Tapasin viime keväänä täydellisen miehen, internetin treffipalvelun kautta. Kaikki alkoi ahkeralla mailien lähettelyllä, mutta jo parin viikon päästä tapasimme toisemme ihan "livenä" ja tajusimme viihtyvämme toistemme seurassa todella hyvin. Ensitapaamisen jälkeen aloimme tapalla toisiamme tiiviisti, hänellä oli tuolloin osa-aikatyö ja minun opiskeluni olivat vähän tauolla, joten pystyimme tapaamaan toisiamme useinkin siitäkin huolimatta että välimatkaa meillä oli tuolloin noin 70 km. Kesän vietimme yhdessä, vuorotellen oleillen toistemme luona ja aloimme "virallisesti" seurustelemaan. Rakastuin häneen. Hänkin sanoi rakastavansa minua.
Mutta syksy tuli, ja oli taas ruvettava opiskelemaan. Hänen työnsä vei häneltä paljon aikaa, ja näimme toisiamme vain n. kerran viikossa viikonloppuisin, välillä harvemmin. Soittelimme/tekstailimme/mailailimme kyllä yhä ahkerasti. Olimme puhuneet yhteenmuuttamisesta kun saisin opiskeluni suoritettua ensi keväänä. Hän myös puhui halustaan muuttaa pois silloiselta asuinpaikkakunnaltaan, koska halusi uusia tuulia elämäänsä. Jossain vaiheessa hän taisi mainita jotain jopa muuttamisesta joksikin aikaa tänne samalle paikkakunnalle, missä opiskelen. Mutta hänpä ottikin ja haki töitä 400:n kilometrin päästä, sai paikan ja muutti viikko sitten kauas pois. Samana päivänä kun hän lähti, riitelimme ensimmäisen kerran kunnolla. Tai emme varsinaisesti riidelleet, vaan vuodatimme kaikki sisällä pidetyt tunteet toisillemme ja siinä oli myös mukana paljon patoutuneita negatiivisia tunteita. Kyllä, viimeaikoina välimme olivat hieman kiristyneet kun näimme enää niin harvoin hänen ainaisten kiireittensä takia. Viime viikkoina tuntui, että hän soitteli ja otti yhteyttä minuun yhä harvemmin. Eikä hän enää koskaan puhunut välittämisestä, sanonut tykkäävänsä/rakastavansa. Emme me kyllä koskaan mitenkään älyttömästi toisillemme rakkautta olleet tunnustaneet, mutta kuitenkin...
Kysyin sitten silloin viimeisenä iltana ennen hänen lähtöään että rakastaako hän minua. Minä rakastan häntä, enkä halua yksipuolista suhdetta, jossa toinen välittää enemmän kuin toinen. Kerroin hänelle tuon. Hän sanoi, ettei tiedä, hän kyllä välittää, mutta hänen täytyy miettiä. Hänellä oli kuulemma ollut niin paljon stressattavaa viime aikoina, ettei ollut paljon ehtinyt miettiä suhdettamme. Hänkin oli huomannut, että välimme olivat viimeaikoina olleet hieman kireämmät kuin ennen. Sanoin hänelle, että saa unohtaa minut siinä tapauksessa, jos en herätä hänessä enää mitään älyttömiä tunteita. Ei se riitä, jos toinen vaan tykkää kun itse rakastaa toista melkein enemmän kuin elämää. Kun hän lähti, itkimme molemmat. Hän sanoi miettivänsä asiaa, kunhan saa asetuttua uudelle paikkakunnalle ja lähettävänsä minulle vaikka kirjeen sitten kun tietää.
Nyt hän on ollut siellä vajaan viikon, enkä ole kuullut hänestä mitään. Voiko tuo kaikki vain johtua stressistä ja pitäisikö minun vain olla ymmärtäväinen, vai eikö hän oikeasti välitä minusta enää. Kohtahan sen saan kai tietää, mutta tämä odottaminen tekee minut hulluksi. Ja olinko liian ankara, kun sanoin että suhde on heti poikki jos hän ei välitä minusta niinkuin hän minusta. Onko enää näin pitkän ajan tuntemisen jälkeen mahdollista, että toisesta alkaisi välittää vielä enemmän kuin ennen? Jos hän ei minua aivan intohimoisesti rakasta, mutta välittää kuitenkin paljon, onko järkeä enää jatkaa suhdetta? Hän kuitenkin antoi minun ymmärtää, että vielä haluaisi jatkaa kanssani. Tämä epätietoisuus tekee minut hulluksi! Kai hän olisi jo antanut kuulua jotain itsestään, jos oikeasti minua rakastaisi. Vai onko se vaan se muuton aiheuttama stressi?? Tämä on ihan kamalaa, itkeskelen vaan täällä ja muistelen yhteisiä ihania hetkiämme. Koko ajan tekisi mieli soittaa tai tekstata hänelle, mutta olen päättänyt odottaa että hän ottaa minuun yhteyttä ensin. Ja mitä sitten jos tämä meidän suhde jatkuisikin, tappaisiko välimatka sen heti? Me ei varmaan voitais nähdä toisiamme kuin kerran-pari kertaa kuussa...Toisaalta meidän pitäisi olla erossa enää muutamia kuukausia, sitten olisin vapaa muuttamaan hänen luokseen. Tämä on ihan kamalaa, itken vaan ja masennun päivä päivältä enemmän, ihan kun ei synkkä syksy jo muutenkin masentaisi tarpeeksi... Lohduttakaa minua, kertokaa omakohtaisia kokemuksia jos jollain on vastaavasta ja neuvokaa mitä pitäisi tehdä! (Olipas ihanaa, kun sai vuodatettua tämän kaiken johonkin kun ei ole ollut ketään kelle puhua....)
