Olen 16-vuotias poika ja olen huomannut, että tässä iässä mielialani vaihtelevat. Vanhemmat tuntuvat ärsyttäviltä ja joskus tuntuu, että elämä on mahtavaa. Mutta asia jota en saa pois mielestäni ja joka vaivaa ja häiritsee alkanutta lukiota on erään pienestä asti tuntemani kaverin äkillinen kuolema auto-onnettomuudessa.
Olen käynyt asian johdosta jo muutaman kerran psykoligilla, mutta se ei ole tuntunut auttavan. Vaikka kaverini oli äitini läheisen tuttavan poika, tuntuu siltä, ettei kumpikaan vanhemmistani tunnu ymmärtävän minua.Osa kavereistanikaan ei tunnu ymmärtävän ja pitivät aluksi hauskana asiasta vitsailua.
Eräs toisen samaisessa onnettomuudessa kuolleen henkilön tuttu oli tappanut itsensä, ja tiedän miettineeni itsemurhaa muutaman kerran, kun ei kaikki ole mennyt putkeen, mutta en enemmän mietittyäni olen yhäkin sillä kannalla, että minulla on liikaa syitä elää, eikä tappaa itseäni. :)
En ole ollut ennen itkevää sorttia, mutta onnettomuuden jälkeen olen huomannut alkavani itkemään erittäin pienistä asioista, kuten kaverini muistotilaisuudessa soitetun musiikin kuulemisesta. En näyttänyt suruani kunnes vasta kaksi kuukautta tapahtuneesta, enkä ole itkenyt, kuin äitini ja psykologin nähdessä. Muuten tuntuu, kuin itkisin lähes joka ilta yksin, kun kukaan ei kuule.
Haluaisin kuulla muidenkin tarinoita tämänkaltaisista tilanteista ja tietääkö kukaan, miten pääsisin eroon jatkuvasta surusta?
Olen käynyt asian johdosta jo muutaman kerran psykoligilla, mutta se ei ole tuntunut auttavan. Vaikka kaverini oli äitini läheisen tuttavan poika, tuntuu siltä, ettei kumpikaan vanhemmistani tunnu ymmärtävän minua.Osa kavereistanikaan ei tunnu ymmärtävän ja pitivät aluksi hauskana asiasta vitsailua.
Eräs toisen samaisessa onnettomuudessa kuolleen henkilön tuttu oli tappanut itsensä, ja tiedän miettineeni itsemurhaa muutaman kerran, kun ei kaikki ole mennyt putkeen, mutta en enemmän mietittyäni olen yhäkin sillä kannalla, että minulla on liikaa syitä elää, eikä tappaa itseäni. :)
En ole ollut ennen itkevää sorttia, mutta onnettomuuden jälkeen olen huomannut alkavani itkemään erittäin pienistä asioista, kuten kaverini muistotilaisuudessa soitetun musiikin kuulemisesta. En näyttänyt suruani kunnes vasta kaksi kuukautta tapahtuneesta, enkä ole itkenyt, kuin äitini ja psykologin nähdessä. Muuten tuntuu, kuin itkisin lähes joka ilta yksin, kun kukaan ei kuule.
Haluaisin kuulla muidenkin tarinoita tämänkaltaisista tilanteista ja tietääkö kukaan, miten pääsisin eroon jatkuvasta surusta?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Suru lähtee suremalla ja ajan kanssa se lievittyy. Jokainen suree tavallaan. Nuo vitsailijat käsittelevät menetystä kieltämällä ja tekemällä siitä pilaa. Kyllä sinun tapasi on kokea suru aidosti suremalla.
Kun surutyö on sinulla pitkä, se on varmaan merkki ystävyyden syvyydestä. Tämä poismennyt on ollut sinulle todella tärkeä ihminen ja ystävä.
Et kertonut kuinka kauan nuoren kuolemasta on. Voi hyvinkin mennä kaksi vuotta, että alkaa asia jäädä reilusti taka-alalle, jos on hyvin läheinen henkilö kuollut.
Minusta on outoa että nuo lähipiirin aikuiset reagoivat noin.