Anoppini hiipi huomaamattani elämääni. Aluksi ystävällinen anoppini muuttui muutamassa vuodessa salakavalaksi piikikkääksi ivailijaksi, kunnes käyttäytyminen oli jo törkeää - tietenkin vain silloin, kun kukaan muu ei kuullut. En ihmettele, ettei mieheni uskonut minua vuosiin kertoessani hänelle anopin sanomisia, koska en itsekään aluksi uskonut kuulleeni oikein veretseisauttavia väitteitä itsestäni. Väitteillä ei ollut päätä eikä häntää. Olin sairastunut muun muassa keuhkokuumeeseen ihan omasta syystäni - elämänhaluttomuuteni (?) oli kuulemma vaikuttanut ratkaisevasti sairastumiseeni.Anoppi käski myös pitää huolta siitä, etten sairastelisi enää, koska kodin ja lasten hoitaminen ei kuulu miehelleni. Minun tuli myös hankkia seksikkäämpiä alusvaatteita ja palvella hänen poikaansa paremmin, esimerkiksi rakastelemalla mieheni kanssa jo eteisessä hänen tullessaan töistä kotiin.
Ratkaisun hetki tuli, kun anoppi kesämökillä pari vuotta sitten sai holtittoman raivokohtauksen, eikä ilmeisesti enää voinut pidätellä itseään. Minulle hänen solvauksensa olivat jo tuttua tavaraa, mutta nyt myös mieheni ja appeni saivat kuulla muutamia anopintotuuksia. Mieheni olisi kuulemma jättänyt minut jo vuosia sitten, mutta "tällaiselle naiselle" ei voinut lapsia jättää. Lapsia anopin kävi sääliksi. Niinpä hän otti siellä mökillä silloin 3- ja 6-vuotiaat lapseni kainaloonsa, ja kovaan ääneen paasasi "ei muuten mutta teitä lapsia käy sääliksi, kun teillä on tuollainen äiti". Olin huono äiti myös siksi, että en osannut laittaa mitään sääntöjä lapsille. Toisaalta olin myös kauhea määräilijä, koska lapsetkin joutuvat kysymään joihinkin tekemisiinsä lupaa. (3- ja 6-vuotias olivat edellisenä iltana kysyneet lupaa mennä leikkimään merenrantaan keskenään, en antanut lupaa, vaan menin mukaan, johon anoppini tokaisi, että tulkaa yksin tänne, niin ei tarvitse äiteeltä lupia kysellä). Karkkipäivätkin olin määrännyt lapsilleni, vaikka itse syön kuulemma karkkia joka päivä ja tätä rataa.
Saimme kuulla myös, että en anna ruokaa lapsilleni. Vauvanakin lapset olivat saaneet valmisruokapurkkeja - hyi olkoon. Lasten allergiat olivat itse keksimiäni - kyse ei ollut allergiasta, vaan reagoinnista siihen, että saivat ruokaa, mitä kotona eivät olleet saaneet.
Lapsemme ovat saaneet nukkua vanhempiensa sängyssä usein niin halutessaan. Anopin mielestä vain siksi, että olen niin laiska äiti, etten jaksa nousta sängystä. Anoppi ennusti, että lapset tulisivat vielä 15-vuotiainakin roikkumaan äitinsä rinnoissa kiinni.
Anopin raivokohtausta kesti tuona kesäaamupäivänä noin 45 minuuttia, jona aikana pakkasimme mökillä tavaroita lähteäksemme pois. Anoppini huusi, että lapset ja hänen poikansa lähtevät mukaani vain siksi, että olen aivopessyt heidät.
Tähän mökkireissuun päättyivät minun ja lasteni vierailut anopin luona. Tästä päätöksestäni minut ovat käytöksellään tuominneet sekä mieheni että hänen siskonsa. Tyhmä ei ole se, joka käyttäytyy edellä mainitun tavoin, vaan se joka ei anna anteeksi ja jatka elämää niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
En halua, enkä voi antaa anteeksi. Anoppini on pyytänyt anteeksi huutamistaan, mutta hänen mielipiteensä minusta ovat edelleen voimassa. Ja olen tietenkin käyttäytymiselläni itse syypää mielipiteisiin. Anopin mukaan osa käyttäytymisestäni johtuu siitä, että olen hänelle kahden kesken tunnustanut kärsiväni synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. (Itse en ole tietoinen masennuksesta enkä tuosta keskustelusta.)