Kiitos kaunis jos joku viitsii vastailla(:
Mutta syksy tuli, ja oli taas ruvettava opiskelemaan. Hänen työnsä vei häneltä paljon aikaa, ja näimme toisiamme vain n. kerran viikossa viikonloppuisin, välillä harvemmin. Soittelimme/tekstailimme/mailailimme kyllä yhä ahkerasti. Olimme puhuneet yhteenmuuttamisesta kun saisin opiskeluni suoritettua ensi keväänä. Hän myös puhui halustaan muuttaa pois silloiselta asuinpaikkakunnaltaan, koska halusi uusia tuulia elämäänsä. Jossain vaiheessa hän taisi mainita jotain jopa muuttamisesta joksikin aikaa tänne samalle paikkakunnalle, missä opiskelen. Mutta hänpä ottikin ja haki töitä 400:n kilometrin päästä, sai paikan ja muutti viikko sitten kauas pois. Samana päivänä kun hän lähti, riitelimme ensimmäisen kerran kunnolla. Tai emme varsinaisesti riidelleet, vaan vuodatimme kaikki sisällä pidetyt tunteet toisillemme ja siinä oli myös mukana paljon patoutuneita negatiivisia tunteita. Kyllä, viimeaikoina välimme olivat hieman kiristyneet kun näimme enää niin harvoin hänen ainaisten kiireittensä takia. Viime viikkoina tuntui, että hän soitteli ja otti yhteyttä minuun yhä harvemmin. Eikä hän enää koskaan puhunut välittämisestä, sanonut tykkäävänsä/rakastavansa. Emme me kyllä koskaan mitenkään älyttömästi toisillemme rakkautta olleet tunnustaneet, mutta kuitenkin...
Kysyin sitten silloin viimeisenä iltana ennen hänen lähtöään että rakastaako hän minua. Minä rakastan häntä, enkä halua yksipuolista suhdetta, jossa toinen välittää enemmän kuin toinen. Kerroin hänelle tuon. Hän sanoi, ettei tiedä, hän kyllä välittää, mutta hänen täytyy miettiä. Hänellä oli kuulemma ollut niin paljon stressattavaa viime aikoina, ettei ollut paljon ehtinyt miettiä suhdettamme. Hänkin oli huomannut, että välimme olivat viimeaikoina olleet hieman kireämmät kuin ennen. Sanoin hänelle, että saa unohtaa minut siinä tapauksessa, jos en herätä hänessä enää mitään älyttömiä tunteita. Ei se riitä, jos toinen vaan tykkää kun itse rakastaa toista melkein enemmän kuin elämää. Kun hän lähti, itkimme molemmat. Hän sanoi miettivänsä asiaa, kunhan saa asetuttua uudelle paikkakunnalle ja lähettävänsä minulle vaikka kirjeen sitten kun tietää.
