Lapsuuden kodissani isäni pahoinpiteli äitiäni ja kuritti minua ja veljeäni kovalla kädellä. Veljeni kanssa todistimme monia pahoinpitelyjä vuosien varrella ja ne ovat varmasti jättäneet jälkensä meihin molempiin. Isäni oli (ja on edelleen) sairas. Hän ei pahoinpidellyt äitiäni kännissä vaan ihan silloin kun hänelle sattui sopimaan. Isäni saattoi keksiä jonkun asian päästään ja taas mentiin. Äitini haki peloissaan turvaa, jopa joskus meistä, kuvitellen että se estäisi isääni hakkaamasta häntä. Se ei auttanut, mikään ei auttanut.
Todistin kuinka isä kerta toisen jälkeen alisti, potki ja hakkasi äitiäni. Henkistä väkivaltaa oli joka päivä ja se kohdistui meihin kaikkiin. Me kaikki pelkäsimme isääni, joka hallitsi elämäämme. Koko perhe odotti aina kauhulla sitä hetkeä kun isäni tuli töistä kotiin. Jos isä halusi sinä päivänä alistaa veljeäni, niin minä ja äitini emme voineet vastaväitteistämme huolimatta tehdä asialle paljon mitään.
Mitä vanhemmaksi kasvoin sitä enemmän laitoin isälleni vastaan ja pikku hiljaa hän vähensi pahoinpitelyään. Olin aina ensimmäisenä puolustamassa äitiäni tai veljeäni kun isäni alkoi haukkumaan heitä jostain. Itse en välittänyt siitä mitä hän minulle sanoi, sillä en tuntenut isääni kohtaan muuta kuin vihaa. Viimeisinä vuosina, jotka asuin kotona isäni ei koskaan minun läsnä ollessani hakannut enää äitiäni, sillä hän tiesi, että minä ja veljeni pystyisimme kyllä jo tarpeen tullen suojelemaan äitiä.
Varttuessani yritin myös koko ajan enemmän rohkaista äitiäni jättämään isäni. Keksin erilaisia suunnitelmia minne paeta ja keneltä pyytää apua. Ongelmana oli myös se, että isäni hallitsi perheen rahoja ja oli siirtänyt myös äitini rahat jollekin omalle tililleen, mistä äitini ei niitä voinut saada. Aina ihmettelin miksei äitini lähtenyt. Hän sanoi joskus, että jäi lasten takia ja minä joka kerta selitin hänelle, että meille kaikille olisi parempi olla ilman isääni. Toisinaan hän taas sanoi, ettei pääsisi minnekään isääni pakoon, sillä jos hän lähtisi menemään isäni seuraisi häntä vaikka maailman ääriin ja tappaisi hänet. Uskon, että niin olisi hyvin voinutkin käydä. Äitini siis jäi…
1,5 vuotta sitten aloin seurustelemaan nykyisen poikaystäväni kanssa. Hän oli täydellinen vastakohta isälleni, hän oli kiltti ja hellä ja muutenkin aivan ihana. Tosin usein mietin haluanko miestä ollenkaan huonoista lapsuuden kokemuksista johtuen., sillä minusta tuntui siltä, etten pystyisi ikinä täydellisesti luottamaan mieheen.
Pian seurustelumme alettua jouduin muuttamaan toiselle paikkakunnalle ja poikaystäväni meni armeijaan. Emme siis nähneet joka päivä, mutta kaikki viikonloput vietimme yhdessä. Poikaystäväni oli aina hyvä minua kohtaan, eikä hän oikeastaan ikinä riidellyt. Joskus minä ihmettelin sitä, miksei hän ei ikinä suutu mistään ja hän vaan sanoi, etten minä halua nähdä häntä suuttuneena. Tänä kesänä sitten menimme kihloihin ja 2kk sitten muutimme yhteen.
Nyt poikaystäväni on muuttunut täysin. Hän käyttäytyy minua kohtaan hyvin välinpitämättömästi, kun olemme kotona hän saattaa istua koko illan huoneessaan puhumatta minulle mitään. Hän keksii minkä tahansa verukkeen, ettei hänen tarvitse viettää aikaa kanssani. Hän ei koskaan halua mennä kanssani minnekään, eikä halua uusien kavereidensa näkevän meitä yhdessä. Mielestäni meillä ei ole enää mitään yhteistä, emmekä nykyään enää edes juttele asioista keskenämme, vaikka olen kyllä sitäkin yrittänyt. Olen sanonut hänelle, että voimme erota, jos tämä ei näytä onnistuvan, mutta se ei hänelle käy. Hän väittää rakastavansa minua ja sanoo, ettei pysty elämään ilman minua. Mielestäni hän ei tarvitse minua mihinkään.
