Kun lukee täällä näitä kaikenmaailman valituksia ja itkuja toinen toistaan pienemmistä asioista tekee mieli ravistella teitä kaikkia vähän hereille..
Kerronpa pienen tosielämän tarinan, joka ehkä auttaa teitä laittamaan ongelmat ja asiat oikeisiin mittasuhteisiin.
Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet vaikeita. Äitini on vakavasti sairas, kykenemätön kävelemään. Häntä jatkuvasti neljässä eri sairaalassa erilaisissa kokeissa ja toimenpiteissä, joista mistään ei ole ainakaan vielä ollut hyötyä. Kyseessä on harvinainen tauti, johon ei ole parannuskeinoa.
Isäni, joka on edelleen naimisissa äitini kanssa, on tällä hetkellä ulkomailla töissä, eikä voi olla vaimonsa tukena kaikkein pahimpina hetkinä. He molemmat kärsivät tahoillaan niin suunnattomasta ikävästä, kaipuusta, lohdun ja avun tarpeesta, ettei sitä voi kukaan ulkopuolinen ymmärtää.
Äitini yrittää jaksaa ja hymyillä, vaikka joskus näen, ettei hän kivuiltaan pysty. Ja kun kerron äitini iän, tajuatte, että hänen kuuluisi viettää vielä "normaalia", tervettä elämää. 45.
Tunnen oloni avuttomaksi, kun en voi enkä osaa auttaa häntä mitenkään. Silmät, jotka usein viestittävät väsymyksestä saavat minutkin kyyneliin, sillä minä en osaa taikoa äidilleni yhtäkään kivutonta, rauhallista unta.
Ja olen ainakin tällä hetkellä osittain väärä ihminen häntä tukemaan, sillä itselläkin on vaikeaa.
Työpaikan vaihdoksista ihmissuhdekriiseihin.. ja sitten. Sain kuulla olevani raskaana.
Poikaystäväni, jota rakastan suunnattomasti, on ollut tukenani, mutta toisaalta olen suhtautunut tähän siten, että taakka on minun kannettavanani.
Viikko sitten minulle tehtiin abortti. En ollut valmis lapsen saamiseen. Haluan vielä opiskella, nähdä maailmaa ja luoda sellaisen kodin, johon lapsen on aikanaan hyvä tulla.
Silti tunnemyrsky tämän kaiken keskellä on valtava.
Näen painajaisia, joista herään kylmästä hiestä märkänä, huutaen. Unet painavat mieltäni vielä pitkään päivälläkin, enkä saa karistettua niissä olevaa ahdistavaa tunnelmaa harteiltani.
Välillä itken, välillä nauran.. Ja sitten on sellaisia iltoja kuin tämä.
Mikään ei maistu miltään, mikään ei tunnu miltään, eikä ympärillä ole mitään, mihin voisi tarttua.. Kävelen kuin unessa, tuijotan tyhjyyteen ja mietin, olisiko se ollut poika vai tyttö.
Huomenna soitan taas äidilleni, joka ei tiedä raskaudestani, tai abortista. Koitan kuullostaa pirteältä puhelimessa. Ihan jo senkin takia, että äidilläni olisi edes hetken parempi mieli.
Isälle kirjoitan huomenna sählöpostia, johon saan surumielisen vastauksen siitä, kuinka hän kaipaa kotiin, kuinka hän haluaisi olla äidin luona ja kuinka paha hänen olla yksin vieraassa ja oudossa maassa.
Synkkää.
Mutta toisaalta, yhdelle tutulleni kävi juuri onnettomuus, jonka seurauksena hän makaa koomassa sairaalan teho-osastolla ja taistelee hengestään. Ja sehän saa taas minut pistämään ongelmani ja asiani tärkeysjärjestykseen.
Jollain on asiat aina huonommin kuin minulla.
Ja sitä paitsi, vaikka äitini hymyilee, ja hänen silmistään paistaa pelkoa ja tuskaa, tiedän hänen olevan onnellinen, että hän on se joka kärsii, eikä esimerkiksi hänen lapsensa.
Kerronpa pienen tosielämän tarinan, joka ehkä auttaa teitä laittamaan ongelmat ja asiat oikeisiin mittasuhteisiin.
Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet vaikeita. Äitini on vakavasti sairas, kykenemätön kävelemään. Häntä jatkuvasti neljässä eri sairaalassa erilaisissa kokeissa ja toimenpiteissä, joista mistään ei ole ainakaan vielä ollut hyötyä. Kyseessä on harvinainen tauti, johon ei ole parannuskeinoa.
