kirjoitan tämän vain itseäni varten. Tilinteko.
Päätin suhteeni lähes kolmen vuoden seurustelun jälkeen. Koskaan en tuntenut olevani korviani myöten rakastunut tähän nuoreen mieheen, mutta jokin sai minut ajautumaan hänen kanssaan suhteeseen. Osittain se oli varmaan pakoa kotoa. Ja olihan se mukavaa käydä leffassa jonkun kanssa ja tehdä muutenkin kaikkea yhdessä. Melko pian kuitenkin huomasin että mustasukkaisuus oli myös osa suhdettamme.
Puolitoista vuotta meni suht hyvin. välillä tapeltiin, mut myös rakastettiin tavallamme. Sitten muutettiin yhteen. Minulle sekin oli osittain vain tilaisuus päästä pois kotoa. Samaan aikaan kumppanini lähti armeijaan. Se otti yllättävän koville ja aluksi ikävä oli valtava. Siihen kuitenkin tottui. Armeijasta päästyään hän jäi työttämäksi ja minua risoi hänen aikaansaamattomuutensa. Alkoi nalkutus. Pari kuukautta myöhemmin erään konfliktin jälkeen erottiin. Tai siis minä erosin. Asuttiin kuitenkin saman katon alla ja pian se päätös alkoi lipsua. monta kuukautta oltiin olevinaan erossa, mutta kotona läheisyys veti puoleensa. Kolme kuukautta eropäätöksen jälkeen minä muutin kesäksi takaisin kotiin ja hän sai oman asunnon. Niinhän siinä kävi että olin joka yö hänen luonaan.
Lähes koko seurustelu aikaa varjosti monetkin asiat. Mustasukkaisuus jota hän poti, hänen huono itsetuntonsa, lapsuuden traumat.. Hän ei hyväksynyt ystäviäni, emmekä voineet juhlia yhdessä, koska hän sai aina jonkin kohtauksen aikaiseksi
Rehellisesti sanoen tämä olisi pitänyt lopettaa jo kauan sitten. Huomasin, että hänen rakkautensa minua kohtaan on paljon paljon syvempää kuin minun häntä kohtaan. Olin hänen olkapäänsä johon voi tukeutua, mutta minä en voinut häneen. En uskaltanut jättää häntä koska hänen heikon itsetuntonsa takia pelkäsin hänen tekevän jotain itselleen, ajattelin tavoitteita joita hänen piti saavuttaa ja jos hänet jättäisin hän ei jaksaisi niihin ponnistaa. Tunsin olevani vastuussa hänestä. Toisaalta osasin olla inhottava ja iskin tahallani hänen arkoihin kohtiinsa.Nakersin hänen itsetuntoaan lisää. Sain piirteitä joista en pitänyt.
Toisaalta en itse uskaltanut luopua meistä. Yhdessä olosta, läheisyydestä. Ja rakastinhan minä häntä. Tavallani. Pelkäsin yksinäisyyttä mitä kokisin ilman häntä. Mitä tekisin iltaisin kun en voisi mennä hänen luokseen. Nukkuisinko yksin?!
Oli raastavaa kun hän puhui tulevaisuudesta ja huomasin ettei hän kuulu tulevaisuuden suunnitelmiini, kun hän vannoi rakkauttaan ja minä mutisin niin minäkin sinua. Välillä toivoin, että hän vihaisi minua, olin ilkeä tahallani, toivoin että hän tapaisi jonkun toisen ja tekisi eron minun puolestani. Tiesin kuitenkin, että hän oli minusta riippuvainen. Olin hänen kallionsa, itsetuntonsa.
Erosta on kaksi päivää. Uskalsin tehdä sen, kun hän menettämisen pelossaan käyttäytyi väkivaltaisesti. Silti tämä on raastavaa. Olen tippalinssissä koko ajan. Hänen tuskansa on vielä suurempaa ja tiedän että hän elättelee vielä toiveita, vaikka kuinka ne turhiksi sanoisin. Kolme vuotta. Yritän selitellä itselleni tehneeni oikein. Minulla on oma elämä. En voi elää vain toista varten. Mutta se saatana sattuu..
Päätin suhteeni lähes kolmen vuoden seurustelun jälkeen. Koskaan en tuntenut olevani korviani myöten rakastunut tähän nuoreen mieheen, mutta jokin sai minut ajautumaan hänen kanssaan suhteeseen. Osittain se oli varmaan pakoa kotoa. Ja olihan se mukavaa käydä leffassa jonkun kanssa ja tehdä muutenkin kaikkea yhdessä. Melko pian kuitenkin huomasin että mustasukkaisuus oli myös osa suhdettamme.
