariskunnalta näytämme! Mutta en enää aikoihin ole yrittänyt kiehnätä kainalossa tai pitää kädestä, vaan ole tyytynyt osaani ja yrittänyt ottaa ilon irti osaltani. Uskottomuutta ei meillä ole ollut ja luotan mieheeni satasella, monestakin syystä.
Oletteko te olleet pitkään yhdessä? Miten suhteenne alkoi? Tarkoitan, että astuiko arki kuvioihin nopeasti vai olitteko pilven reunalla pitkään? Mitä itse toivoisit vaimoltasi? Ihan mielenkiintoista kuulla miehistä näkökulmaa, meillä kun keskutelu tällaisista asioista ole koskaan kantanut hedelmää. Mieheni ei yleensäkään välitä puhella näistä, ei ole koskaan välittänyt. Sääli, joskun olisi voinut olla ihan paikallaan.
olemme olleet yhdessä jo 18v ja naimisissa 17v. Kuulun siihen ryhmään joiden harrastukset veivät kaiken ajan ja huomion aina ikävuoteen 30v asti.
En edes seurustellut silloin vaikka halukkaita kumppaneita olisi ollut, katsoin parhaaksi keskittyä täysin omiin juttuihin, mahdolliset seurustelu kumppanit olisivat jääneet pahasti niiden lyhyiden hetkien armoille, joita jäi harrastusten väliin ja olisivat kärsineet siitä paljon, tiedän sen kun monet kaverini yrittivät seurustella, vastaavassa tilanteessa. Minun kävi sääliksi heidän tyttöystäviään, juuri kertomastani syystä, siksi en seurustellut, vaikka olisi muuten haluttanutkin.
Jo vähän ennen 30v aloin saada harrastus intoni tyydytetyksi ja kiinnostuin tosissani parisuhteesta ja perheen perustamiseksi.
Siinä meni reilut pari vuotta, ennen kuin sopivalta tuntuva kumppani löytyi. Menimme puolen vuoden päästä kihloihin, sekä muutinne yhteen asumaan, siitä vuoden päästä sitten naimisiin.
Lasta päätimme yrittää taas vuoden päästä, mutta onnistuimme siinä vasta 4v:n päästä. Enepää emme onnituneet lapsia saamaan, vaimon lapsen saanti ongelmien takia.
Minusta neljä ensimmäistä vuotta meni todella hienosti, mutta sen jälkeen minusta alkoi pikkuhiljaa tuntua, että olin vaimolle vain siemenlinko ja taloudellinen tuki ja lapsen syntymän jälkeen tietysti myös lapsen isä.
Isyys itsessään on ollut hienoa aikaa, koska olen viettänyt hyvin paljon aikaa lapsen kanssa (12V) syntymästä asti.
Parisuhde on näivettynyt rutiiniksi. Vaimoni seksuaalisuus, sekä hellyyden tarve hävisi kokonaan sen jälkeen, kun luovuimme uskosta saada vielä toinen lapsi, tiedän sen olevan vaimolleni kovan paikan, mutta olisi luullut hellyyden tarpeen ainakin säilyvän, vaikka seksuaaliset halut hävisivätkin.
Tälläinen tausta meillä, minun kannaltani katsottuna, noin lyhyesti kerrottuna.
Pitkään olette tekin yhdessä olleet, täytyy nostaa hattua, vaikka laadusta ei aina tiedäkkään!
Lapsettomuus näyttää olevan tosi kova juttu parisuhteelle. Se näyttäsi joko yhdistävän tai erottavan pariskunnan. Olen hämmästynyt siitä rajuudesta, millä suhdetta koetellaan, kun lapsia ei noin-vain-tulekkaan, kun tuttavapiirissä näitä pareja on paljonkin. Olin ajatellut, että onhan se kamalaa, mutta kun nyt on puhellut niistä tunteista (ja kun itse tietää miten voimakkaita tunteita lapset ylipäätään herättää) mitä lapsettomuuteen liittyy, on se voi olla valtava elämänkriisi.
Lapset ja lapsiperheen arki ylipäätään kyllä näyttää suhteen todellisen tilan. Mutta jos sitä on vielä "rasitettu" hoidoilla yms, elämä helposti karkaa normaaleista (henkisistä)uomista. Ja ilmeisesti sillä voi kestää todella kauan, enne kuin se palautuu, eikä välttämättä palaudu lainkaan.
näköjään miettinyt paljon, näitä parisuhde asioita, koska näkemyksesi vaikuttaisivat aika selkeiltä ja myös realistisilta.
Pitkään olen minäkin näitä asioita pyöritellyt mielessäni, ehkä jopa liikaakin.
Minusta tuntuu siltä, että voisimme mahdollisesti hyödyntää toistemme näkemyksiä parisuhde asioissa enemmänkin, joten olisi mukava keskustella em. asioista tarkemminkin.
Minä saisin sinulta naisnäkökulmaa ja vastaavasti sinä miesnäkökulmaa minulta. Tällä vastapuolen näkökulmalla voisi paremmin ymmärtää oman puolison kannalta katsoen, oman parisuhteen ongelmia, jolloin niihin voi paremmin löytyä ratkaisua myönteiseen suuntaan.