Pahinta kaikesta on kuitenkin se, että hän hakkaa minua riidellessämme ja käyttäytyy muutenkin väkivaltaisesti. Hän tönii, huutaa/karjuu, repii hiuksista, nipistelee, puristelee käsistä, heittelee seinille/lattialle, lukitsee minut seinää/sänkyä vasten niin etten pääse pois, vääntelee käsiäni, raahaa minua ympäri asuntoamme, riepottelee minua niin, että törmään sänkyyn/kirjahyllyyn, heittelee minua esineillä ja kerran hän jopa istui pääni päälle ja alkoi piereskellä kasvoihini. Hän ei itse koe käyttäytyvänsä väkivaltaisesti vaan väittää, ettei sitä mitä hän tekee lasketa pahoinpitelyksi. Tiedän ettei se ole totta.
Ja vaikka tiedänkin, että itseään siitä ei saisi syyttää niin silti haen itsestäni syitä, että mitä teen väärin… Olen verbaalisesti häntä ”kehittyneempi” ja koska hän ei koskaan osaa sanoa mitään takaisin minulle, niin hän lyö. Hän syyttää tietenkin minua koko jutusta, sillä minä aina valitan jostakin tms. Mutta tiedän, ettei se eikä mikään muukaan oikeuta häntä lyömään.
Poikaystäväni uhkailee tuhoavansa kaiken omaisuuteni ja kertovansa valheita minusta tutuillemme, jos jätän hänet. Mutta sillä ei ole minulle mitään merkitystä, maallinen mammona ei ole minulle tärkeää, sillä sen voi aina korvata ja minulle on aivan sama mitä hän kertoo minusta tutuillemme, sillä jos he haluavat uskoa hänen valheensa, niin eivät he ole ikinä minua tunteneetkaan. Poikaystäväni on jankuttanut minulle viime aikoina sitä, että ihmiset eivät uskoisi minua, jos kertoisin heille hänestä. Ja jotenkin pelkään, että se on totta, sillä minusta on aina tuntunut siltä, kun ihmiset eivät uskoisi minua. Esim. ollessani lukiossa pahasti masentunut, niin kaverini vain väittivät, että kerjäsin huomiota.
Nyt vain lähinnä ihmettelen sitä, miksi itse en lähde pois hänen luotaan, sillä olenhan koko elämäni yrittänyt saada äitiäni lähtemään pois häntä pahoinpitelevän ihmisen luota. Jotenkin kuvittelin itse olevani voimakkaampi ja rohkeampi kuin äitini. Ja minusta tuntuu, että olinkin ennen, sillä minulla oli aina turvanani vahva ystävä joukko, joka oli minulle todella läheinen. Mutta kun aloin seurustelemaan, niin nuo ystäväni vähitellen hylkäsivät minut, sillä olivat itse sinkkuja (osa kateuden takia ja osa sen takia, että eivät halunneet poikaystävääni mukaan).
Ja nyt kun haluaisin lähteä, niin minulla ei ole mitään paikkaa mihin mennä. Ystäviä minulla ei enää ole joiden luokse voisin paeta. Tietenkin voisin mennä vanhempieni luo, mutta siellä on isäni, joka käyttää edelleen ainakin henkistä väkivaltaa koko perheeseen. Ja jotenkin sinne palaaminen tuntuu hirveältä, sillä vaikka tekisin mitä auttaakseni äitiäni hän ei tule ikinä jättämään isääni. Tulenko minäkään ikinä jättämään poikaystävääni?
Minulla vaan ei enää ole ketään, jolle voisin puhua tästä asiasta.
Sen haluaisin vielä sanoa, etten enää rakasta poikaystävääni, joten rakkaus ei ole syyni pysyä hänen kanssaan. Oikeastaan minusta tuntuu ettei hän ole ikinä ollut "suuri" rakkauteni.
Olen aina ollut sellainen ihminen, joka ei ole tarvinnut saati halunnut miestä vierelleen, mutta nyt kun minulla sellainen on en vain osaa lähteä menemään. En tiedä mikä siinä on, ehkä jokainen ihminen lopulta kaipaa jonkun vierelleen. Ja kun minulla ei ole enää ystäviäkään, niin pelkään menettäväni sen viimeisenkin ihmisen, joka minulla vielä on.