Nyt parin vuoden jälkeen perheeseemme on sukeltamassa uusi anopinjatke - mieheni sisko. Historia siis toistaa itseään, eikä miehenikään ole kokemuksesta viisastunut.
Ongelmana ei kuitenkaan ole koskaan ollut oikeastaan anopin tai mieheni sisaren käyttäytyminen, vaan mieheni itse. Hänen tehtävänsä olisi suojella perhettään niin vanhemmiltaan kuin muiltakin ulkopuolisilta.
Minun tehtäväni on pitää huolta siitä, että omat vanhempani eivät puutu asioihimme, käyttäydy loukkaavasti tai arvostele perheenjäseniäni. Kyllä se niin on, että yhteen kotiin mahtuu vain yksi perhe. Mielipiteitä?
Ratkaisun hetki tuli, kun anoppi kesämökillä pari vuotta sitten sai holtittoman raivokohtauksen, eikä ilmeisesti enää voinut pidätellä itseään. Minulle hänen solvauksensa olivat jo tuttua tavaraa, mutta nyt myös mieheni ja appeni saivat kuulla muutamia anopintotuuksia. Mieheni olisi kuulemma jättänyt minut jo vuosia sitten, mutta "tällaiselle naiselle" ei voinut lapsia jättää. Lapsia anopin kävi sääliksi. Niinpä hän otti siellä mökillä silloin 3- ja 6-vuotiaat lapseni kainaloonsa, ja kovaan ääneen paasasi "ei muuten mutta teitä lapsia käy sääliksi, kun teillä on tuollainen äiti". Olin huono äiti myös siksi, että en osannut laittaa mitään sääntöjä lapsille. Toisaalta olin myös kauhea määräilijä, koska lapsetkin joutuvat kysymään joihinkin tekemisiinsä lupaa. (3- ja 6-vuotias olivat edellisenä iltana kysyneet lupaa mennä leikkimään merenrantaan keskenään, en antanut lupaa, vaan menin mukaan, johon anoppini tokaisi, että tulkaa yksin tänne, niin ei tarvitse äiteeltä lupia kysellä). Karkkipäivätkin olin määrännyt lapsilleni, vaikka itse syön kuulemma karkkia joka päivä ja tätä rataa.
Saimme kuulla myös, että en anna ruokaa lapsilleni. Vauvanakin lapset olivat saaneet valmisruokapurkkeja - hyi olkoon. Lasten allergiat olivat itse keksimiäni - kyse ei ollut allergiasta, vaan reagoinnista siihen, että saivat ruokaa, mitä kotona eivät olleet saaneet.
Lapsemme ovat saaneet nukkua vanhempiensa sängyssä usein niin halutessaan. Anopin mielestä vain siksi, että olen niin laiska äiti, etten jaksa nousta sängystä. Anoppi ennusti, että lapset tulisivat vielä 15-vuotiainakin roikkumaan äitinsä rinnoissa kiinni.
Anopin raivokohtausta kesti tuona kesäaamupäivänä noin 45 minuuttia, jona aikana pakkasimme mökillä tavaroita lähteäksemme pois. Anoppini huusi, että lapset ja hänen poikansa lähtevät mukaani vain siksi, että olen aivopessyt heidät.
Tähän mökkireissuun päättyivät minun ja lasteni vierailut anopin luona. Tästä päätöksestäni minut ovat käytöksellään tuominneet sekä mieheni että hänen siskonsa. Tyhmä ei ole se, joka käyttäytyy edellä mainitun tavoin, vaan se joka ei anna anteeksi ja jatka elämää niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
En halua, enkä voi antaa anteeksi. Anoppini on pyytänyt anteeksi huutamistaan, mutta hänen mielipiteensä minusta ovat edelleen voimassa. Ja olen tietenkin käyttäytymiselläni itse syypää mielipiteisiin. Anopin mukaan osa käyttäytymisestäni johtuu siitä, että olen hänelle kahden kesken tunnustanut kärsiväni synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. (Itse en ole tietoinen masennuksesta enkä tuosta keskustelusta.)
Nyt parin vuoden jälkeen perheeseemme on sukeltamassa uusi anopinjatke - mieheni sisko. Historia siis toistaa itseään, eikä miehenikään ole kokemuksesta viisastunut.
Ongelmana ei kuitenkaan ole koskaan ollut oikeastaan anopin tai mieheni sisaren käyttäytyminen, vaan mieheni itse. Hänen tehtävänsä olisi suojella perhettään niin vanhemmiltaan kuin muiltakin ulkopuolisilta.