Isäni, joka on edelleen naimisissa äitini kanssa, on tällä hetkellä ulkomailla töissä, eikä voi olla vaimonsa tukena kaikkein pahimpina hetkinä. He molemmat kärsivät tahoillaan niin suunnattomasta ikävästä, kaipuusta, lohdun ja avun tarpeesta, ettei sitä voi kukaan ulkopuolinen ymmärtää.
Äitini yrittää jaksaa ja hymyillä, vaikka joskus näen, ettei hän kivuiltaan pysty. Ja kun kerron äitini iän, tajuatte, että hänen kuuluisi viettää vielä "normaalia", tervettä elämää. 45.
Tunnen oloni avuttomaksi, kun en voi enkä osaa auttaa häntä mitenkään. Silmät, jotka usein viestittävät väsymyksestä saavat minutkin kyyneliin, sillä minä en osaa taikoa äidilleni yhtäkään kivutonta, rauhallista unta.
Ja olen ainakin tällä hetkellä osittain väärä ihminen häntä tukemaan, sillä itselläkin on vaikeaa.
Työpaikan vaihdoksista ihmissuhdekriiseihin.. ja sitten. Sain kuulla olevani raskaana.
Poikaystäväni, jota rakastan suunnattomasti, on ollut tukenani, mutta toisaalta olen suhtautunut tähän siten, että taakka on minun kannettavanani.
Viikko sitten minulle tehtiin abortti. En ollut valmis lapsen saamiseen. Haluan vielä opiskella, nähdä maailmaa ja luoda sellaisen kodin, johon lapsen on aikanaan hyvä tulla.
Silti tunnemyrsky tämän kaiken keskellä on valtava.
Näen painajaisia, joista herään kylmästä hiestä märkänä, huutaen. Unet painavat mieltäni vielä pitkään päivälläkin, enkä saa karistettua niissä olevaa ahdistavaa tunnelmaa harteiltani.
Välillä itken, välillä nauran.. Ja sitten on sellaisia iltoja kuin tämä.
Mikään ei maistu miltään, mikään ei tunnu miltään, eikä ympärillä ole mitään, mihin voisi tarttua.. Kävelen kuin unessa, tuijotan tyhjyyteen ja mietin, olisiko se ollut poika vai tyttö.
Huomenna soitan taas äidilleni, joka ei tiedä raskaudestani, tai abortista. Koitan kuullostaa pirteältä puhelimessa. Ihan jo senkin takia, että äidilläni olisi edes hetken parempi mieli.
Isälle kirjoitan huomenna sählöpostia, johon saan surumielisen vastauksen siitä, kuinka hän kaipaa kotiin, kuinka hän haluaisi olla äidin luona ja kuinka paha hänen olla yksin vieraassa ja oudossa maassa.
Synkkää.
Mutta toisaalta, yhdelle tutulleni kävi juuri onnettomuus, jonka seurauksena hän makaa koomassa sairaalan teho-osastolla ja taistelee hengestään. Ja sehän saa taas minut pistämään ongelmani ja asiani tärkeysjärjestykseen.
Jollain on asiat aina huonommin kuin minulla.
Ja sitä paitsi, vaikka äitini hymyilee, ja hänen silmistään paistaa pelkoa ja tuskaa, tiedän hänen olevan onnellinen, että hän on se joka kärsii, eikä esimerkiksi hänen lapsensa.
Vastaukset 14
Vanhimmat
..että pystyt pitämään positiivisen elämänasenteesi vaikeuksista huolimatta kasassa. Olet hyvin urhea tyttö, jonka elämänarvot ovat kohdallaan. Olet oikeassa, aina jollain voi olla asiat vielä huonommin. Onnea elämääsi.
Niinhän se menee, että jollain on asiat huonommin ja asioiden on oltava tärkeys järjestyksessä.
Varmasti on vaikeaa ja surullista sekä turhauttavaa kantaa yksin suurta taakkaa, katsoa vierestä kun läheinen kärsiä ja olla kykenemätön tekemään mitään.
Varmasti pistää vihaksi ihmisten valitukset ja vaikerrukset, kun kuitenkin kaikki on kohdallaan muutoin kai.
Kuitenkin jokaisella ihmisellä on erinlaisia ongelmia, ja vaikka ne tuntuvat pieniltä voivat ne itse ihmiselle olla suuria ja haitata jokapäiväistä elämää.
Toki itse kiitän joka päivä terveydestäni, ruuasta, siitä että on katto pään päällä, lapsilla on kaikki suhteellisen hyvin ja läheiseni voivat hyvin.
