Viimeinen tikki?

Mies katkaisi käteni.

Henkisen väkivallan kohteena 1,5 v. Viimeinen tikki oli, kun "onnistuin elämässäni", mies vähätteli ja pilkkasi, haukkui ja mollasi.

Kaikki ystävät ja muut elämäni verkosto iloitsi kanssani, sillä hetkellä tajusin, ettei näin voi jatkua, vaan haluan ihmisen joka myös iloitsee rinnallani.

Ymmärsin, että hän ei kestä kenenkään toisen menestymistä. Vaan kokee sen uhkana.

Viimeisenä tekonaan hän pahoinpiteli minut niin, että jouduin kriittisessä tilassa sairaalaan, mutta selvisin voittajana. Älkää koskaan alistuko väkivaltaiseen suhteeseen, lähtekää ennenkuin on liian myöhäistä. Omassa tapauksessani lopputulos olisi voinut olla surullisempi, mutta minulle annettiin mahdollisuus elää. Tämä muisto säilyy aina.

Elin 8v väkivaltaisessa suhteessa. Suhteen loppu vaiheessa olin valmis tappamaan miehen mietin ja suunnittelin tapoja miten tehdä se ette joudu kuseen ja helpointahan olis ollu itsepuolustus, mutta kun sitä puukkoa ei ikinä ollu sillo ku ois tarvinu käden ulottuvilla, onneksi ei ollu. Viiminen niitti oli kun äijä löi poikani seinää vasten kun hän tuli väliimme, ja hakkasi sen jälkeen minut tajuttomaksi 4 lapsemme nähden.

En halunnut lapselleni tarjota sellaista ihmissuhdemallia, jota elin ja olin itse lapsuuteni seurannut.

Kun sekä lapsen, että minun terveys ja henki oli useaan otteeseen vaarassa. Viimeistä iltaa en ikinä unohda. Minua kun ei ole ennen yritetty tappaa ei miehen eikä naisen taholta. Nyt on. Ja lapset sai myös osansa. Lensivät kuin leppäkeihäs. Lopulta olen yksi lapsista itkien sylissä sujelemassa hullulta joka lyö, hakkaa potkii ja raapii. Lopulta pääsen pakenemaan mutta hän tulee kimppuun vielä ulkonakin. Lopettaa vasta kun toisia ihmisiä tulee paikalle. Onneksi ei saanut veistä käteensä sillä kertaa. Onneksi vaimoni on entinen. Lapsia käy vieläkin sääliksi. Mitä ovat joutuneet ja kenties joutuvat vielä kokemaan.

Rakas puolisoni veti tyynyn pääni alta, rutisteli sitä kasvojeni yläpuolella ja kertoi, kuinka olen itsekäs ja ilkeä enkä osaa vastata hänen rakkauteensa oikein.

Ajattelin, että sehän rakastaa mua eikä varmasti mitään muuta kuin vähän uhkailee tyynyllä. Yhtäkkiä muistin, kuinka se uuden vuoden vaihtuessa 6 vuotta aikaisemmin yritti kuristaa minut ja lapset kiskoivat isänsä pois kimpustani. Olin silloin päättänyt, että se oli vihonviimeinen käsiksi käyminen, seuraavaa kertaa ei anneta anteeksi sormuksilla ja lahjoilla.

Otin ja lähdin, vaikka välillä on ollut monta lyömätöntä vuotta, eikä nytkään lyönyt.

Kaipa vain kävi niin, että viha, katkeruus ja pettymys viimein ylitti häpeän tunteen. Rakkaus oli kadonnut jo paljon ennen, mutta ylpeys, väärä sellainen, ja häpeä piti pitkään yhdessä...kun ei meillä ole ollut tapana epäonnistua.

