Olen varma, että olen ennenkin aloittanut tällä palstalla keskustelun jotakuinkin sellaisilla sanoilla kuin "olen aina tiennyt että osasyy sinkkuuteeni on introverttius". Lisäksi olen usein epäillyt tylsyyttäni ja huonoa supliikkiani - sitä, ettei minulla koskaan tunnu olevan oikein mitään sanottavaa.
Olen alkanut epäillä, että olen tuudittautunut liiaksi introverttiyteeni. Toki, minulla on huonoja kokemuksia seurueista, joissa olen usein ajautunut seinäruusuksi. Näin kävi myös tässä hiljattain, kun tapasin joukon vanhoja tuttaviani. Ilta oli mukava, paitsi että jälleen kerran minulla ei tuntunut olevan sanottavaa, muilla toki sitäkin enemmän. Tietysti seurueseen kuului joka tapauksessa luonteeltaan enemmän seremoniamestareita, jotka ottavat tottuneesti ja varmaan jopa tiedostamatta tilanteen haltuun muutenkin.
Jännintä kuitenkin on, että vaikka yleensä koenkin sosiaaliset riennot sillä tapaa rasittavaksi, että tarvitsen yksinoloa niiden jälkeen, niin silti tunnuin saavani niistä jonkinlaista intoa tehdä asioita, opiskella jotain, tehdä ihan mitä vain rakentavaa, jotain muuta kuin normaalia löhöämistä ja pelien pelaamista.
Tämän yhden istunnon into ei tokikaan kantanut kauas, mutta pani silti miettimään, pitäisikö kaikesta huolimatta vain järjestää vapaa-aika enemmän niin, että tapaisin enemmän ihmisiä? Muitakin kuin työkavereita. Tässä jotenkin pelkään pahaa, että introverttiys on jonkinlainen ansa, jolla voin helposti perustella itselleni sen, ettei tarvitse tavata ihmisiä enkä tajua lainkaan, että se lisää vain entisestään flegmaattisuuttani, ja luultavasti vaikeuttaa edelleen sellaisten ihmisten tapaamista, joita tykkään tavata ja joille olisi hauska olla seurallisempi (jostain käsittämättömästä syystä he silti vaikuttavat pitävän seurastani, ota tuosta nyt selvää).
Ennen kaikkea pelkään, että tuudittautuminen tälle mukavuusalueelle (kuvitelkaa tuohon ironiakursivointi) laskee elämänlaatua kaikkinensa. Tylsämielisyydestä seuraa, että tuttavapiiri pysyy pienenä ja ennen pitkää kutistuu, ja siitä taas että poikamiehenä mennään vielä kuoleman jälkeenkin.
Taitaa taas jäädä puheiksi ja arvuutteluksi, ja toisaalta "no shit, Sherlock"-tason valaistumiseksi, joka on koettu ennenkin. Tässä kuitenkin taas etukäteisenä uudenvuodenlupauksena (jonka SENKIN olen tainnut tehdä aiemmin jossain muodossa) koittaa pitää huolta ihmisten tapailusta jaksamisen kustannuksellakin siinä toivossa, että se saisi minut toimeliaammaksi (tietysti myös siksi, että vaikka usein ajatus ihmisten tapailusta ja rupattelusta väsyttää, niin silti melkein aina olen iloinen että järjestin sellaista varten aikaa videopelien ja TV-sarjojen katselulta).
Olen alkanut epäillä, että olen tuudittautunut liiaksi introverttiyteeni. Toki, minulla on huonoja kokemuksia seurueista, joissa olen usein ajautunut seinäruusuksi. Näin kävi myös tässä hiljattain, kun tapasin joukon vanhoja tuttaviani. Ilta oli mukava, paitsi että jälleen kerran minulla ei tuntunut olevan sanottavaa, muilla toki sitäkin enemmän. Tietysti seurueseen kuului joka tapauksessa luonteeltaan enemmän seremoniamestareita, jotka ottavat tottuneesti ja varmaan jopa tiedostamatta tilanteen haltuun muutenkin.
Jännintä kuitenkin on, että vaikka yleensä koenkin sosiaaliset riennot sillä tapaa rasittavaksi, että tarvitsen yksinoloa niiden jälkeen, niin silti tunnuin saavani niistä jonkinlaista intoa tehdä asioita, opiskella jotain, tehdä ihan mitä vain rakentavaa, jotain muuta kuin normaalia löhöämistä ja pelien pelaamista.