Minun tehtäväni on pitää huolta siitä, että omat vanhempani eivät puutu asioihimme, käyttäydy loukkaavasti tai arvostele perheenjäseniäni. Kyllä se niin on, että yhteen kotiin mahtuu vain yksi perhe. Mielipiteitä?
Vastaukset 23
Vanhimmat
Kyllä oli kamalaa luettavaa. Kaikkein kamalinta todella on, jos mies ei puolusta omaa perhettään. No' onhan äiti ja siskokin hänen perhettään.
Minä pysyisin hyvin kaukana koko miehen suvusta. Mitäpä tossa muuta voi. Voimaa sinulle, tulet tarvitsemaan sitä....
rakkaalle anopille. osta 2metrin katapulttipesäpallomaila, purkki perämoottorivaseliiniä. pakkaa kauniiseen pakettiin ja päälle lappu:stressinlievittäjä. käyttöohje: tungettava koko komeus pooriuria myöden hanuriin. tarvittaessa käytä vaseliiniä.
että näin.....
Onko anoppisi käynyt lääkärissä? Kuulostaa joltain sairaudelta, alzheimer? Mummoni alkoi saamaan ihmeellisiä raivokohtauksia ja syytti kuvitelluista asioista, hänellä epäillään muistaakseni alzheimeria (tuli vaan mieleen kuvauksestasi).. Kun eikai kukaan ilmaan syytä mukavasta hirviöksi muutu.. Mutta se on ongelma jos miehesi, eikä miehesi perhe näe hänen käytöksessään mitään väärää. Olet todellakin oikeassa, yksi perhe yhteen kotiin. Miehesi velvollisuus olisi pitää oman perheensä puolia. Eli sinun ja lastenne. Koita jotenkin selviytyä, älä anna periksi! Ei kaikkea tarvitse niellä! Voimia ja iloista joulun odotusta!:)
Kyllähän se anoppi lääkäriin sittemmin meni. Ja sitten tuli postissa esite, jossa kerrottiin kuinka tärkeää olisi, että omaiset olisivat hoidossa ja "hengessä" mukana. Meinasin räjähtää. Hetkisen tuntui siltä, että EI MIKÄÄN MAAILMASSA SAA IRTI TUOTA ÄITIÄ POJASTAAN JA POIKAA ÄIDISTÄÄN.
Anoppi on kuulemani mukaan käynyt keskustelemassa psykologin tai psykiatrin luona muutaman kerran, ja siitä on ollut hänelle itselleen apuakin. Itse olen sitä mieltä, että hoito on vielä kyllä pahasti kesken ja diagnoosikin kaipaisi vähän viritystä.
Viime kesänä anoppini vetosikin tähän diagnoosiin ja kertoi, ettei siellä kukaan ihmetellyt, mitä hän on minulle sanonut, koska tietävät minkälainen hänen oma tilanteensa oli. Sitten anoppi totesi vain huolettomasti, että "eiköhän jatketa siitä, mitä ennenkin oli, eihän meillä mitään ollut eikö niin".
Sanoin anopilleni, että meillä on vielä pitkä tie edessä ja keskustelematta ei eteenpäin mennä. Olen vähän epäileväinen hoidon suhteen, koska hoito ei ole auttanut edes muistamaan, mitä on tapahtunut jo vuosia ennen varsinaista raivokohtausta. Anoppini ei koe ongelmaksi sitä, mitä hän minusta ajattelee, vaan vain sitä, että kerran ratkesi. No ongelmahan se hänen kannaltaan onkin, koska se oli ainoa kerta, kun appeni ja mieheni pääsivät vahingossa näkemään naamion taakse. Muut kerrat voi kätevästi kieltää, mistä seuraa se, että miniällä itsellään on ongelmia, kun "keksii" kaikenlaista ja on "käsittänyt kaikki asiat ihan väärin".
Anoppi sai sairauksiinsa myös lääkkeitä, mutta miten voi kysyä ovella kylään mennessään, että olethan varmasti ottanut lääkkeesi, niin uskallamme tulla sisälle?
eikö omat vanhemmat sitten ole "perhettä"?
Miltä sinusta tuntuisi katkaista välisi omiin vanhempiisi? Ajattele miltä miehestäsi tuntuu. Aivan varmasti se on teidän perheen puolella, mutta tilanne ei ole helppo hänelle. Harva mies tai nainen voi katkaista noin vain välit omiin vanhempiinsa. Mieti asiaa omalle kohdallesi. Siis rehellisesti.
