Ollaan oltu kimpassa kohta 14 vuotta. Molemmilla on elämä takkuillut työuran puolella, mutta nyt olen vihdoin itse vakitöissä. Mutta olen kyllä tehnyt töitäkin sen eteen. Puoliso taas... ei mitään. Noh, on lähettänyt varmasti sen kaksi hakemusta tuona aikana, muuten odottanut aina että perheeltä tai kavereiden kautta lankeaa jotain. Eikä tuo mitään, mutta ollaan jo reilusti vanhempia, pian käydään neljättä kymmentä molemmat.
Ihastuin miehessä alkuaikoina juuri siihen, että hänellä oli tavoitteita, ja oli korkeakouluttautunut ja ahkera. Juuri sitä mitä itse olin aina ollut. Mutta nykyään.. Hänen ainoat tavoitteet ovat harrastuksensa. Pelaa nettipokeria ja harrastaa "tosissaan" poolia. On kaikki illat pelaamassa ensin saleilla, ja kun tulee illalla myöhään kotiin jatkaa koneella.
Teen itse tällä hetkellä haastavaa työtä, jossa tuon töitä myös joskus kotiin. Silti kaikki kotipuhdetyöt tuntuu jäävän aina minulle, kun mies vain hengaa elämäänsä läpi.
Olen todella väsynyt tähän. Asiasta on puhuttu, mutta mitään muutosta ei tapahdu. Aivan kuin olisin kimpassa nuoren hällä väliä hampin kanssa, enkä ihmisen kanssa johon rakastuin. Ja jos joku epäilee, että mies on masentunut, niin ei pidä paikkansa. On vaan auttamattoman laiska. Mikä hulluinta huomaan tuon saman piirteen perheen muissa miehissä. Se kai olisi voinut olla varoittava esimerkki jo aikoinaan.
Jatkuvasti palaan ajattelemaan vanhaa sanontaa siitä, että kun rakastaa saa toisessa ne parhaimmat puolet esiin. Ja aina palaan siihen samaan ajatukseen, jospa en ole koskaan miestä rakastanutkaan, ja tuo alemmustila johtuu siitä. Kuinka kauan tätä on jaksettava, vai voinko jo lähteä pois...
Ihastuin miehessä alkuaikoina juuri siihen, että hänellä oli tavoitteita, ja oli korkeakouluttautunut ja ahkera. Juuri sitä mitä itse olin aina ollut. Mutta nykyään.. Hänen ainoat tavoitteet ovat harrastuksensa. Pelaa nettipokeria ja harrastaa "tosissaan" poolia. On kaikki illat pelaamassa ensin saleilla, ja kun tulee illalla myöhään kotiin jatkaa koneella.
Teen itse tällä hetkellä haastavaa työtä, jossa tuon töitä myös joskus kotiin. Silti kaikki kotipuhdetyöt tuntuu jäävän aina minulle, kun mies vain hengaa elämäänsä läpi.
Olen todella väsynyt tähän. Asiasta on puhuttu, mutta mitään muutosta ei tapahdu. Aivan kuin olisin kimpassa nuoren hällä väliä hampin kanssa, enkä ihmisen kanssa johon rakastuin. Ja jos joku epäilee, että mies on masentunut, niin ei pidä paikkansa. On vaan auttamattoman laiska. Mikä hulluinta huomaan tuon saman piirteen perheen muissa miehissä. Se kai olisi voinut olla varoittava esimerkki jo aikoinaan.
Jatkuvasti palaan ajattelemaan vanhaa sanontaa siitä, että kun rakastaa saa toisessa ne parhaimmat puolet esiin. Ja aina palaan siihen samaan ajatukseen, jospa en ole koskaan miestä rakastanutkaan, ja tuo alemmustila johtuu siitä. Kuinka kauan tätä on jaksettava, vai voinko jo lähteä pois...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.