Tämän yhden istunnon into ei tokikaan kantanut kauas, mutta pani silti miettimään, pitäisikö kaikesta huolimatta vain järjestää vapaa-aika enemmän niin, että tapaisin enemmän ihmisiä? Muitakin kuin työkavereita. Tässä jotenkin pelkään pahaa, että introverttiys on jonkinlainen ansa, jolla voin helposti perustella itselleni sen, ettei tarvitse tavata ihmisiä enkä tajua lainkaan, että se lisää vain entisestään flegmaattisuuttani, ja luultavasti vaikeuttaa edelleen sellaisten ihmisten tapaamista, joita tykkään tavata ja joille olisi hauska olla seurallisempi (jostain käsittämättömästä syystä he silti vaikuttavat pitävän seurastani, ota tuosta nyt selvää).
Ennen kaikkea pelkään, että tuudittautuminen tälle mukavuusalueelle (kuvitelkaa tuohon ironiakursivointi) laskee elämänlaatua kaikkinensa. Tylsämielisyydestä seuraa, että tuttavapiiri pysyy pienenä ja ennen pitkää kutistuu, ja siitä taas että poikamiehenä mennään vielä kuoleman jälkeenkin.
Taitaa taas jäädä puheiksi ja arvuutteluksi, ja toisaalta "no shit, Sherlock"-tason valaistumiseksi, joka on koettu ennenkin. Tässä kuitenkin taas etukäteisenä uudenvuodenlupauksena (jonka SENKIN olen tainnut tehdä aiemmin jossain muodossa) koittaa pitää huolta ihmisten tapailusta jaksamisen kustannuksellakin siinä toivossa, että se saisi minut toimeliaammaksi (tietysti myös siksi, että vaikka usein ajatus ihmisten tapailusta ja rupattelusta väsyttää, niin silti melkein aina olen iloinen että järjestin sellaista varten aikaa videopelien ja TV-sarjojen katselulta).
Vastaukset 13
Vanhimmat
"pitäisikö kaikesta huolimatta vain järjestää vapaa-aika enemmän niin, että tapaisin enemmän ihmisiä?"
No kannattais varmaan ainakin kokeilla, eihän sitä ole pakko jatkaa jossei miellytä.
Ihmisten seura on helposti väsyttävää, erityisesti se on sitä introverteille. Ilmeisesti kuitenkin saat siitä myös iloa. Varaat vain itsellesi "toipumisaikaa" tällaisen päivän jälkeen, niin tapailua ei tarvitse tehdä oman jaksamisen kustannuksella.
Kyllä se ihmisten seura väsyttää ekstrovertiakin. Tänäkin viikonloppuna oli perjantai ja lauantai kokonaan ohjelmaa ja ihmisiä tämä isänpäivän sukulaisoverdose vielä lisäksi. Nyt olen ollut koko illan ihan yksin hiljaisuudesaa vain lepäillyt sängyllä. En ole edes viesteihin isommin nyt vastaillut.
Mutta mitä tulee tuohon pohdintaasi introuden itseään ruokkivasta kehästä, pitää varmasti paikkansa. Se on liian helppo tekosyy jäädä vain kotiin.
Ja vaikka ei aina huvittaisi lähteä, niin silti jälkeenpäin mietittynä siitä saa uutta puhtia ja energiaa (sen lepäilyn jälkeen siis). Mukava fiilis kantaa pitkälle :)
Hieno uudenvuodenlupaus!
Introvertin ansa todellakin.
Olen itse todella sisäänpäinlämpiävä, sosiaalisesti vähän hankala, enkä halua olla esillä. Introvertti virtaa siis minussakin vahvana.
Vetäydyin aiemmin syrjään parhaani mukaan, välttelin illanviettoja, joissa en tuntenut tarpeeksi ihmisiä. Tiedostin omat mukavuusalueeni ja halusin todellakin pysyä siellä. Selitin itselleni, että koska en viihdy tuollaisissa, miksi lähtisin.
On ollut kuitenkin kiva havaita, että ottamalla edes vähän enemmän kontaktia muihin ympärillä oleviin, voi oikeasti saada uusia tuttuja, joiden kautta avautuu taas uusia kontakteja. Itsensä pakottaminen mukavuusalueen ulkopuolelle on ainakin minulle toiminut. Toivon, että jos vain altistaa itseänsä tarpeeksi usein, sosiaaliseenkin voi tottua. Toistaiseksi tarvitsen kuitenkin lepopäivän. Mutta tapaan ihmisiä, joten on huomattavasti todennäköisempää tavata joku johon rakastun.
