hymyileminen vaikeaa

Aika samantapainen ongelma on minullakin joskus ollut. Nykyään asia on vain niin, etten teeskentele hymyilevää vaan ylipäätänsä näytän aika vakavalta. En omista leveää hollywoodhymyä. En usko, että kukaan ottaa siitä itseensä.

Kysymys kuuluu, miksi ihmeessä pitää hymyillä ja nauraa jos ei toisen juttu ole mitenkään huvittava?

Ihmiset ajattelevat yllättävän paljon vain itseään. Itsevarma henkilö ei välitä, vaikka muut näyttävät totisilta kerrottuaan omasta mielestään hyvän vitsin. Kannattaa olla rohkeasti oma itsensä. Naura silloin kuin oikeasti naurattaa ja hymyile silloin kun hymyillyttää.

joo mulla on toi ihan sama juttu! mä en kerta kaikkiaan pysty hymyilemään rennosti. ja nykyään se on jo niin pahaa, että valokuvaa otattaessa en vaan yksinkertasesti pysty hymyilemään sillain normaalisti.

tänään olin kaverilla yhissä juhlissa enkä pystyny millään hyilemään tavallisesti. tuntu ihan kauheelta kun yritti väkisin hymyillä mutta suupielet nyki niin armottomasti etten pystynyt:/ ja sama juttu kun oli koulukuvaus. mä en vaan pystyny hymyilemään siinä kameran edessä. suu vaan nyki nykimistään ja hymystä tuli sellanen tiukka epämääränen viiva.

tuntuu inhottavalta ja varsinkin kun muutenkin kärsin sairaalloisesta jännittämisestä, niin sitten vielä tämä. ei missään tilanteessa osaa olla rennosti.

Minulla on ihan sama ongelma!
Olen jo pitkään sairastanut jotakin, joka on kai luokiteltavissa pakko-oireiseksi häiriöksi. Oireita on ollut ennen mm. yleinen ahdistus ja se, että koko ajan mieltä vaivaa joku (yleensä mitättömän pieni ja käsittämättömän turha) pakkoajatus, sellainen kokoaikainen levottomuus.

Noin kolme viikkoa sitten näiden tavallisten oireiden tilalle tuli tämä, (no, oli minulla vähän samanlaista ollut jo mm. kesän lopulla) joka minulla ilmenee lähes samalla tavalla kuin sinullakin. Ehkä se johtuu masennuksesta, siitä ettei voi elää hetkessä ja että itsetunto ei ole parhaita mahdollisia. Mutta se on tosi kiusallista! Minäkään en oikein "osaa" hymyillä niin, etteivät kasvot alkaisi inhottavasti nykiä. Tuntuu että jutut joita ihmiset kertovat eivät vain kosketa minua, kuin olisi jossakin kuplassa, erossa muusta maailmasta mutta kuitenkin tiukasti siinä mukana. En jaksa olla kavereiden kanssa niin kuin ennen, koska inhoan tätä, mietin että näytän varmasti typerältä hymyillessäni epäaidosti. Joskus unohdan sen, pystyn hymielemään niin että naama pysyy peruslukemilla, mutta melkein aina se alkaa taas, se inhottava nykiminen.
Argh, tämä on tosi kiusallista ja masentavaa! Olisiko se jokin merkki ahdistuksen määrästä? Kehon reaktio mielen sekavuuteen? Psykologini sanoi, että se on tyypillinen pakkoajatus, joka menee kyllä ohi kun olo paranee. Näinkö on?

Sama vika täälläkin. Tiedän että ketju on vanha mutta minulla oli tuota jännitykseen liittyvää hymynykimistä jo kauan ennen kuin tämä ketju edes alkoi. Jotenkin helpottavaa huomata ettei ole ongelman kanssa sittenkään ihan yksin.

Tänään kärsin taas nykimisestä sosiaalisissa tilanteissa ja illalla sohvalla maatessani asiaa ajatellessani sain oikein kuningasajatuksen: voisin ehkä treenata kasvolihakseni sellaiseen kuntoon, että ne toivottavasti jotenkin karaistuvat ja vahvistuvat kestämään pidemmänkin hymyn ilman tuota typerää nyintää. Teen sen näin: kokeilen peilin edessä (tai vaikka sohvalla telkkua katsoessa) toistuvaa irvistelyä ja hymyilyä, yritän säilyttää hymyni mahdollisimman kauan vaikka alkaisi nykimään ja sitten rentoutan lihakset. Sama uudestaan monta kertaa peräkkäin. Päivittäiset treenit. Aion katsoa, millaisia tuloksia tulee ajan myötä. Jos onnistuu niin palaan tälle palstalle kertomaan positiivisista kokemuksista. Ehkä joku haluaa kokeilla tätä jutskua kanssa, tulipahan vaan mieleeni...

En halua yleistää, enkä olla ilon pilaaja,mutta minulla sama ilme naamalla johtuu kylläkin aspergisuudesta. Siitä on huomauteltu mennen tullen.

Tuskastuin jo lukiessani. En sen takia että tuo ois ollu huonosti kirjotettu mutta alko hävettää ja vituttaa ne tilanteet joissa oon kokenu tuota samaa. Haluton hymyily on hyvin raskasta ja sillon varsinki on tympeää koittaa "muistaa" hymyillä ku joku suupaltti selittää omia juttujaan naurahdellen, myös silmillään. Silloin kun ei yleensä osaa hymyillä ite muute ko suullaan, mitä on myös toisen raskasta katella, ainakin oletan niin.
Jotkuhao kyllä pohjaluonteeltaan iki-iloisia eli hei voine hymyilemiselleen mitään, mutta sitä en tiiä välittääkö semmonen sitten sellaisesta vakavamielisestä keskustelukumppanista, pilaako tonninseteli-ilme naamallaan kuunteleva vastapuoli hänen tunnelmaansa.
Nuo sijaistoiminnot tulevat kyllä ennenpitkää mullakin yleensä käyttöön, vaikka ei niillä oikeen pysty rentouttamaan oloaan.
Siitä kyllä pidän erityisesti kun muut hymyilee. No toisten hymyilyllä on samantekevä vaikutus mutta jos joku hyvänäköne muia hymyilee niin tulee monesti hyvin vaivalloineolo ku tuntuu ettei kehtaa hymyillä takasi eikä toisaalta olla hymyilemättäkään. En usko että hymyilemällä saisin tylsän naamani yhtään vetävämmän näköiseksi. Sitten ku on vielä huono itsetunto niin sekä hymyilemättömyys ja tahdonalaisen hymyn muodostaminen yhtä lailla tuottavat jälkivaivaantuneisuutta ja anteeksipyytelevää olotilaa, semmosta että telkee mieli hakata tunti ottaa etusormen rystysellä ja tökkiä haarukalla olkavarttaan.