Olet oikeassa siinä, ettei välien katkaiseminen omiin vanhempiin ole mikään yksioikoinen asia, enkä ole sellaista mieheltäni vaatinutkaan. Mieheni siis on tekemisissä äitinsä kanssa, mutta minä ja lapseni emme ole. Ei tällaiseen päätökseen päädy hetken mielijohteesta, mutta jos aviomies ei puutu ajoissa äitinsä käytökseen ovat vaihtoehdot aika vähissä. Tarinani on aika siivottu versio, joka sisältää pelkkiä otoksia kokonaistilanteesta. Minäkin yritin olla ja jaksaa kymmenisen vuotta juuri siksi, että kyseessä oli mieheni äiti. Voi olla, että joku toinen olisi jaksanut kauemmin tai ollut välittämättä anopin käytöksestä. Minä jaksoin ne itseeni kohdistuvat hyökkäykset, mutta en lapsiini kohdistuneita. Eivätkä lapset niitä oikein jaksaneet itsekään. Siinä se raja meni.
Kyllä omat vanhemmat ovat perhettä - siis lapsuudenperhettä. Mutta eikö yli 40-vuotiaan miehen pitäisi jo alkaa elää omaakin elämäänsä? Onhan minullakin äiti, mutta ei hän käy haukkumassa miestäni kotonamme tai kertomassa lapsille, että nämä ovat häiriintyneitä, anorektikkoja, dysfaattisia ja taantuneita. Anoppini mm. maksoi 6-vuotiaalle, että tämä menisi esikouluun yksin eikä äitinsä kanssa (moraalitonta maksaa lapselle, jotta tämä ei ”tottelisi” vanhempiaan, ja lainvastaistakin on lähettää lapsi yksin esikouluun). Kun mainitsin ruoka-aineet, joille lapset ovat allergisia, anoppi yritti pakottaa lapset syömään juuri niitä ruokia osoittaakseen minun olevan väärässä. Vanhempi lapsi osasi kieltäytyä, koska tiesi, että hengitys olisi vaikeutunut. Nuoremmalle muistoksi kokemuksesta jäi vain löysä vatsa, jonka anoppi selitti johtuvan siitä, että koska en ole antanut lapselle ruokaa, niin elimistö reagoi ruuan saantiin näin. Kyseessä on siis jo teot, joihin miehenikin, siis lastemme isän, olisi pitänyt puuttua.
Olisipa muuten anoppini lukenut viestisi 40 vuotta sitten. Appeni ei ole saanut olla tekemisissä jostain syystä omien sukulaistensa kanssa. Pelkästään appiukon veljen puheluyritys tai sisarelta tullut kortti sai helvetin irti. Anoppini puhuu muuten appeni sukulaisista nimityksillä, joiden rinnalla nimimerkkisikin kalpenee kepeästi.
Anoppisi ei ole luonteeltaan "ilkeä" vaan kärsii mielenterveysongelmista. Hoitoon saaminen ei kuitenkaan ole helppoa, koska anoppi on varmaankin omasta mielestään ihan terve ja muut hulluja. Apua & tukea voisi löytyä vertaisryhmistä, esim. omaiset mielenterveystyön tukena. Myös kirjastosta voi löytyä aiheeseen liittyviä kirjoja.
Oletko miettinyt sitä, että se voi olla yksinkertaisesti ILKEÄ. Sairaat ihmiset puhuvat paskaa kaikille, kyseinen anoppi oli kuitenkin sen verran fiksu että sairastui vain ja ainoastaan silloin kun sen poika (ja mies) oli poissa.
Se, että hän vihdoin "rajahti" oli todella hyvää koska nekin sai tietää, että hän kärsii ilkeydestä (ja sanoisin myös tyhmyydestä tai(ja) mustasukkaisuudesta).
Minulla on ihan samalainen "sairas" anoppi ja yhtä "sairas" miehen sisko. Odotan innolla hääpäivää ... Jos mulla on joskus lapset ja miehen sisko tai anoppi puhuu niillekin paskaa, saa elää ilman lapsenlapsia kunnes "sairaus" menee ohi.
