Miten selviydytte suhteen päättymisestä?

Mikäli vuoden jälkeen ei koe päässeensä surusta eteenpäin ja siihen jää noin jumiin, on aika hakea apua. Psykologilta, enkä sano tätä pahalla, vaan hyvällä. Elämässä on suruja ja pettymyksiä, ja kun joku kolahtaa kovasti, on ensimmäinen vuosi vaikeaa. Mutta sen jälkeen pitäisi helpottaa.
Ikävöidä voi ja joskus asiat viiltää aina muistoissa, etenkin kun pettymys/menetys on ollut suuri, mutta jumiin ei saisi jäädä.

Elämässä on paljon menetyksiä, epäonnistumisia ja pettymyksiä ja me nousemme uudelleen ja uudelleen. Niin sen pitää mennä, ei niin että 5 kuukauden suhteen jälkeen käperrymme vuosiksi itseemme emmekä anna anteeksi, mene eteenpäin, koe enää mitään.
Luottamustamme koetellaan monin tavoin ja ihmiset ovat aika venkuleita. Jos siis avaat silmäsi ja katsot maailmaa, näät ihmiset semmoisina kuin he ovat. He ovat sekä hauskoja, ihania, ystäviä ja rakkaita, että petollisia, etäisiä, typeriä ja ei-niin-ystäviä...

Jos ikävään on juuttunut noin kiiinni, olisi ihan oikeasti hyvä saada apua siitä irtipäästämiseen. Päivittäinen ikävöinti ei ole hyväksi nyt enää tässä vaiheessa ja lisäksi sinulla pitäisi olla nyt jo omakin elämä, ja jotain muuta siinä. Ajatuksesi on jumissa, tarvitset apua niiden vapauttamiseen.
Surra saa, mutta surusta pitää myös päästä yli. Pettymykset sattuu, mutta ne ovat myös osa elämää, niitä pitää opetella kestämään.
Nyt olisi kyllä jo korkea aika antaa anteeksi (itsesi takia) ja hyväksyä että joskus toiveet eivät kohtaa. Joskus tulee jätetyksi.
Anna anteeksi ja mene eteenpäin.

Samaa mieltä kuin edellinen. Jos kahden vuoden jälkeen edelleen ikävöi ja on menettänyt luottamuksen ihmisiin, niin syy ei enää ole siinä suhteessa/erossa vaan jossain syvemmällä. Ammattilainen osaisi auttaa selvittämään solmuja.

14+12 kirjoitti:

Mikäli vuoden jälkeen ei koe päässeensä surusta eteenpäin ja siihen jää noin jumiin, on aika hakea apua. Psykologilta, enkä sano tätä pahalla, vaan hyvällä. Elämässä on suruja ja pettymyksiä, ja kun joku kolahtaa kovasti, on ensimmäinen vuosi vaikeaa. Mutta sen jälkeen pitäisi helpottaa.
Ikävöidä voi ja joskus asiat viiltää aina muistoissa, etenkin kun pettymys/menetys on ollut suuri, mutta jumiin ei saisi jäädä.

Elämässä on paljon menetyksiä, epäonnistumisia ja pettymyksiä ja me nousemme uudelleen ja uudelleen. Niin sen pitää mennä, ei niin että 5 kuukauden suhteen jälkeen käperrymme vuosiksi itseemme emmekä anna anteeksi, mene eteenpäin, koe enää mitään.
Luottamustamme koetellaan monin tavoin ja ihmiset ovat aika venkuleita. Jos siis avaat silmäsi ja katsot maailmaa, näät ihmiset semmoisina kuin he ovat. He ovat sekä hauskoja, ihania, ystäviä ja rakkaita, että petollisia, etäisiä, typeriä ja ei-niin-ystäviä...