Todistin kuinka isä kerta toisen jälkeen alisti, potki ja hakkasi äitiäni. Henkistä väkivaltaa oli joka päivä ja se kohdistui meihin kaikkiin. Me kaikki pelkäsimme isääni, joka hallitsi elämäämme. Koko perhe odotti aina kauhulla sitä hetkeä kun isäni tuli töistä kotiin. Jos isä halusi sinä päivänä alistaa veljeäni, niin minä ja äitini emme voineet vastaväitteistämme huolimatta tehdä asialle paljon mitään.
Mitä vanhemmaksi kasvoin sitä enemmän laitoin isälleni vastaan ja pikku hiljaa hän vähensi pahoinpitelyään. Olin aina ensimmäisenä puolustamassa äitiäni tai veljeäni kun isäni alkoi haukkumaan heitä jostain. Itse en välittänyt siitä mitä hän minulle sanoi, sillä en tuntenut isääni kohtaan muuta kuin vihaa. Viimeisinä vuosina, jotka asuin kotona isäni ei koskaan minun läsnä ollessani hakannut enää äitiäni, sillä hän tiesi, että minä ja veljeni pystyisimme kyllä jo tarpeen tullen suojelemaan äitiä.
Varttuessani yritin myös koko ajan enemmän rohkaista äitiäni jättämään isäni. Keksin erilaisia suunnitelmia minne paeta ja keneltä pyytää apua. Ongelmana oli myös se, että isäni hallitsi perheen rahoja ja oli siirtänyt myös äitini rahat jollekin omalle tililleen, mistä äitini ei niitä voinut saada. Aina ihmettelin miksei äitini lähtenyt. Hän sanoi joskus, että jäi lasten takia ja minä joka kerta selitin hänelle, että meille kaikille olisi parempi olla ilman isääni. Toisinaan hän taas sanoi, ettei pääsisi minnekään isääni pakoon, sillä jos hän lähtisi menemään isäni seuraisi häntä vaikka maailman ääriin ja tappaisi hänet. Uskon, että niin olisi hyvin voinutkin käydä. Äitini siis jäi…
1,5 vuotta sitten aloin seurustelemaan nykyisen poikaystäväni kanssa. Hän oli täydellinen vastakohta isälleni, hän oli kiltti ja hellä ja muutenkin aivan ihana. Tosin usein mietin haluanko miestä ollenkaan huonoista lapsuuden kokemuksista johtuen., sillä minusta tuntui siltä, etten pystyisi ikinä täydellisesti luottamaan mieheen.
Pian seurustelumme alettua jouduin muuttamaan toiselle paikkakunnalle ja poikaystäväni meni armeijaan. Emme siis nähneet joka päivä, mutta kaikki viikonloput vietimme yhdessä. Poikaystäväni oli aina hyvä minua kohtaan, eikä hän oikeastaan ikinä riidellyt. Joskus minä ihmettelin sitä, miksei hän ei ikinä suutu mistään ja hän vaan sanoi, etten minä halua nähdä häntä suuttuneena. Tänä kesänä sitten menimme kihloihin ja 2kk sitten muutimme yhteen.
Nyt poikaystäväni on muuttunut täysin. Hän käyttäytyy minua kohtaan hyvin välinpitämättömästi, kun olemme kotona hän saattaa istua koko illan huoneessaan puhumatta minulle mitään. Hän keksii minkä tahansa verukkeen, ettei hänen tarvitse viettää aikaa kanssani. Hän ei koskaan halua mennä kanssani minnekään, eikä halua uusien kavereidensa näkevän meitä yhdessä. Mielestäni meillä ei ole enää mitään yhteistä, emmekä nykyään enää edes juttele asioista keskenämme, vaikka olen kyllä sitäkin yrittänyt. Olen sanonut hänelle, että voimme erota, jos tämä ei näytä onnistuvan, mutta se ei hänelle käy. Hän väittää rakastavansa minua ja sanoo, ettei pysty elämään ilman minua. Mielestäni hän ei tarvitse minua mihinkään.
Pahinta kaikesta on kuitenkin se, että hän hakkaa minua riidellessämme ja käyttäytyy muutenkin väkivaltaisesti. Hän tönii, huutaa/karjuu, repii hiuksista, nipistelee, puristelee käsistä, heittelee seinille/lattialle, lukitsee minut seinää/sänkyä vasten niin etten pääse pois, vääntelee käsiäni, raahaa minua ympäri asuntoamme, riepottelee minua niin, että törmään sänkyyn/kirjahyllyyn, heittelee minua esineillä ja kerran hän jopa istui pääni päälle ja alkoi piereskellä kasvoihini. Hän ei itse koe käyttäytyvänsä väkivaltaisesti vaan väittää, ettei sitä mitä hän tekee lasketa pahoinpitelyksi. Tiedän ettei se ole totta.