Puolitoista vuotta meni suht hyvin. välillä tapeltiin, mut myös rakastettiin tavallamme. Sitten muutettiin yhteen. Minulle sekin oli osittain vain tilaisuus päästä pois kotoa. Samaan aikaan kumppanini lähti armeijaan. Se otti yllättävän koville ja aluksi ikävä oli valtava. Siihen kuitenkin tottui. Armeijasta päästyään hän jäi työttämäksi ja minua risoi hänen aikaansaamattomuutensa. Alkoi nalkutus. Pari kuukautta myöhemmin erään konfliktin jälkeen erottiin. Tai siis minä erosin. Asuttiin kuitenkin saman katon alla ja pian se päätös alkoi lipsua. monta kuukautta oltiin olevinaan erossa, mutta kotona läheisyys veti puoleensa. Kolme kuukautta eropäätöksen jälkeen minä muutin kesäksi takaisin kotiin ja hän sai oman asunnon. Niinhän siinä kävi että olin joka yö hänen luonaan.
Lähes koko seurustelu aikaa varjosti monetkin asiat. Mustasukkaisuus jota hän poti, hänen huono itsetuntonsa, lapsuuden traumat.. Hän ei hyväksynyt ystäviäni, emmekä voineet juhlia yhdessä, koska hän sai aina jonkin kohtauksen aikaiseksi
Rehellisesti sanoen tämä olisi pitänyt lopettaa jo kauan sitten. Huomasin, että hänen rakkautensa minua kohtaan on paljon paljon syvempää kuin minun häntä kohtaan. Olin hänen olkapäänsä johon voi tukeutua, mutta minä en voinut häneen. En uskaltanut jättää häntä koska hänen heikon itsetuntonsa takia pelkäsin hänen tekevän jotain itselleen, ajattelin tavoitteita joita hänen piti saavuttaa ja jos hänet jättäisin hän ei jaksaisi niihin ponnistaa. Tunsin olevani vastuussa hänestä. Toisaalta osasin olla inhottava ja iskin tahallani hänen arkoihin kohtiinsa.Nakersin hänen itsetuntoaan lisää. Sain piirteitä joista en pitänyt.
Toisaalta en itse uskaltanut luopua meistä. Yhdessä olosta, läheisyydestä. Ja rakastinhan minä häntä. Tavallani. Pelkäsin yksinäisyyttä mitä kokisin ilman häntä. Mitä tekisin iltaisin kun en voisi mennä hänen luokseen. Nukkuisinko yksin?!
Oli raastavaa kun hän puhui tulevaisuudesta ja huomasin ettei hän kuulu tulevaisuuden suunnitelmiini, kun hän vannoi rakkauttaan ja minä mutisin niin minäkin sinua. Välillä toivoin, että hän vihaisi minua, olin ilkeä tahallani, toivoin että hän tapaisi jonkun toisen ja tekisi eron minun puolestani. Tiesin kuitenkin, että hän oli minusta riippuvainen. Olin hänen kallionsa, itsetuntonsa.
Erosta on kaksi päivää. Uskalsin tehdä sen, kun hän menettämisen pelossaan käyttäytyi väkivaltaisesti. Silti tämä on raastavaa. Olen tippalinssissä koko ajan. Hänen tuskansa on vielä suurempaa ja tiedän että hän elättelee vielä toiveita, vaikka kuinka ne turhiksi sanoisin. Kolme vuotta. Yritän selitellä itselleni tehneeni oikein. Minulla on oma elämä. En voi elää vain toista varten. Mutta se saatana sattuu..
Vastaukset 3
Vanhimmat
kirjoitit kirjoittavasi vain itseäsi varten. vastaan tähän siksi, että kirjoitit tilinteossasi täsmälleen minun tilanteestani. minun historiani, minun tunteeni. ainoa ero oli viimeinen kappale. vielä ei minussa ole yli 10 v:n jälkeen ollut voimaa ottaa eroa. ehkä sekin on jokin läheisriippuvuuden merkki, en tiedä.
toivon todella sinulle onnea, kyllä sen kivunkin on joskus loputtava.
Hei!
Tuo kaikki oli kuin minun kynästäni kirjoitettua. Olen itse lopettanut juuri kaksi ja puoli vuotta kestäneen suhteen. Enkä myöskään koskaan ole ollut mieheen korvia myöten rakastunut. Hän oli aluksi vain keino päästä pois kurjasta maailmastani, sitten muutettiinkin yhteen ja oltiin van, nyt vihdoin tajusin, että me ei voida olla vain. MIes juo paljon ja ei halua samanlaista tulevaisuutta kuin minä, miksi minä siis enää odottaisin ja miettisin. Ei se elämä tästä muutu... Se on ohi ja sillä selvä...
kaksi kertaa =( Ja molemmat viiden vuoden suhteita. Välillä kyllä mietin et täytyy mulla olla jotain omassa päässä pahasti vialla =). Mutta elämä opettaa ja ehkä kolmas kerta toden sanoo, et tajuan sitten kun se oikea rakkaus tulee elämääni, enkä lähde heti ensimmäiseen juttuun mukaan vaan siks ku tuntuu vähän kivalta...