Jos ikävään on juuttunut noin kiiinni, olisi ihan oikeasti hyvä saada apua siitä irtipäästämiseen. Päivittäinen ikävöinti ei ole hyväksi nyt enää tässä vaiheessa ja lisäksi sinulla pitäisi olla nyt jo omakin elämä, ja jotain muuta siinä. Ajatuksesi on jumissa, tarvitset apua niiden vapauttamiseen.
Surra saa, mutta surusta pitää myös päästä yli. Pettymykset sattuu, mutta ne ovat myös osa elämää, niitä pitää opetella kestämään.
Nyt olisi kyllä jo korkea aika antaa anteeksi (itsesi takia) ja hyväksyä että joskus toiveet eivät kohtaa. Joskus tulee jätetyksi.
Anna anteeksi ja mene eteenpäin.

Lue lisää

Käsittämätöntä tämä yleinen ajatus että menneitä murehtivalla ei ole muuta elämää. Voin sanoa että on. Mulla on erittäin tärkeä harrastus jonka parissa touhuan lähes kaikki vapaa ajat. On hyviä ystäviä joiden kanssa nähdä ja mennä ja touhuta. On työ joka on mielekäs ja tuo iloa päiviin mutta ei ne hemmetti pois sulje sitä että olen menettänyt itselleni maailman tärkeimmän ihmisen.

Sitten sanotaan se helpoin kommentti "hae apua"
Olen hakenut ja voin sanoa että mitkään psykologit eivät ole noita tohtoreita eikä ole mitään ilo nappeja joista olisi yhtään mitään apua suruun ja ikävään. Olen elämässäni kokenut lisäksi todella traagisen tapauksen joka jätti elin ikäiset arvet henkisesti. Ei auta hittojakaan vaikka höpötät jollekin tuntemattomalle kerran viikossa tai kahdessa. Ei auta masennus lääkkeet sillä eihän silloin koko masennustakaan olisi maassamme.

Kävin psykologilla myös eron jälkeen ja kun se ei vaan auta että joku istuu jalat ristissä edessäsi ja pöydällä on nessu paketti kun olenhan mennyt sinne itkemään. En pysty puhumaan murheitani tuntemattomille joten psykologit eivät ole mua varten vaikka on kokeiltu. Kaverit ovat paras apu mutta enään en heitä halua rassata tässä asiassa kun eron jälkeen mielestäni heille ihan tarpeeksi avauduin.
Joten edelleen muistelen ja välillä iltaisin jopa itkenkin parin vuoden takaista unelmieni naista jonka menetin. En koskaan enään löydä hänen kaltaistaan ja kuten sanoin en tippaakaan enään luota naisiin. Niin ikävän tempun hän teki. Silti ikävä jäi. On mulla jokunen suhde ollut tämänkin jälkeen mutta ei niistä mitään tule kun kukaan ei korvaa häntä. Olen luopunut näin parisuhde haaveista, lapsi haaveista yms mitä miehen ja naisen välillä voisi parhaillaan olla koska en luota eikä toista smanlaista enään tässä maailmassa ole.

6+1 kirjoitti:

Käsittämätöntä tämä yleinen ajatus että menneitä murehtivalla ei ole muuta elämää. Voin sanoa että on. Mulla on erittäin tärkeä harrastus jonka parissa touhuan lähes kaikki vapaa ajat. On hyviä ystäviä joiden kanssa nähdä ja mennä ja touhuta. On työ joka on mielekäs ja tuo iloa päiviin mutta ei ne hemmetti pois sulje sitä että olen menettänyt itselleni maailman tärkeimmän ihmisen.

Sitten sanotaan se helpoin kommentti "hae apua"
Olen hakenut ja voin sanoa että mitkään psykologit eivät ole noita tohtoreita eikä ole mitään ilo nappeja joista olisi yhtään mitään apua suruun ja ikävään. Olen elämässäni kokenut lisäksi todella traagisen tapauksen joka jätti elin ikäiset arvet henkisesti. Ei auta hittojakaan vaikka höpötät jollekin tuntemattomalle kerran viikossa tai kahdessa. Ei auta masennus lääkkeet sillä eihän silloin koko masennustakaan olisi maassamme.