Ja vaikka tiedänkin, että itseään siitä ei saisi syyttää niin silti haen itsestäni syitä, että mitä teen väärin… Olen verbaalisesti häntä ”kehittyneempi” ja koska hän ei koskaan osaa sanoa mitään takaisin minulle, niin hän lyö. Hän syyttää tietenkin minua koko jutusta, sillä minä aina valitan jostakin tms. Mutta tiedän, ettei se eikä mikään muukaan oikeuta häntä lyömään.
Poikaystäväni uhkailee tuhoavansa kaiken omaisuuteni ja kertovansa valheita minusta tutuillemme, jos jätän hänet. Mutta sillä ei ole minulle mitään merkitystä, maallinen mammona ei ole minulle tärkeää, sillä sen voi aina korvata ja minulle on aivan sama mitä hän kertoo minusta tutuillemme, sillä jos he haluavat uskoa hänen valheensa, niin eivät he ole ikinä minua tunteneetkaan. Poikaystäväni on jankuttanut minulle viime aikoina sitä, että ihmiset eivät uskoisi minua, jos kertoisin heille hänestä. Ja jotenkin pelkään, että se on totta, sillä minusta on aina tuntunut siltä, kun ihmiset eivät uskoisi minua. Esim. ollessani lukiossa pahasti masentunut, niin kaverini vain väittivät, että kerjäsin huomiota.
Nyt vain lähinnä ihmettelen sitä, miksi itse en lähde pois hänen luotaan, sillä olenhan koko elämäni yrittänyt saada äitiäni lähtemään pois häntä pahoinpitelevän ihmisen luota. Jotenkin kuvittelin itse olevani voimakkaampi ja rohkeampi kuin äitini. Ja minusta tuntuu, että olinkin ennen, sillä minulla oli aina turvanani vahva ystävä joukko, joka oli minulle todella läheinen. Mutta kun aloin seurustelemaan, niin nuo ystäväni vähitellen hylkäsivät minut, sillä olivat itse sinkkuja (osa kateuden takia ja osa sen takia, että eivät halunneet poikaystävääni mukaan).
Ja nyt kun haluaisin lähteä, niin minulla ei ole mitään paikkaa mihin mennä. Ystäviä minulla ei enää ole joiden luokse voisin paeta. Tietenkin voisin mennä vanhempieni luo, mutta siellä on isäni, joka käyttää edelleen ainakin henkistä väkivaltaa koko perheeseen. Ja jotenkin sinne palaaminen tuntuu hirveältä, sillä vaikka tekisin mitä auttaakseni äitiäni hän ei tule ikinä jättämään isääni. Tulenko minäkään ikinä jättämään poikaystävääni?
Minulla vaan ei enää ole ketään, jolle voisin puhua tästä asiasta.
Sen haluaisin vielä sanoa, etten enää rakasta poikaystävääni, joten rakkaus ei ole syyni pysyä hänen kanssaan. Oikeastaan minusta tuntuu ettei hän ole ikinä ollut "suuri" rakkauteni.
Olen aina ollut sellainen ihminen, joka ei ole tarvinnut saati halunnut miestä vierelleen, mutta nyt kun minulla sellainen on en vain osaa lähteä menemään. En tiedä mikä siinä on, ehkä jokainen ihminen lopulta kaipaa jonkun vierelleen. Ja kun minulla ei ole enää ystäviäkään, niin pelkään menettäväni sen viimeisenkin ihmisen, joka minulla vielä on.
Vastaukset 4
Vanhimmat
kertomus, tunnen syvää empatiaa sinua kohtaan.
Sanot poikaystäväsi muuttuneen väkivaltaiseksi, mutta en usko sellaiseen muutokseen, kyse on varmaankin siitä, että hän on pystynyt pitämään väkivaltaiset taipumuksensa piilossa tähän asti, joten ne ovat olleet jo olemassa ennen tapaamistanne. Eihän se nyky tilannettasi paremmaksi muuta, mutta kertoo ettei sinulla ole aihetta syyttää itseäsi hänen väkivaltaisesta käytöksestä. Päästäksesi ulos vaikeasta tilanteesta sinun pitäisi etsiä itsellesi oma asunto ja muuttaa sinne. Se olisi sinun oma linnoituksesi, jonka kokisit myös turvapaikaksi ja saadaksesi elämäsi oikeille raiteille.
Oletko harkinnut tälläistä vaihtoehtoa?
Todella surullista luettavaa...
Tiedät, ettei poikaystäväsi rakasta sua, mutta pelkäät yksinolemista.