Uskon itse, että kyseessä on sekä ilkeys että sairaus. Luin otteita kirjasta Naamiona terve mieli, ja puistatti. Anoppini lähetti minulle raivarin jälkeen kirjeen, jossa hän ehdotti tapaamista, jonka aikana arvostelisimme toisemme perusteellisesti puolin ja toisin, ja sitten jatkaisimme siitä niin kuin ennenkin. Hän on myös ilmoittanut miehelleni, että hän haluaa keskustella kanssani, mutta vain kahden kesken, mieheni ei saa olla läsnä.
Anoppini käyttäytyy kovin eri tavoin erilaisten ihmisten seurassa. Hänen naapurinsa ja tuttavansa tuskin voisivat uskoa kertomaani todeksi. Omille sukulaisilleen anoppini on kehunut minut, miniänsä maasta taivaisiin.
Sen raivarin jälkeen oloni oli kauhea. Ja sitten kotiin päästyämme olin jollain tavoin helpottunut. Sanoinkin miehelleni, että nyt sinun ON PAKKO USKOA, mitä olen kertonut. Kaipa hän omalla tavallaan uskoikin, mutta tulos ei ollut se mitä toivoin. Nimittäin sitten mieheni aloitti SOVINNON HIEROMISEN, mitä on jatkunut näihin päiviin saakka. Tässä kohtaa joku voisi ajatella, että tekeehän se mies jotain. No tekee, mutta mieheni ei edelleenkään hyväksy sitä, että en halua olla anopin kanssa enää tekemisissä. Olen jo myöntynyt siihen, että menemme sukujuhliin tms. siitä huolimatta, että anoppi on siellä, mutta se ei riitä. Pitäisi vielä tavoittaa se mieheni ihannetila, jossa olemme kaikki yhtä suurta perhettä.
Yllätyin melkoisesti kuullessani, että anoppi oli sittemmin todellakin hakeutunut lääkäriin hoitoon. Terapiasta ja lääkehoidosta on kuulemma ollut apuakin. Hyvä näin. Diagnooseja en kyseenalaista, mutta en oikein usko terapioihin, jotka auttavat kolmessa kuukaudessa tai siihen, että tarpeen mukaan voi mennä keskustelemaan, ja sitten asiat ovat hyvin. Sitä paitsi terapioissakin työskennellään potilaan subjektiivisen totuuden kanssa, eli se mitä potilas kertoo on totta. Siispä potilas voi kertoa ihan mitä haluaa.
Harva saa puolison, jolla ei ole vanhempia tai sukulaisia, ja toisaalta omatkin sukulaiset voivat osoittautua harmilliseksi riesaksi. Sukulaiset eivät siis ole syy olla menemättä naimisiin miehen (tai naisen) kanssa, jota rakastaa - eivätkä toivottavasti myös syy erota. MUTTA sillä on merkitystä, miten se puoliso sitten käyttäytyy, kun kaikki ei menekään niin kuin unelmissa piti.
Minunkin anoppini oli mukava ja asiallinen ihminen aina siihen saakka kunnes meille syntyi ensimmäinen lapsi.
En ole myöskään ajatellut rankaisevani mieheni vanhempia pitämällä lapsiani pois sieltä, vaikka heistä se varmaan tuntuu siltä, koska he eivät tekemisissään mitään anteeksiantamatonta näe.
Tilannehan olisi yksinkertainen, jos kyseessä olisi fyysinen väkivalta. Päätöstäni tukisivat laki ja koko kulttuuri. Henkiseen väkivaltaan meillä valitettavasti suhtaudutaan toisin. Eikä ihme, henkistä väkivaltaa on uskomattoman vaikea, ellei mahdotonta, todistaa ulkopuolisille. Toisaalta olen itse vastuussa lapsistani, joten kannan vastuuni päätöksistäni, joita teen.
no nii hyvää että anoppis yrittää jotain, se varmaan tarkoittaa että on vielä toivoa! toivottavasti munkin (mahdollisesti) tulevat sukulaiset muuttuu parempaan suuntaan ...
Hanki jostain semmoinen pieni nauhuri ja tunge taskuihin tai jonnekin piiloon, ja mene keskustelemaan anoppisi kanssa kahden. Eiköhän mies sitten usko sinua. :-P
Kiitos loistavasta ja toteuttamiskelpoisesta ideasta!
Lue se kirja (Naamiona tervemieli)kokonaan, koska sen myötä opit sen, että kysymyksessä on luonnehäiriö ja huomaat, että sinä et ole syyllinen tapahtuneisiin asioihin.
Oma äitini on tälläinen luonnehäiriöinen ihminen ja hän on kyllä onnistunut tuhoamaan itsetuntoni täysin. Veljeni on hänelle kaikki kaikessa ja hänen erinomaisuutensa muistetaan mainita joka käänteessä.