Kävin psykologilla myös eron jälkeen ja kun se ei vaan auta että joku istuu jalat ristissä edessäsi ja pöydällä on nessu paketti kun olenhan mennyt sinne itkemään. En pysty puhumaan murheitani tuntemattomille joten psykologit eivät ole mua varten vaikka on kokeiltu. Kaverit ovat paras apu mutta enään en heitä halua rassata tässä asiassa kun eron jälkeen mielestäni heille ihan tarpeeksi avauduin.
Joten edelleen muistelen ja välillä iltaisin jopa itkenkin parin vuoden takaista unelmieni naista jonka menetin. En koskaan enään löydä hänen kaltaistaan ja kuten sanoin en tippaakaan enään luota naisiin. Niin ikävän tempun hän teki. Silti ikävä jäi. On mulla jokunen suhde ollut tämänkin jälkeen mutta ei niistä mitään tule kun kukaan ei korvaa häntä. Olen luopunut näin parisuhde haaveista, lapsi haaveista yms mitä miehen ja naisen välillä voisi parhaillaan olla koska en luota eikä toista smanlaista enään tässä maailmassa ole.

Lue lisää

Ei se tarkoita ettei ole muuta elämää, vaan että surunkin pitäisi parantua jossain vaiheessa niin että pääsee jatkamaan elämäänsä. Ei se ole enää kohtuudessa, jos luottamus menee kokonaan kaikkiin naisiin (omat sanasi) 5 kuukauden suhteen takia. Se ei ole kohtuullista itseä kohtaan etenkään.

Keskusteluapu ei poistakaan ikävää eikä muitakaan suruja elämästä, sen on tarkoitus auttaa selviämään siitä, saada näkökulmia ja voimia, sen on tarkoitus tuoda sitä näkökulmaa, minkä surussaan helposti unohtaa. Itse kuitenkin pitää myös haluta toipua ja käsitellä asioita. On joskus parempi käsitellä jonkun toisen kanssa asioita, koska omassa päässä pyöritellessä asiat saattavat saada vääristymiä. Etenkin kun on pettynyt.
Ei keskustelun ole tarkoitus väheksyä surua tai poistaa sitä, vaan esimerkiksi tässä se olisi voinut myös tuoda sitä perspektiiviä. Vaikka se psykologi on tuntematon, niin siinä on se hyvä puoli, että se on kuitenkin juuri sinua varten, kuuntelee ja ehkä pystyy myös auttamaan käsittelemään asiaa. Niin että siitä pääsee eteenpäin. Lisäksi tietenkin, he osaavat suojata itsensä, kaveria tosiaan kun ei ehkä kehtaa rasittaa ihan kauheasti.
Ei surua ja ikävää ole tarkoitus parantaa kuin suremalla: ei ne ole sairaus. Ei suruun pidä ollakaan ilopillereitä, se on normaali tunne. Kipeä, mutta normaali. Kuten ikävä ja pettymyskin. Mutta kun surutyön kieltäytyy tekemästä, jää jumiin.

Moni itkeekin paljon vastaanotolla, itkeminen helpottaa. Suru on surtava pois. Kaikilla tietenkin omat keinonsa siihen, mutta se nessupaketti on että sitä voi käyttää JOS tarvitsee.
Ei sitä varten, että siellä olisi pakko itkeä.
Masennuslääkkeet eikä keskustelu auta jos kieltäytyy paranemasta ja luokittelee surun sairaudeksi sen sijaan että käsittelee sen ja suree sen. Surutyötä kutsutaan työksi, koska sitä se on, raskastakin semmoista.
Minusta sinun olisi ehkä kannattanut jatkaa pitkäjänteisesti asioiden käsittelyä, kun vanhakin trauma sinua vaivaa, ja ehkäpä tuossa lyhyen suhteen suremisessa on sekoittunut sitäkin. Koska kohtuudessa se ei ole. Elämässä on pettymyksiä ja suruja ja traagisiakin tapahtumia. Niitä saa surra, mutta nyt on kyllä jotain ihan kohtuuttomassa mitassa. Tai ehkä oletkin ollut jo masentunut ennen tuota.