Pitäisi. Introverttina kärsin itse etukäteen kamalasti tietäessäni ennen tätä(kin) viikonloppua, että sekä la että su ohjelmassa on heilani kavereiden tapaamista (lautapelejä, ruoanlaittoa, ajanviettoa) ja jos olisin itse saanut valita niin olisin mieluummin nyhjännyt hänen kanssaan kaksin sohvannurkassa (ja sängyssä ja vaikka missä ;)), mutta kun aikaa kuitenkin jäi myös siihen nyhjäämiseen niin huomaan olevani paljon energisempi kuin yleensä sunnuntai-iltaisin. Opintoihin liittyvät jutut on parhaillaan toisessa ikkunassa auki ja pyykkikone hurisee (mistä tosin naapurit eivät tähän aikaan luultavasti riemuitse :/).
Mutta rajansa kaikella. Tiedän, että saan taas muutaman illan olla töiden jälkeen ihan omissa oloissani ja sekin on tosi tärkeää.
Aivan älytöntä, että pidät introverttejä erakkomiehiä toisen luokan kansalaisina, vaikka itsekin olet samanlainen. Luulisi, että löytyisi jotain ymmärrystä samanlaisiaan kohtaan. Huhhuh.
Mukavaa, kun palstalla vastaillaan asiallisesti.
Ehkä halusin vielä korostaa, että ihmisten tapaamisen vaikutus pikemminkin avartaa maailmankatsomusta ja saa kiinnostumaan asioista, kuin varsinaisesti antaa ainakaan minulle varsinaisesti virtaa tehdä asioita. Tälläkin kertaa, kuten totesin, "into ei kantanut kauas", mikä tarkoittaa että seuraavana päivänä istuin taas tylsästi monitorin äärellä, mutta hypoteesini on, että jos tapaisin vain riittävän usein ihmisiä, erilaisia ihmisiä, muulloinkin kuin vain työaikana, niin se jotenkin mystisesti saisi ajattelemaan asioita, ja toisi esille uusia asioita. Toimisi siis jonkinlaisena virikkeenä, vaikka ei sitten lopulta realisoituisikaan toimintana.
Tämä nyt oli ehkä vieläkin epäselvästi ilmaistu - olen nukkunut huonosti, ja toisaalta tuntuu että pitää taas varoa, ettei vaan paljasta itseään maailmalle antamalla jonkun konkreettisen esimerkin elävästä elämästä, vaikka varmastikaan kukaan tutuistani ei palstaa seuraa, paitsi ne jotka tekevät sen avoimesti ja jotka tunnen muutenkin jo täältä.
Monien on vaikea asennoitua henkilöihin joille naisten asiakaspalvelu ei ole iisiä showta samalla tavalla kuin supliikkeihin keikareihin. Ilman supliikkia ei synny mitään mitä naisten kanssa tarvitaan. Tylsät asiat syöksevät miehen kuin miehen seksittömäksi kamumieheksi. Vältä sitä.
Kyllä jokaisessa ihmisessä on jotain hyvää, mutta moni ei vain viitsi tutkia toista ei-avointa ihmistä tarpeeksi. Swappaus on helpompaa. Moni haluaa nopeasti hyvän olon vaikka se tila ei pitkään kestäisikään. Ei puhuminen ole vaikeaa, vaan itsensä voittaminen.
Kyllä vähemmälläkin supliikilla tulee toimeen- mutta se naisen olotila ratkaisee onko mies sitten tylsä kamumies vai potentiaalinen poikaystävä matsku jollain hetkellä. Tulee osata vaihtaa passiivismuotoinen yleiskeskustelu "teit tuon hyvin,näytät osaavan etc." otan-sinut-huomioon muotoon puheessa.
On myös huomioitava aika ja sen muutokset. Harva on Freddie Mercuryn tapainen joka päivä kun sataa vettä ja on flunssa. Iske siinä sitten showta? Kyllä, toiset kääntävät senkin edukseen.
Mutta jos käy kerran vuoteen viihteellä on silloin löydyttävä kyllä positiivista energiaa sekä aloitekykyä naisia kohtaan.
Ongelmasi on tuttu. Jo työpaikalla ihmiset jakautuvat sellaisiin matriiseihin joihin pääsee säkenöivät ja muut seuraa viereltä showta.
Onhan se miehen roolikin vaikea- iske kuin Jonh Travolta yökerhossa, ehkä olet komea tarpeeksi ja joku nainen kiinnostuu- pelaa sitten muijan kanssa lautapelejä. Ei helvetti. Kuunnelkaa edes Judas Pristin "victim of changes", vaikka palstan kunniaksi.