Joulut ovat vaikeinta aikaa, koska ne ovat kaikesta huolimatta nyt minun vastuullani, vanhempieni ikäännyttyä.
En ole lukenut koko kirjaa, mutta on lohduttavaa, että joku on kirjoittanut sen. En ole siis ajatusteni kanssa yksin, eikä ole pakko pitää normaalina sellaista käytöstä ja itseään epänormaalina sen vuoksi, että kyseenalaistaa huonoa käytöstä.
On jotenkin käsittämätöntä, että narsistisia ihmisiä vastaan ei ole mitään puolustautumiskeinoja. Jos anoppini tai sinun äitisi olisivat koulukavereitamme tai työkavereitamme, niin lakikin jo sanoisi, että asiaan on puututtava.
Jos kärsit itse jouluista, niin unohda äitisi, ja anna hänen viettää joulunsa niin kuin parhaiten taitaa. Niin makaa kuin petaa. Tiedän, että neuvon toteuttaminen on vaikeaa. Miehenikin halusi viettää kaikki joulut ja juhlapyhät vanhempiensa kanssa. Ja meidän, eli hänen perheensä oli tietysti pakko olla aina mukana. Sitten yhtenä jouluna kertakaikkiaan kovetin mieleni, ja päätin, että me vietämme joulun nyt perheemme kanssa ihan keskenämme. Nyt niitä perheen kesken vietettyjä jouluja on ollut jo kolme, eikä kukaan känninen narsisti ole päässyt niitä pilaamaan. Tiukan paikan tullen olen aina ajatellut lapsiani. Parempi niin, että joulua ei ole pilaamassa ilkeä känninen anoppi, kuin niin, että teemme "velvollisuutemme" ja jouluista jää paskan maku suuhun.
Joulut eivät ole sinun vastuullasi. Eivät myöskään vanhempasi. Emme ole vanhemmillemme oikeasti mitään velkaa. Oikea suhde vanhempiin syntyy siitä, ettei ole pakko. Meillä on oikeus elää omaa elämäämme siitä huolimatta, että arvonnassa elämäämme osui narsisti.
Olet oikeassa siinä, että miehen vanhemmat ovat hänen omaa perhettään. NIMITTÄIN LAPSUUDENPERHETTÄ.
Me = vaimo ja lapset, olemme nyt hänen perhettään.
Itsenäistyminen lapsuudenperheestä on edellytys sille, että ihminen aikuistuu. On irvokasta ajatella, että mies on (meidän) perheensä puolella, mutta toimii ja käyttäytyy niin kuin ei olisi.
Mitäs sanoisit jos anoppi olisi väkivaltainen ja uhkailisi minua ja lapsiamme? Olisiko vaikea estää sitä vain siksi, että kyseessä sattuu olemaan oma äiti tai isä? Pitäisikö mennä kylään ja kokeilla onneaan?
Mikä tekee henkisestä väkivallasta sellaisen, että se on sallittua anopille?
Harva mies tai nainen voi katkaista noin vain välit omiin vanhempiinsa. Se on totta. Mutta ihan rehellisesti, en koskaan päästäisi omia vanhempiani satuttamaan miestäni tai lapsiani fyysisesti tai henkisesti. (Fyysisesti ei ole satutettu. Vain kerran anoppini läpsäisi silloin 2-vuotiasta lastani, ja suuttui, kun sanoin hänelle, että hänellä ei ole oikeutta kurittaa lasta noin, emmekä mekään opasta lasta läpsimällä tai muutenkaan fyysisesti kurittamalla. Anoppi oli silloin kännissä ja vaikka kyseessä ei ollut varsinainen lyönti, lapsi oli oikeasti kauhistunut tapahtumasta.)
Jos vanhempieni olisi kuitenkin ihan pakko puuttua joka asiaan ja arvostella perheenjäseniäni tai kotiamme tai tekemisiämme, pyytäisin heitä pitämään ajatuksensa omana tietonaan. Jos se ei auttaisi, kertoisin heille, että he eivät ole tervetulleita kotiimme. Jos vanhempani anoppini tavoin muuttuisivat hirviöiksi vain silloin, kun en ole itse paikalla, kysyisin aika painokkaasti, että "Mitä helvettiä te oikein kuvittelette tekevänne, ja miksi vain silloin kun minä en kuule tai näe."