Jos jäät, hiljaiseti hyväksyt poikaystäväsi käytöksen ja voit olla varma, että se tulee pahenemaan ja ehkä joskus kohdistuu yhteisiin lapsiinnekin.
Lähde, vaikka aluksi naistensuojakotiin siellä on samassa tilanteessa olevia ihmisiä sekä ammattitaitoista henkilökuntaa jotka varmasti auttavat ja tukevat sua, että saat jätettyä poikaystäväsi sekä pääset paremman elämän alkuun.
Sinun kannattaa hakea tukea irrottautuaksesi pahoinpitelijästä. Jo kirjoituksesi oli oiva askel siihen suuntaan. Irrottautuminen ei ole helppo prosessi, mutta mahdollinen.
Väkivallalla on taipumus aina vaan pahentua. Mitä kauemmin pitkität pois lähtöäsi, sen vaikeammaksi se muuttuu. Itsetuntosi katoaa.
Aina on niitä ihmisiä, jotka eivät usko sinua, mutta so what? Kysymys on sinun elämästäsi ja terveydestäsi.
Katso www.turvakoti.net
"Turvakotiin voivat soittaa kaikki perheväkivaltatilanteiden osapuolet. Puhelimessa voit keskustella omasta tilanteestasi ja saada muiden auttavien tahojen yhteystietoja."
Mulla on vastaavia kokemuksia sekä isän että entisen poikaystävän kohdalta. Rukoilin siskoni kanssa äitiäni lähtemään, mutta kun ei. Oli hirveää katsella äidin elämää, en pysty luottamaan miehiin pätkääkään, vaan epäilen kokoajan jotakin, sitä, että mies ei rakasta minua. Tietenkin jatkuva epäily ärsyttää miestä, ja sitten tulee ennenpitkää turpaan. Ajattelen alitajuisesti, että olen ansainnut rangaistuksen, että mies on oikeassa, mutta kuitenkin jokin sisälläni sanoo, että jokin on vinossa. Ja kas kummaa, ennenpitkää aina paljastuukin jotain pettämisiä ym. (ja ne eivät voineet johtua nalkutuksesta, koska olivat suhteiden alkuajoilta) ja huomaan, että mies ei pidä pahana lyömisiään. On ehkä totta, että kiltti ihminen herättää toisissa vallanhalun ja julmuuden. Edellinen suhteeni päättyi vasta, kun jouduin sairaalaan hakkaamisesta. Nykyisessä mies on käynyt käsiksi "vain" kolmasti 4 vuoden sisään; olen jäänyt koska asun hänen asunnossaan, eikä minulla ole mitään omaa omaisuutta, vain op.lainaa. En voisi ikinä mennä kotiin: äitini tekee pilkkaa ongelmistani miessuhteissa, hän jostain syystä pitää niitä aina minun syynäni.
En tosiaan tiedä vieläkään, ovatko kaikki miehet välinpitämättömiä ja väkivaltaisia vai valitsenko alitajuisesti sellaisia; eräs mies jonka vaimo oli ollut psyykkisesti sairas sanoi, että isossakin joukossa hän aina alitajuisesti osui valitsemaan naisista sen, jossa oli yhteisiä piirteitä hänen entisen vaimonsa kanssa. Eli että alitajuisesti yritämme toistaa menneisyyden kokemuksen, ikäänkuin korvata vanhan huonon isukin uudella, paremmalla versiolla, mutta eihän sellainen onnistu... Olen huomannut, että torjun kilttejä miehiä, koska he tuntuvat vierailta/eivät ole kiinnostavia.
Tahtoisin sanoa sulle, lähde ennenkuin tapahtuu pahempaa. Tiedän miten vaikeaa on lähteä, itse en pystynyt siihen ennenkuin kuoleman uhalla. Suunnittele kaikki valmiiksi (hae asunto, mieti järjestys missä lyöt kamat kasaan, mitä otat, mitä jätät jos on pakko...) ja kun miehesi on poissa lähde parin tunnin kuluessa. Jos olet vaarassa, mene turvakotiin. Laita uusi osoite salaiseksi. Pari ensimmäistä viikkoa ovat pahimmat koska pelkäät ja kaipaat hirveästi, silloin kannattaa väkisin olla paljon ulkona ja muiden kanssa tekemisissä, vaikka vain netissä roikkuen ja jutellen. Jos tunnet tarvitsevasi ammattiapua, hae sitä valmiiksi jo ennen kuin lähdet. Seuraavassa suhteessasi hankkiudu heti itse niskan päälle henkisesti, älä ota äitisi roolia.