Mieluummin tälläistä henkilökohtaista keskustelua kävisi kahden kesken, eikä näin yleisellä foorumilla, joten mikäli sinulla on nimimerkillinen spostilokero tai vastaava sinua sellainen keskustelu kiinnostaisi, .
vahingossa kligattua lähetä painiketta liian aikaisin, joten viestin loppu jäi kirjoittamatta.
Siis kerro ihmeessä, jos em. keskustelu kiinnostaa sinua.
Oho, vastasin jo mielestäni kerran, mihinhän se hävisi??
Kyllä vain sopii. En halua tälle palstalle s-postiosoitettani satojen silmiin laittaa, koska se on etunimi.sukunimi, joten pallo jää sinulle. Jos laitat omasi, laitan sinne postia.
Riksu
Mukava kuulla, että olet kiinnostunut keskustelusta, eilen oli niin kiireinen päivä, etten ehtinyt käydä netissä lainkaan.
Minulla on nimimerkillinen spostilokerero, joten voin laittaa sen tähän näkyville, eli siis
[email protected]
Mikäli haluat pysyä nimimerkin takana kannattaa ottaa käyttöön vastaava lokero. Esim. Suomi24:stä sen saa ilmaiseksi.
Jään mielen kiinnolla odottelemaan viestiäsi.
eiköhän se ole normaalia, ettei aina tunnu miltään. Oletko varma, että syy on miehessäsi/parisuhteessasi, vai voisiko kyse olla myös yleisestä elämän kriisistä, kun on periaatteessa saanut kaiken mitä on halunnut mutta silti ei tunnu siltä?
Ehkä jos löytäisit jonkun uuden harrastuksen tai tavoitteen elämässäsi? Mitä asioita sinulla on jäänyt tekemättä, mitä olisit halunnut tehdä?
Toisaalta hyvät parisuhdekirjat voisivat myös auttaa. Esim. Rakkauden kieli (löytyy varmaankin kirjastoista) keskittyy niiden tunteiden "nostattamiseen" elävästä elämästä haettujen esimerkkien avulla. Voisit laittaa myös miehesi lukemaan parisuhdekirjoja, jotta hän tajuaisi sitä kautta oman vastuunsa. Voihan nimittäin olla niin, että hän ei vain ole yksinkertaisesti tajunnut asian vakavuutta sinun puoleltasi, jos hänen mielestään teillä menee ihan tavallisen hyvin.
Joka tapuksessa, voimia sinulle. Älä luovuta suhteestasi niin helpolla, koska samanlaiset ongelmat luultavasti seuraisivat tulevaisuudessakin mahdollisessa uudessa parisuhteessa ( ongelmat huoltajuusasioissa ym. lastenhoidon sovittamisissa ja elatusavuissa). Ei se sinkkuus niin hienoa ole, kun luulet.
Omilla vanhemmillani on mennyt niin, että kriiseistä selvittyään nyt yli 30 vuotta yhteistä taivalta takana ja ovat hyvin tyytyväisiä toistensa seuraan. Kaikille tulee ongelmia, mutta niistä on mahdollista selvitä.
Kiitos vastauksestasi, ihan hyviä ajatuksia sinulla. Mutta usko pois, en tosiaan usko sinkkuuden olevan ihanaa. Itse asiassa elän nyt unelmaani enkä sinkuksi (heh, tämän lauman kanssa!)mistään hinnasta haluaisi. Ja juu, saattaa olla omaakin kriisiä, mutta näkisin kyllä isoimpana ongelmana tämän parisuhteen hoitamattomuuden/huonon hoidon. Tällaisessa elämäntilanteessa molemmille puolisoille pitää suusannalliseti sopia moent asiat, jotta ne myös toteutuisivat, eikä vain olettaa/luulla, että toinen tietää/arvaa. Virhemahdollisuuksia on liikaa.Meillä ollaan tällä luule/arvaa-mitä-haluan-linjalla ja siinä kyllä mennään helposti metsään, huomaan. Mutta mitään ei näköjään ole otettu opiksi.
Minun suhteessani kävi kutakuinkin samoin kuin teillä on käynyt. Pitkään hoitamaton suhde johti siihen että aloimme olla erimieltä kaikista pikkuasioista. Lapset hoidimme hyvin mutta emme omaa suhdettamme. Kun huomasin että en ole enää yhtään kiinnostunut vaimostani ja hänen läsnäolonsa kotona vain hermostutti minua, tein päätöksen että lähden kotoa pois ja ryhdyn sinkuksi.
Mielestäni lasten kasvattaminen rakkaudettomassa kodissa on huono asia koska tällöin lapsi oppii väärät käytöstavat parisuhteessa ja vie helposti ne mukaanaan omiin suhteisiin.
"Koska jos kotona ei puhuttu niin miksi mun sitten pitäisi puhua"
Kun olen nykyisin kotona lasten kanssa yksin niin voin olla kunnolla sellainen isä joka haluan olla, enkä toisen arvostelun alla siitä mitä teen väärin. Taloudellisesti sinkun elämä ei ole helppoa mutta se henkinen vapaus on suuremmoinen.