Tämä ei ole kuviteltu esimerkki, vaan myös toteutettu aikana, jolloin se oli tarpeellista. En päästä isääni kännissä oksentelemaan sohvillemme, enkä vie perhettäni hänen pieneen alkoholistimajaansa. Ajattelen kylmäverisesti, ettei pienten lasten tai mieheni tarvitse olla osallisena painokelvottomassa elämässä vain sen vuoksi, että kyseessä on minun isäni. Enkös olekin inhottava nipo?
Anoppi meni sittemmin hoitoon kuulemma ihan itse. Mutta diagnooseja vähän epäilen. Eikä siellä kaiketi ole puhuttu niinkään oleellisesta asiasta kuin alkoholiongelmasta. Mielialan ailahtelut tietenkin vain korostuvat kännissä.
Ajattelin usein aikaisemmin hakea apua tilanteeseen. Toisaalta taistelin sitä ajatusta vastaan, että minä hakisin apua, jotta jaksaisin kuunnella ilkeyksiä, kun mielestäni avun tarpeessa olivat ihan muut.
Enää en edes ajattele hakevani tukea itselleni. Tämä keskustelupalsta on ihan hyvä tapa vaihtaa ajatuksia ja mielipiteitä asiasta. Tietysti vain siten, että jättää asiattomat kommentit omaan arvoonsa. Kirjoittaminen on siis samalla tapahtumien uloskirjoittamista, ja toivonkin tämän keskustelun selkiyttävän myös omia ajatuksiani. Anopista pääseekin tietyllä tavalla eroon, mutta miehestä ei. Siksi varsinainen ongelma on mieheni, joka ei näe äitinsä käytöksessä mitään sellaista, minkä vuoksi minä ja lapset emme voisi jatkaa ihanaa onnellista ja normaalia yhteiselämää säännöllisten vierailujen merkeissä. Anoppini on mielestäni sairastuttanut koko perheensä. Muun perheen tavoitteena ja ihanteena on taas ollut "normaali" perhe, mikä on tarkoittanut sitä, että asioista ei puhuta, ikävät asiat peitellään ja unohdetaan.
En ole ainoa tai ensimmäinen ihminen, jonka anoppi on ottanut haukkumisen ja raivoamisen kohteekseen. Tiedän ainakin kolme muuta ihmistä. Yksi niistä haukutuista antoi anopin sanojen mukaan anteeksi. Toinen ei uskalla puhua asiasta kenellekään, koska haukkumiset ja syytökset olivat sellaisia, että niiden ilmitulo tietäisi monenkin ihmisen välirikkoa. Ja niin se elämä jatkuu vaan ja kaikki ovat onnellisia. Paitsi yksi miniänkutale, joka alkoi aivan vastoin suunnitelmia rettelöidä. Ei suostunutkaan tanssimaan pillin mukaan kaikkien muiden tapaan, joten siitäkös helvetti irtosi.
Tilanteet vain muuttuvat, kun vanhemmat ikääntyvät ja toinen heistä sairastuu. Tässä tapauksessa äitini ja isäni joutuu toimimaan omaishoitajana. Jolloin hänen taakkaansa keventääkseni, joulu järjestelyt on pakko tehdä näin.
Narsisti ihmisen vaikutuspiiristä pääsee irti ainoastaan niin, että hänen kanssaan ei ole tekemisissä lainkaan. Mutta sinua syyllistetään kuitenkin koko ajan ja narsistin "hoviväki" (lähipiiri) jonka ko henkilö on saanut puolelleen, toimii myös sinun painostajana.
Parasta kuitenkin oli tuon kirjananti, kun oppi ymmärtämään, että ei ole syyllinen mihinkään. Ja
EI:n sanominen on sallittua, vaikka kysymyksessä on oma äiti. Kokemuksesta voin kertoa kuitenkin, että nuo "eit" muistetaan vielä vuosien kuluttuakin, vaikka muuta ei enää muistettaisikaan.
Miehesi tehtävä on olla oman perheensä puolella, ja se on sinä ja lapset! Jos myhverö ei uskalla tätä tehdä, niin sano että voi sitten mennä takaisin kotiin kasvamaan aikuiseksi. Pidä puolesi, anoppisi on aivan sekopää!
Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että mieheni tehtävä on olla oman perheensä puolella, ja tällä omalla perheellä tarkoitan nimenomaan vaimoa ja lapsia.