Eka liitossani viimeinen tikki oli hengenvaaraan joutuminen pian lapseni syntymän jälkeen. Ex kuristi minua kerran niin, että taju hämärtyi hetkeksi. Raiskasi. Uhkasi maata lapsensa kanssa yms. sairasta. Kyllä äidinvaistoni sanoivat, että ulos siitä suhteesta ja pian! Lähdin, kun lapsi oli 1/2-vuotias, kiitos tukijoukkojen. Seitsemän vuoden liitto, vajaan vuoden väkivaltaisena jatkunut suhde oli päättynyt.

Toisessa liitossani viimeinen tikki oli se, kun alkoholisti-exäni ryyppäsi vuokrarahat, ja sen seurauksena tuli häätö. Eromme oli jo vireillä. Samaan aikaan olin sairastunut vakavasti. Ex kävi sairaalassa vaahtoamassa, että koeta keksiä paikka tavaroillemme. Uhkaili itsemurhalla jälleen kerran... Kun pääsin sairaalasta, ei mennyt kuin pari viikkoa, ja tein päätökseni. Menin lapsia vastaan kouluun. Tilasin taxin, jolla ajoimme rautatieasemalle. Nousimme junaan, joka vei meidät reilun 400 km:n päähän sukulaistemme luo. Vasta vähän ennen määräasemaa vastasin puhelimeeni, jossa kerroin, että olemme lähteneet. 10 vuoden yhteiselo oli päättynyt. Kiitos jälleen tukijoukkojen.

Viime kesänä astuin alttarille raittiin, kiltin ja hiljaisen miehen kanssa. Olin ottanut opikseni. En tarvitse enää jännitystä elämääni. Olemme nyt onnellisia. Mieheni, minä ja lapseni.

Minä nukuin ja mieheni tuli keskellä viikkoo ravintolasta päissään kun ankka. Nosti mut tukasta ylös ja hakkas. Menetin tajuntani ja seuraavan kerran heräsin sairaalassa. Oli ukko hakkaamisen jälkeen riisunut mut alasti ja heittänyt ulos. Pakkasta oli 26 astetta, mutta onneksi naapuri oli lähdössä juuri silloin jakamaan aamun lehtiä. Päähän tuli 27 tikkiä ja mustelmia oli polvista ylöspäin.
Nyt olen löytänyt uuden ihanan miehen josta tiedän ettei ole koskaan ketään edes tuupannut. Meillä on uusioperhe johon kuuluu kuusi lasta plus nämä puolikkaat ja minä olen onnellinen kun saan passata heitä kaikkia. Paistaa se päivä risukasaankin.

1,5 vuoden seurustelun jälkeen tajusin, että mies ei tule muuttumaan. Vähän reilu puoli vuotta olin ollut kahden vaiheilla: erota vai jäädä. Näin viimein rehellisesti, millainen ihminen hän on: väkivaltainen persoonallisuushäiröinen alkoholisti. Tunteeni häntä kohtaan tämän ymmärryksen myötä olivat jo lähes kuolleet. Arvostukseni häntä kohtaan oli jo kuollut.

Mies oli jälleen juopotellut. Sanoin, että suhde on loppu. Lähtötilanteessa lähdin miestä kirjaimellisesti karkuun. Hän esti liikkumistani kotona, käyttäytyi uhkaavasti. Tajusin, että nyt olen todellisessa fyysisessä vaarassa, ehkä jopa hengenvaarassa. Otin laukkuni eteisestä, kenkiä en ehtinyt laittaa jalkaani. Onneksi oli lämmin kesäilta. Soitin turvakotiin, jonka numeron olin jo aikaisemmin tallettanut kännykkääni. Sain luvan mennä sinne. Aloitin loppuelämäni. Tämä tapahtui 3,5 vuotta sitten. Pala palalta oma elämä rakentui uudelleen.

Nyt on ollut kaksi vuotta uusi mies, joka on kaikin puolin hieno ihminen ja mies. Vanhoja asioita muistan enää hyvin harvoin.

Toivoa on. Jokainen on oman elämänsä tärkein ihminen. Pitäkää siitä huolta.