Lord olet fiksu mies. Ehkä muutkin haluaisivat kuulla siitä? Tuulivoimasta tietäminen ei kyllä naisia milloinkaan ole kiinnostanut. Judas Priest sentään joskus.
Kuitenkin perusdilemma pysyy samana- riittääkö edes oma naama niihin naisiin joista itse kiinnostuu? On tietenkin parempi vetää showta ei-komeana kuin olla tylsä naiseton.
"Tuulivoimasta tietäminen ei kyllä naisia milloinkaan ole kiinnostanut."
Sinä olet kyllä uskomattoman rasittava puusilmäinen otus.
http://aamulehdenblogit.ning.com/profiles/blogs/tuulivoima-tuottaa-kallista-sattumas-hk
Hyvä huomio toi, että ihmiset on liian helppo pistää kiertoon jos ei jakseta tutustua. Se on tämä kertakäyttökulttuuri ja luulo siitä, että toista ihmistä pitää viihdyttää jotenkin. Jos ei viihdytä, niin vaihtoon!
Mua itseäni ainakin kiehtoo ehkä enemmän sellaiset pikkuisen rauhallisemmat (silti keskustelutaitoiset) tyypit. Kovin äänekäs showmies on enemmänkin turn off.
Eli itse kyllä jaksan nähdä vaivaa ja tutustua, mutta se vaatii sitä vastavuoroisuutta. Juttu kuivuu kasaan aika helposti heti alkuunsa, jos vaan toinen ylläpitää sitä.
Ehkä itsellä ihan jännä huomio on ollut, että vaikka olen introvertti, en ole ujo. En vain usein näe mitään tarkoituksellisuutta höpötellä tyhjästä ihmisten kanssa, jotka eivät kiinnosta minua millään tasolla. Vie valtavasti energiaa sosialisoida.
Tässä on ollut poisopittavaa paljon. Miten käyttäytyä töissä tai koulussa, jottei vaikuta kylmältä ylimieliseltä kusipäältä(tarkoituksettomasti)...
Kuina pitää vastata jos joku puhuu, ja toisinaan on kohteliasta aloittaa keskustelu. Kysyä, miten viikonloppu meni, mikä on lapsen nimi, lähteekö lounaalle, jne.
Aidosti olen kiinnostunut vain niiden ihmisten asioista, jotka ovat lähipiirissäni. Toisinaan kuitenkin löydän uuden ystävän turhanpäiväisen sosialisoinnin ohessa, ja aikuisena uuden tyypin vakinaistaminen sosiaaliseen kuvioon on aika mahtavaa. Omalla kohdalla ainakin uusien tyyppien tapaaminen haastaa aivoja. Aivot tykkää haasteista.
(ja Reipas Mies: ???)
Tuossa se oikeastaan tuli yksinkertaisesti: tajusin, että uusien tyyppein tapaaminen haastaa aivoja. Varmaan siksi tajusin kun aivojani oli haastettu. Toisin sanoen olen itselleni velkaa, että haastan aivojani myös ihmisten tapaamisella, koska vaihtoehtona on tyhmistyminen, mikä merkitsee niiden harvojen hyvien... tai siis ei-niin-huonojen puolieni hupenemista. Ulkonäköön ja erinäisiin mittoihin en voi juurikaan vaikuttaa, mutta mielen kirkkauteen voin.
Oikeastaan tästä samasta oli joitakin vuosia sitten erään työkaverin kanssa puhetta - Helsingin Sanomissa oli artikkeli muistista, ja siinä kehotettiin muun muassa hakemaan arjessa vaihtelua, jotta mieli pysyisi virkeänä. Esimerkiksi istumaan bussissa eri paikkaan kuin normaalisti (minä usein istun täsmälleen samalle paikalle sikäli kuin se vain on vapaana), kulkemalla vähän eri reittiä paikasta A paikkaan B (eli kotoa töihin ja päinvastoin), jättämällä takin eri paikkaan naulakossa kuin yleensä. Lisäksi piti pelata pelejä, kokeilla uusia makuja, mitä näitä nyt on. Ihmisistä siinä ei taidettu kirjoittaa, tai sitten ainakin sivuutin sen sukkelasti, mutta yhtä lailla uusien ihmisten tapaamisen luulisi vaikuttavan. Ja uusilla tarkoitetaan niitä, joita ei muutenkin tapaa päivittäin tai viikottain.
Olisin voinut kirjoittaa tämän. Kiitos.