Ei ole unelmien ihmistä, on vain tavallisia ihmisiä. Hän ei ollut unelmiesi nainen, koska unelmiesi nainen olisi jäänyt, eikä tehnyt ikävää temppua.
Sinulla on enemmän ikävä unelmaa, kun sitä naista, joka hän oli. Hän oli 5 kuukautta suhteessa kanssasi, ja vaikka se olisi pettymys, niin maailman tärkein ihminen...? Ainoa laatuaan, ketä ei tule enää koskaan? Et todellakaan löydäkään hänen kaltaistaan, kaikki eivät petä ja jätä, mutta myöskään siksi, että me olemme tosiaan ainutlaatuisia. Siksikään perusteesi menettää luottamus kaikkiin ei ole kovin hyvä: itsekin sanot ettei toista hänen kaltaistaan ole.

No, on siinä mielessä, että pettäjiä ja jättäjiä on, kaikki suhteet eivät toimi ja joskus joutuu etsimään kauankin, ettei mikään takeita anna. Ja minusta tuo kuulostaa vaan oivalta tekosyyltä puskea kaikki kauemmas hylätyksi tulemisen pelossa. Mutta ihminen ei ole noin heikkoa tekoa. Minulle ei siis tarvitse kertoa, mutta ehkä olisi hyvä olla itselleen rehellinen siitä, mikä oikeasti sen pelon aiheuttaa. Koska 5 kuukauden seurustelu se ei ole.
Minusta sinä teet itsellesi hallaa. Eihän suhdetta ole pakko haluta, yksineläjänäkin voi olla onnelinen. Sinullakin on paljon asioita mistä olla iloinen. Mutta kannat mukanasi käsittelemättömiä asioita, suremattomia suruja ja satuttavaa aavetta mikä ei ollut edes kokonaan totta.

Aika moni mieskin on tehnyt väärin ja oletko sinä kuten kaikki he? Kenen mukaan sinut saa yleistää?
Ei siinä mitään. Luovu siitä, mitä et tarvitse. Tarpeettomia riskejä ei ehkä kannatakaan ottaa, jos voi olla onnellinen ilman. Kannattaa elää niin kuten uskoo.
Mutta luovu sitten rakkaudella, niin että vapautat myös itsesi.
Valita saa.

Te vissiin toimitte hyvin ystävinä ja kavereina mutta ette sitten enää suhteessa.
Niinkin saattaa käydä. Ja se riepookin. Mitä sairasta siinä on, että ikävöi sitä hyvää osaa, - sitähän sinä kuitenkin ikävöit? Sen lisäksi että suree sitä pettymystä, niin ikävöi niitä hyviä puolia, mitä ehti olla.
Kyllä sua saa riepoa ja sä saat surra, ja silti tietää totuuden. Että se ei toiminut ja että se mies petti. Se ei ole ristiriitaista, koska tapahtumat on tuollaiset. Onhan meillä vaikka ihmisiä, ketä me saatamme jopa rakastaa ja silti tajuta, että he ovat meille pahaksi, ja että mikään ei auta. Meidän on pakko tehdä vaikeita ratkaisuja.

Te olitte tuttuja, ihastuminen oli kova ja toisesta haaveili jo ties mitä! Totta kai tuommoisessa, missä vielä ajattelee että sen toisen tunsi, se pettymys on kova, kun sitten... Ei se enää toimikaan, suhteeseen tuleekin vaikeuksia, ja vielä toinen pettää! Minusta olisi outoa, jos olisit ollut noin ihastunut toiseen ja sitten jatkaisit matkaasi ilman mitään tunnemyrskyä tyyliin hei sun heiluvilles ja ihan sama.
Mun mielestä on normaalia että riepoo ja potuttaa, ikävöi ja suree, suututtaa ja on pettynyt.
Anna itses nyt vaan tuntea mitä tunnet ja käydä ne asiat läpi, mutta niin että hyväksyt ne nyt osana tätä pettymystä ja sitten... pääset eteenpäin.
Luota siihen, että kyllä se vielä siitä, että vaikka se on laiha lohtu että aika parantaa, niin se kyllä parantaa. Yhtenä päivänä sä huomaat että helpottaa.