Kuitenkin em. oma valitus virteni on vain raapaisu pinnalta. Se ei tarkoita sitä, että ainut huoleni olisi oma seksielämä...ei.
Olen itse taistellut koko syksyn tuulimyllyä vastaan, katsonut läheltä läheisteni tuskaa, sairastumista, itsemurhayrityksiä, saattanut haudanlepoon pienen kummilapseni.
Vaikka tuntuu loukkaavalta, että ihmiset vailttavat pienistä asioista, niin sillä hetkellä ne ovat ihmiselle suuria...tai vain ongelmia joihin halutaan ratkaisua.
Olen pahoillani puolestasi, että joudut kokemaan niin paljon surua yhdellä kertaa ja toivotan oikein paljon sinulle voimia!
Muista että saat surra vauvaasi, vaikka sen abortoitkin. Itse näen viellä toisinaan unta omasta vauvastani jonka abortoin viisivuotta sitten.
Toivottavasti äitisi olo helpottu ja isäsi pääsee hänen tuekseen.Muista myös helliä ja ajatella itseäsi, muuten et jaksa olla läheistesi tukena, ja muista myös itse ottaa tukea vastaan.
Toivottavasti sinun, äitisi ja ystäväsi elämät kääntyvät parhainpäin!
*halauksin* Cb
Tiedän kyllä, että jokainen ihminen kokee omat ongelmansa eri tavalla, ja ikäkausikin vaikuttaa siihen, miten asioita ja elämäntilanteita koetaan. En halunnut tällä puheenvuorolla vähätellä muiden ongelmia, olivat ne miten pieniä tahansa. Halusin ainoastaan korostaa sitä, että jokaisen meidän, myös minun, olisi syytä ensin miettiä, mistä valittaa.
On ihan luonnollista, että esim. teini-ikäinen kokee 45-vuotiaan näkökulmasta mitättömän pienet asiat suurina ongelmina ja hätätiloina, ja heillä on siihen oikeus.
Jostain syystä eilen, vilkuillessani näitä kirjoituksia, en vaan voinut olla huomauttamatta, että aina kannattaa tosiaan miettiä, onko asiat omassa elämässä ihan oikeasti niin huonosti, vai olisiko sitä vain tullut tehtyä kärpäsestä härkäsen.
Kiitos teille, jotka vastasitte kauniilla tavalla.
Koitetaan jaksaa. =)
Hirveää on äitisi elämä
Mut omista jutuista saat syyttää itseäsi, miksi raskaaksi,kun on keksitty kaikki ehkäisyvälineet, mitä voi kuvitella.
Ja kun kerran tulit, miksi et tehnyt, olisi äitisi
edes mummina olon ilon ehtinyt kokea.
Sorry tuomitseva sävy, mut jos uudelleen tuut raskaaksi, tee se,ei elämä lapsen tekoon lopu
Kuten jo jollekin kirjoitin, ehkäisystä oli huolehdittu, olen joka asiassa aina liiankin tarkka ja huolellinen, joten syy ei ollut minun. Itse asiassa käytän kahta luotettavaa ehkäisyä yhtä aikaa, ja silti kävi näin. Joten itseäni en todellakaan ole valmis tästä syyttämään. Eri asia olisi, jos kyse olisi huolimattomuudesta.
Olet erittäin hieno ihminen, etkä ajaudu pelkkään asioiden lokerointiin. Kun kestät vaikeutesi, niin sinusta tulee niin vahva, ettei pysty käsittämään. Niin vahva,että pystyt auttamaan muita - johon vain harva pystyy.
En oikein käsittänyt kuitenkaan, miten isäsi saattaa olla niin kiinni ulkomaisessa työssä, jos vanhempiesi suhde on niin aito kuin kirjoitit.
Jaksua.
Päätös lähdöstä vuoden komennukselle ulkomaille oli isälleni raskas. Mutta kun jollain pitää elääkin, ja hommasta tienaa niin hyvin, että vanhempani maksavat sillä lähes kaikki velat pois, oli heidän yhteinen päätöksensä, että isä lähtee.
Tuossa vaiheessa äitini tila oli parempi, enkä usko, että isäni lähtisi, jos nyt pitäisi päättää.
Kuvio on aika solmuinen, mutta tästä oli pohjimmiltaan kyse.
Niin, jokaisella on omat vaikeutensa: jotkut salaavaat ne ulkomaailmalta ja pitävät kiiltoprofiilia, jotkut taas tunnustavat ne aidosti. Elämä ei ole todellakaan ruusuilla tanssimista, kuten se kirjoituksestasikin käy ilmi. Ihmiselämä on lyhyt, se on todella lyhyt ja yhtä totta kuin on syntymä, on myös kuolema.
