NAINEN TAPPAA LAPSIA !

Asiat ovat menneet pahasti pieleen. Ovatko säästöt vieneet mahdollisuuden saada apua? Pieni säästö perheiden ongelmien hoitamisessa jo alkuvaiheessa voi tulla hurjasti kalliimmaksi myöhemmin.

Miten sitä hintaa edes mitataan ihmishengissä? Vielä pienten viattomien lasten kohdalla joilla ei ole mitään keinoa puolustautua. Pistää niin hiljaiseksi ettei osaa sanoa mitään. Perheellisenä en kyllä ymmärrä miksei vanhemmat voi ennen tällaista tilannetta avoimesti luovuttaa ja antaa lapsensa pois? Kuulostaa kamalalta mutta ei vanhempaa sentään ulkopuoliset kärkkäät kielet tuomitsisi kuin huonoksi äidiksi tai isäksi tai sopimattomaksi vanhemmaksi. Parempi se kai kuitenkin on kuin tulla tuomituksi pienen lapsen elämän viemisestä, miten joku pystyy edes elämään tuollaisen asian kanssa! Yhdessä uutisessa oli että ovat yleensä väkivaltaisia muutenkin perhettä kohtaan, ehkä häpeävät sitä eivätkä uskalla hakea apua. Mutta on väkivaltaan syyllistyminenkin paljon pienempi juttu kuin lopullinen hengen riisto.

Siinä vaiheessa kun vanhemmalla 'napsahtaa', miksei soita poliisia hakemaan lapset pois?

Henkistä tukea, hoitoa, lepoa ja kuuntelemista, vieressä läsnä olemista olisi sen jälkeen varmasti tarjolla eikä vankeusrangaistusta eikä kenelläkään olisi koko elämä ohi.

Ja sitä ihmettelen eniten, missä ovat läheiset? Eikö vanhemmat ole olleet tietoisia lapsensa pahoinvoinnista ja lastenlapsia uhkaavasta vaarasta? Mitä ihmeellistä porukkaa nämä tällaiset sitten ovat?

Tiedän että ihmiset ovat kiireisiä omassa elämässään ja nykyajan trendi on klikkiytyä omaksi perhesaarekkeeksi omaan tupaansa ja pitää asiat ominaan. Mutta onko se sitten tämän väärti?

Missä ovat ystävät, ovatko ystävät erkaantuneet lapsen saaneista ystävistä vai eikö vanhemmilla ole ollut mahdollisuutta nähdä toisiaan ja ystäviään enää ilman lapsia, olla hetken vain se nainen tai mies joita he ovat ennen lapsiakin jo olleet?

Mikä saa ihmisen jatkamaan samalla tiellä ja hyväksymään yksinäisyyden ja toivottomuuden, miksei hän aktiivisemmin ja rohkeammin hae apua, mene ulos ja äiti-lapsi-tapaamisiin ja juttele rohkeasti muiden vanhempien kanssa vaikka se olisi alkuajan vaikeaa ennen kuin pikku hiljaa alkaa tutustua? Sillä eihän kukaan meistä ole toista huonompi tai vääränlainen ihminen tai vanhempi noin perustavanlaatuisesti ja siksi tuomittu jäämään ja jaksamaan yksin.

Suurta muutosta tarvitaan tähän ehkäisevään työhön, nimenomaan että katsotaan ettei äiti hautaudu yksin kotiin ja arkeen lapsen kanssa, vaan että hän tapaa muita ihmisiä ja että hänellä on läheisiä ja joku tukiverkosto, miksei näihin äitien tapaamisiin tai tukiryhmiin voida jopa suoraan pakottaa jos kontaktit muihin ihmisiin puuttuvat ihmisen elämästä ja se näkyy ihmisestä, onhan sentään lapsen elämä kyseessä! Ja asenteiden muutosta tarvitaan rankalla kädellä, lisää yhteisöllisyyttä, sukupolvien välisiä suhteita läheisemmiksi, avoimemmiksi ja suvaitsevaisemmiksi puolin ja toisin, apua ja mukana oloa arjessa kummallekin osapuolelle osasi pyytää tai ei, suvaitsevampaa ja avoimempaa käytöstä äitien ja vanhempien välillä, vanhemmuus ei ole kilpailu, lasten, taitojen ja harrastusten vertailu paremmuusmielessä on turhaa, ihan muut asiat ja arvot ratkaisevat lapsen ja ihmisen elämässä pitkässä juoksussa, ja että "hyvinvoivatkin" äidit ja vanhemmat enemmän avaavat suunsa ja juttelevat myös niiden vetäytyvämpien ja hiljaisempien äitien kanssa, jotka eivät uskalla tai osaa itse lähestyä, ettei kukaan jäisi yksin. Jo ihan lasten takia.

Niin kamalia tapauksia että suorastaan voin pahoin tuollaisten perheiden ja lasten takia, voi kumpa kaikki voisivat olla turvassa tuollaiselta pahuudelta, yksinjäämiseltä ja välinpitämättömyydeltä, niin lapset kuin aikuiset.

Mihinkäs unohdit taas isän vastuun? Vois ne isätki lopettaa sen kaljalla pörräämisen ja muiden naisten perään ronkkumisen ja kotoa pakenemisen ja kantaa vastuun perheestään!

Yh äitinä tiedän miten raskast taakka ilman tuki ja turvaverkostaoja on elää lapsen kanssa.oMA AIKA KORTILLA,RAHATILANNE RANKKAA,LAPSEN TARPEET PITÄISI AINA EDELLE MENNÄ,VAIKKA OMAKIN ELÄMÄ OLISI KUINKA RANKKAA JA UUPUMus iski.Sosiaalinen elämäni oli olematonta,laoin lapselle huutaa ym rankkaa oloani.ahdistuin,masennuin ja lopulta soitin soskun lastensuojeluun ja sanoin että olen loppu.Onneksi olin sen verran kunnossa ettei pää mennyt pimeäksi.En saanut tukihenkilöä itselleni,lapseni isä oli huithapeli,eipä näkynyt.Tuttavat ,antakaa tukea äideille ja kysykää heiltä miten mnenee oikeasti,älkää juorutko heidän huonoudestaan kuten mulle tehtiin.

Onkohan omat valinnat kohdallaan ja peili paikallaan näillä "äideillä" ??
Vai miksi "prinsessat" uupuu....nyt. ?? Miten ne sota-aikaan pärjäs ??