Nyt hän on ollut siellä vajaan viikon, enkä ole kuullut hänestä mitään. Voiko tuo kaikki vain johtua stressistä ja pitäisikö minun vain olla ymmärtäväinen, vai eikö hän oikeasti välitä minusta enää. Kohtahan sen saan kai tietää, mutta tämä odottaminen tekee minut hulluksi. Ja olinko liian ankara, kun sanoin että suhde on heti poikki jos hän ei välitä minusta niinkuin hän minusta. Onko enää näin pitkän ajan tuntemisen jälkeen mahdollista, että toisesta alkaisi välittää vielä enemmän kuin ennen? Jos hän ei minua aivan intohimoisesti rakasta, mutta välittää kuitenkin paljon, onko järkeä enää jatkaa suhdetta? Hän kuitenkin antoi minun ymmärtää, että vielä haluaisi jatkaa kanssani. Tämä epätietoisuus tekee minut hulluksi! Kai hän olisi jo antanut kuulua jotain itsestään, jos oikeasti minua rakastaisi. Vai onko se vaan se muuton aiheuttama stressi?? Tämä on ihan kamalaa, itkeskelen vaan täällä ja muistelen yhteisiä ihania hetkiämme. Koko ajan tekisi mieli soittaa tai tekstata hänelle, mutta olen päättänyt odottaa että hän ottaa minuun yhteyttä ensin. Ja mitä sitten jos tämä meidän suhde jatkuisikin, tappaisiko välimatka sen heti? Me ei varmaan voitais nähdä toisiamme kuin kerran-pari kertaa kuussa...Toisaalta meidän pitäisi olla erossa enää muutamia kuukausia, sitten olisin vapaa muuttamaan hänen luokseen. Tämä on ihan kamalaa, itken vaan ja masennun päivä päivältä enemmän, ihan kun ei synkkä syksy jo muutenkin masentaisi tarpeeksi... Lohduttakaa minua, kertokaa omakohtaisia kokemuksia jos jollain on vastaavasta ja neuvokaa mitä pitäisi tehdä! (Olipas ihanaa, kun sai vuodatettua tämän kaiken johonkin kun ei ole ollut ketään kelle puhua....)
Kiitos kaunis jos joku viitsii vastailla(:
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tuohon tuli pieni lapsus kun nopeasti kirjoitin sitä, tuon yhden lauseen pitäisi kuulua "jos hän ei välitä minusta niinkuin minä hänestä"...jos sitä ihmettelitte.
Niin ja sellaista vielä, että ei kai hän lähtisi mihinkään toiselle puolelle suomea asumaan jos oikeasti minusta välittäisi kun olisi voinut muuttaa johonkin lähemmäskin...?
On tää epätoivoista...../:
Luepas mun kohtaloni ja kokemukseni pari riviä alempaa, se "hän lähti"- juttu. Samanlaisia tuntemuksia pyörii mun päässäni kuin sinunkin.
Ja mä en edes voi ottaa yhteyttä Häneen kun ei ole vempaimia hänellä mukana. Täysi tiedottomuus puoli vuotta...
Tilanne taitaa Sinun kannaltasi olla aika ikävä.
Itselläni on parisuhde jossa asumme eri paikkakunnilla. Näemme noin kerran kuukaudessa toisiamme ja lomilla teemme matkoja yhdessä. Suhde on puoleltani jo henkisesti jäähdyttelyvaiheessa.
En näe suhteellamme tulevaisuutta. Kuitenkin pidän suhdetta yllä ja toivon että naisystäväni alkaisi itse epäillä suhteemme laatua. Tällä hetkellä hän tuntuu rakastavan kovasti ja en haluaisi tuottaa hänelle eron surua, en ainakaan yllätyksenä.
Sinulla voi olla sama tilanne, miesystävä ei rohkene päättää suhdetta vaan ajattelee että välimatkan ja ajan myötä suhde hiipuu pois, ilman ikäviä tunnekuohuja. Toisaalta onhan myös mahdollista että kumppanisi alkaa kaipaamaan Sinua ja haluaa muuttaa yhteen asumaan Sinun valmistuttua.
Voimia Sinulle, elämä jatkuu joka tapauksessa.
kaikki voimat!! Tiedän miltä sinusta tuntuu. Olen ollut kaksi kuukautta väsynyt, haluton, masentunut. Ajattelen joka päivä rakastamaani miestä. Intohimo on valtava. Välimatkaa 600 km ja jatkuva ikävä. olemme olleet tässä suhteessa vuoden ja nyt teemme eroa, koska voimat ei riitä. Jatkuva kaipaus ja ikävä syö tämän loppuun. Jos olisin tiennyt, miten raskasta tämä minulle ja hänelle on, niin olisimme lopettaneet nopeammin. Toivon että alat elää, tavata ihmisiä ja tehdä itsesi kanssa töitä. Käy tunteet läpi, puhu ja kirjoita ja luovu painostuksesta. Et voi omistaa ja jatkaa yksipuolista rakkautta menettämättä voimiasi. Hyvää jatkoa sinulle.
eikö teillä ollut mahdollista vielä joku päivä muutta yhteen? Eikö olisi siltikin vielä pitänyt yrittää, kerran rakastatte toisianne noin paljon?
Minä ja poikakaverini asumme myös noin 600 km päässä toisistamme, hyvin on mennyt ja kun ajattelee eteenpäin niin vielä joku päivä tämä odottaminen palkitaan ja pääseme saman katon alle! Ja tämä ikävä ja kaipuu on varmasti se arvoista, kun jaksaa vaan uskoa yhteiseen tulevaisuuteen.
Juttu kyllä onnistuu jos on onnistuakseen.