Abortista aiheutuneet vaikeudet ovat sensijaan hankittuja, sitähän ei ole pakko tehdä. Moni elämä olisi onnellisempi kun sen olisi jättänyt tekemättä. Jokainen voi miettiä abortin tarkoitusperiä ja laillistamisen järkevyyttä, jos asia painaa ihmisillä mieltä vuosienkin päästä. Millä oikeudella ihmiset itse ajattelevat "sinä saat syntyä, sinä et, sinä saat..."
Jäin vain miettimään, miksi teesekentelet onnellista ollessa yhteydessä äitiisi. Mikset ole aito, se on paljon arvokkaampaa?
"Teeskentelen" onnelllista ollessani yhteydessä äitiini, jotta HÄNELLÄ olisi edes sen hetken parempi olla. Tai itse asiassa en teeskentele onnellista tai pirteää, vaan koitan vain olla hänelle mahdollisimman.. miten sen nyt sanoisi.. läheinen. Koitan tartuttaa häneen edes pieniksi hetkiksi hyvänolon tunteen.. Mitä väärää siinä on?
Ja tuo abortti.. Et tietenkään sitä voi tietää, mutta olin huolehtinut ehkäisystä, joka petti. Joten huolimattomuudesta ei ollut kyse.
En koe omaavani oikeutta Jumalan tavoin päättää siitä, kuka saa syntyä ja kuka ei, mutta sen tiedän, että jos olisin pitänyt lapsen, sen elämästä ei olisi tullut niin hyvä, kuin lapsen elämän kuuluisi olla. Minulla ei olisi ollut vielä mitään tarjottavaa.
...voi, miksi niin harvoin ihmiset ymmärtävät sen, että elämää on lapsen saannin jälkeenkin. ja kun elämää miettii kymmenen vuotta eteenpäin...pohtii, että ei abortti sittenkään olisi ollut hyvä ratkaisu.
sinulla on mies, joka sinua rakastaa. ota tämä tuki vastaan. tai puhu sielunhoitajalle, jos on kovin vaikeaa.
ei elämä aina ole helppoa. olen sen nähnyt alkoholismia sekä vanhemmilani ja entistä miestäni katsoessa.
Ihmiset eivät nykyään vain osaa hakea apua.
Siis se, että aina on jollain huonommin, kuin itsellä. Se ei kuitenkaan paljon kriisitilanteessa taida lohduttaa, koska omat vaikeudet kokee huomattavasti subjektiivisemmin.
Ymmärrän kyllä tunteesi, että haluat ikään kuin suojella äitiäsi, kun kärsimystä on muutenkin. Vaikutta vähän0 siltä, että yrität ikään kuin ottaa äitisi paikan perheessäsi. Muista kuitenkin, että monet sairaat ihmiset eivät pidä siitä, että heitä aletaan ikään kuin eristämään tosielämästä. Sekin asia on totta, että sinä olet aina äitisi lapsi, jota hän haluaa suojella maailman pahuuksilta.
Äidilläsi on nyt pelkoja sairautensa suhteen, isä on kaukana ulkomailla ja sinä painiskelet abortin jälkeisessä masennuksessa. Sitähän sanotaan, että vaikeuksilla on tapana kasaantua eli elämäsi on tällä hetkellä kovassa kriisissä.
Sanot, että olette läheisiä äitisi kanssa, mutta kyllä teillä on nyt monta tärkeää asiaa puhuttavana. Vaikka äitisi on sairas, niin usko pois, ei hän rikki mene vaikka puhutte oikeesta elämästä. Puhukaa siis rauhassa asiat halki, sillä lohtua tarvitsette kumpainenkin.
Sinä et voi tehdä mitään sirkustemppuja ja vaikeuksien takka on liian suuri yksin kannettevaksi, olethan vain ihminen.
Vaikka nyt on vaikeeta, niin se on osa sun elämääs tällä hetkellä, mutta muista, että se kestää vain tietyn ajan, ei ikuisesti.
Kaikkea hyvää ja voimia, sulle ja perheelles!
Itse olet pahin ruinaaja,säälin kerjääjä!!!!
johtaja-ainesta!! Osaat olla paskamainen muille ihmisille ja varmaan olet ollut huono koulussa. Sellaisista tulee mainioita johtajia...
pois alta,mä johdan sut muuten harhaan! juu,juu,alamaisainesta ja hyvä koulussa!joskus vaan pahalla päällä,sori!