Mieheni on mielestään valinnan tehnytkin, ja elää elämäänsä meidän kanssamme. Tuntuu vain välillä siltä, että puhuu yhtä ja tekee toista. Olen myös kyllästynyt niihin väännä rautalangasta -tyyppisiin puheenvuoroihin, joita joudun käymään aina, kun haluan puhua asiasta.
Seuraava esimerkki tyypillisestä selityksestä valaiskoon asiaa:
Kun huomautan, että voisi olla vähän vähemmänkin tekemisissä äitinsä ja sisarensa kanssa, mieheni väittää, että hän ei ole lainkaan tekemisissä heidän kanssaan. Mieheni ei ole se, joka soittaa, vaan hänelle soitetaan. Tekemisissä olemista ei mieheni mukaan siis ole se, että vastaa puhelimeen ja keskustelee, vaan vain se, että soittaa puhelimella. (Ja miehenihän ei tietenkään voi vaikuttaa siihen, kuka hänelle soittaa, ja miten usein).
On vaikea keskustella itse asiasta, eikä siihen koskaan pääsekään, koska ensin mies olisi saatava tajuamaan, että esimerkiksi edellinen selitys on täyttä potaskaa. Kai siihen puhelinkeskusteluunkin on tähän mennessä kaksi tarvittu.
Tästä seuraa siis se, että jos väitän mieheni olevan liian usein tekemisissä esimerkiksi sisarensa kanssa, mieheni sanoo, että EI PIDÄ PAIKKAANSA, MINÄ EN OLE TEKEMISISSÄ JUURI LAINKAAN.
Tähän vallitsevaan tilanteeseen, että minä ja lapset emme ole tekemisissä mieheni äidin kanssa, ei suinkaan ole päästy rauhanomaisesti. Jos keskinäinen vuorovaikutuksemme ja ymmärryksemme olisi ylipäätään koskaan toiminut, niin emme käsittääkseni tällaisessa tilanteessa olisikaan. Tilanne on oikeastikin välillä aika absurdi.
Olen samaa mieltä, että anoppisi ja miehesi sisar ovat kamalia ja etäisyyttä on otettava. Mutta he ovat kuitenkin rakkaita ihmisiä miehellesi, tiedätkö, että lapsi rakastaa siltojen alla asuvaa isäänsä, vaikka kukaan ei sitä ymmärrä.
Anna miehesi puhua sukulaisilleen, mutta tee selväksi, että teidän asioihin he eivät saa puuttua.
Anoppisi on henkisesti sairas. Sinulla ja lapsillasi ei ole minkäänlaista velvollisuutta olla missään tekemisissä hänen kanssaan pahoittamassa mieliänne.
Pitäisi sen ukkosi kyllä tajuta tilanne teidän kaikkien kannalta. Pyytää sinulta anteeksi omaa ymmärtämättömyyttään, hommata siskonsa takaisin maan pinnalle (saattaa muuten olla sairas hänkin) ja ehdottomasti saatella äitinsä hoitoon.
Sitten kun anoppikulta on hoidettu takaisin syyntakeiseen tilaan, on tilanne kyllä keskusteltava läpi, jos jollain on vielä halua yrittää olla kanssakäymisissä. Mitenkähän tuo käsittelee appiukkoasi? Näilläkin palstoilla on ollut juttua esim. narsismista ja sen tuhovoimasta lähimmäisten kannalta. Voisiko olla jotain sen suuntaista?
Olet aivan oikeassa miehesi ensisijaisesta tehtävästä tällaisessa tilanteessa. En vain osaa sanoa, miten hänet saisi sen tajuamaan.
Tuli vielä mieleen, että oletko lastesi kanssa kuitenkin tekemisissa appiukkosi kanssa?
Voi olla todella hankalasti järjestettävissä, mutta voisi olla terveellinen ele pitää kuitenkin häneen yhteyttä olettaen, että hän on järjissään. Myös lapsillasi on tietenkin tarpeensa isovanhempia kohtaan. Hänen kauttaan tilannetta on varmaankin turhaa selvitellä, eikä se ole hänen velvollisuutensakaan, mutta sinua voisi helpottaa, jos saisit kertoa hänelle omat tuntemuksesi. Ja parhaassa tapauksessa saisit jopa ymmärrystä.
Appiukkosi on kuitenkin anoppisi puoliso. Hänen "rakkautensa ei kenties ole yhtä sokeaa kuin miehesi rakkaus äitiinsä" (olipa karmea klisee). No, pystyt epäilemättä itse arvioimaan, onko tämä kuolleena syntynyt ajatus.