Äläkä suotta pelkää törmäätkö häneen: kävele sitten päin seinää, anna jalkojen mennä alta ja heitä vaikka voltti. Siihen on pettyneenä oikeus, ei meidän tarvitse aina olla hillittyjä, hallittuja ja niellä kaikkea niin kun me oltaisiin kivestä!
Toisaalta, saattaa olla, että kun hyväksyt sen että seinään päin kävely on riski (enemmän sä pelkäät todennäkösesti että sattuu, alat itkemään tai suutut) niin sitä ei välttämättä tapahdu. Ja jos tapahtuu niin mitä sitten? Ei se maailma siihen kaadu, jos joku joskus tunteekin jotain.

Tee se minkä pystyt ja anna ajan parantaa loput.

123456789 kirjoitti:

Te vissiin toimitte hyvin ystävinä ja kavereina mutta ette sitten enää suhteessa.
Niinkin saattaa käydä. Ja se riepookin. Mitä sairasta siinä on, että ikävöi sitä hyvää osaa, - sitähän sinä kuitenkin ikävöit? Sen lisäksi että suree sitä pettymystä, niin ikävöi niitä hyviä puolia, mitä ehti olla.
Kyllä sua saa riepoa ja sä saat surra, ja silti tietää totuuden. Että se ei toiminut ja että se mies petti. Se ei ole ristiriitaista, koska tapahtumat on tuollaiset. Onhan meillä vaikka ihmisiä, ketä me saatamme jopa rakastaa ja silti tajuta, että he ovat meille pahaksi, ja että mikään ei auta. Meidän on pakko tehdä vaikeita ratkaisuja.

Te olitte tuttuja, ihastuminen oli kova ja toisesta haaveili jo ties mitä! Totta kai tuommoisessa, missä vielä ajattelee että sen toisen tunsi, se pettymys on kova, kun sitten... Ei se enää toimikaan, suhteeseen tuleekin vaikeuksia, ja vielä toinen pettää! Minusta olisi outoa, jos olisit ollut noin ihastunut toiseen ja sitten jatkaisit matkaasi ilman mitään tunnemyrskyä tyyliin hei sun heiluvilles ja ihan sama.
Mun mielestä on normaalia että riepoo ja potuttaa, ikävöi ja suree, suututtaa ja on pettynyt.
Anna itses nyt vaan tuntea mitä tunnet ja käydä ne asiat läpi, mutta niin että hyväksyt ne nyt osana tätä pettymystä ja sitten... pääset eteenpäin.
Luota siihen, että kyllä se vielä siitä, että vaikka se on laiha lohtu että aika parantaa, niin se kyllä parantaa. Yhtenä päivänä sä huomaat että helpottaa.

Äläkä suotta pelkää törmäätkö häneen: kävele sitten päin seinää, anna jalkojen mennä alta ja heitä vaikka voltti. Siihen on pettyneenä oikeus, ei meidän tarvitse aina olla hillittyjä, hallittuja ja niellä kaikkea niin kun me oltaisiin kivestä!
Toisaalta, saattaa olla, että kun hyväksyt sen että seinään päin kävely on riski (enemmän sä pelkäät todennäkösesti että sattuu, alat itkemään tai suutut) niin sitä ei välttämättä tapahdu. Ja jos tapahtuu niin mitä sitten? Ei se maailma siihen kaadu, jos joku joskus tunteekin jotain.

Tee se minkä pystyt ja anna ajan parantaa loput.

Lue lisää

Ihana kirjoitus nikki 123456789! Juuri tuolta minusta tuntuu. Jotenkin vielä kun joulu tulossa niin tulee lisäahdistus, mutta ei tässä auta kun käydä kaikki tunteet läpi.
Siis minäkin harrastan paljon, joka päivä jotain, kun ero tuli liikunnan lisääminen pelasti mut täysin etten jäänyt neljän seinän sisälle murehtimaan. Silti lenkilläkin tietty biisi kun tulee radiosta, niin tulee mieleen. Sama joku paikka tai kun joku pari tulee käsi kädessä vastaan. Välillä ikävä, välillä viha.