Raskaaksi tultuani se alkoi.
Mies pieksi ja haukkui.
Haukkuminen satutti enemmän kuin lyönnit.
Hän väitti ettei lapsi ollut hänen. Muuta mahdollisuutta kyllä ei ollut. Aloin itsekin epäilemään asiaa, kun koko ajan sitä jankutettiin. Sairasta. En häntä ollut pettänyt ja yhdessä lapsi haluttiin tehdä.
Turpiin tuli odotusaikana. Siinä onnellisuuden aikana, oli vain pelkoa. Pelkoa koko raskaus aika.
Pelkoa synnytyksessä. Kai olin jo niin sekaisin, että pelkäsin lapsen olevan jopa väärän värinen.
Iskut osui päähän tai käteen tai jalkoihin. Ei vatsaan. Syitä oli sata. ja tuhat päälle.
Olin iso, lihava...
Naida piti vaikka keskiyöllä jos hän halusi. Märkyydestä viis.
Lapsi syntyi. Tyttö tuli.
Sain kuulla olevani huono äiti, ja tein KAIKKI asiat väärin. Kaikki!!!
Jos lapsi itki yöllä (kaikki vauvat itkee myös yöllä), sain iskuja päähän. Ja niskaan. Niin tietysti, ettei jälkiä jäänyt.
kerran meni korvasta kuulo. Sen yön jälkeen katosin aamulla vauvan kanssa. Turvakotiin.
Hän sai minut takaisin, lupaamalla että kaikki muuttuu.
Muuttuihan kaikki. Pahemmaksi.
Uhkailuja lapsella, kiristystä lapsella. Väsyin elämään.
Ei kiinnostanut edes lapsen hoitaminen.
Tyttö 1,5v hoiti välillä minua.
Makasin sängyn pohjalla ja iskuja tuli aina vain enemmän. Olinhan laiska ja ruma, kun tissitkin oli rupsahtanu.
Edelleenkin jouduin makaamaan hänen kanssaan silloin kun hän halusi. Keskellä yötä saatoin herätä siihen että toinen panee parastaan.
Nöyryyttävää. Helvetin nöyryyttävää.
Jouduin siraalaan kerran iskujen seurauksena. Sisäinen verenvuoto. Enkelit näin jo matkalla leikkaussaliin. Silti joku esti luovuttamasta. Lapsi.
Haavoista toipuminen kesti 3kk. Just kun haavat umpeutui, tuli taas kyltymättömiä haluja ukolle.
Kolme leikkaushaavaa vatsassa, ja pakko naida.
Uudestaan ja uudestaan haavat valuivat verta.
En tiedä, mikä minut herätti.
Aiemmin olin jo ruvennut ilkkumaan hänelle, että ottais hengen minulta pois. Ei elämä kiinnostanut.
Mikä minut herätti?? En tiedä.
Yks päivä otin lapsen (2v) kainaloon ja tilasin taksin.
Takaisin en mennyt. Mitään tavaroitani en saanut sieltä koskaan. En koskaan.
Kaikki 10 vuoden asiat jäi sinne.
Toisaalta hyvä niin. Ei ole turhia muistoja niiltä ajoilta.
Kaikki piti aloittaa lapsen kanssa nollista.
Rankkaa on ollut.
Vielä silti toivon, että joku päivä tapaisin sen ihmisen, joka arvostaisi minua ihmisenä. Hyväksyisi minut, vikoineni ja virheineni. Ottaisi kainaloon ja pitäisi siinä.
Antaisi hellyyttä, jota kaipaan niin että kipeää tekee.
Mies pieksi ja haukkui.
Haukkuminen satutti enemmän kuin lyönnit.
Hän väitti ettei lapsi ollut hänen. Muuta mahdollisuutta kyllä ei ollut. Aloin itsekin epäilemään asiaa, kun koko ajan sitä jankutettiin. Sairasta. En häntä ollut pettänyt ja yhdessä lapsi haluttiin tehdä.
Turpiin tuli odotusaikana. Siinä onnellisuuden aikana, oli vain pelkoa. Pelkoa koko raskaus aika.
Pelkoa synnytyksessä. Kai olin jo niin sekaisin, että pelkäsin lapsen olevan jopa väärän värinen.
Iskut osui päähän tai käteen tai jalkoihin. Ei vatsaan. Syitä oli sata. ja tuhat päälle.
Olin iso, lihava...
Naida piti vaikka keskiyöllä jos hän halusi. Märkyydestä viis.
Lapsi syntyi. Tyttö tuli.
Sain kuulla olevani huono äiti, ja tein KAIKKI asiat väärin. Kaikki!!!
Jos lapsi itki yöllä (kaikki vauvat itkee myös yöllä), sain iskuja päähän. Ja niskaan. Niin tietysti, ettei jälkiä jäänyt.
kerran meni korvasta kuulo. Sen yön jälkeen katosin aamulla vauvan kanssa. Turvakotiin.
Hän sai minut takaisin, lupaamalla että kaikki muuttuu.
Muuttuihan kaikki. Pahemmaksi.
Uhkailuja lapsella, kiristystä lapsella. Väsyin elämään.
Ei kiinnostanut edes lapsen hoitaminen.
Tyttö 1,5v hoiti välillä minua.
Makasin sängyn pohjalla ja iskuja tuli aina vain enemmän. Olinhan laiska ja ruma, kun tissitkin oli rupsahtanu.
Edelleenkin jouduin makaamaan hänen kanssaan silloin kun hän halusi. Keskellä yötä saatoin herätä siihen että toinen panee parastaan.
Nöyryyttävää. Helvetin nöyryyttävää.
Jouduin siraalaan kerran iskujen seurauksena. Sisäinen verenvuoto. Enkelit näin jo matkalla leikkaussaliin. Silti joku esti luovuttamasta. Lapsi.
Haavoista toipuminen kesti 3kk. Just kun haavat umpeutui, tuli taas kyltymättömiä haluja ukolle.
Kolme leikkaushaavaa vatsassa, ja pakko naida.
Uudestaan ja uudestaan haavat valuivat verta.
En tiedä, mikä minut herätti.
Aiemmin olin jo ruvennut ilkkumaan hänelle, että ottais hengen minulta pois. Ei elämä kiinnostanut.
Mikä minut herätti?? En tiedä.
Yks päivä otin lapsen (2v) kainaloon ja tilasin taksin.
Takaisin en mennyt. Mitään tavaroitani en saanut sieltä koskaan. En koskaan.
Kaikki 10 vuoden asiat jäi sinne.
Toisaalta hyvä niin. Ei ole turhia muistoja niiltä ajoilta.
Kaikki piti aloittaa lapsen kanssa nollista.
Rankkaa on ollut.
Vielä silti toivon, että joku päivä tapaisin sen ihmisen, joka arvostaisi minua ihmisenä. Hyväksyisi minut, vikoineni ja virheineni. Ottaisi kainaloon ja pitäisi siinä.
Antaisi hellyyttä, jota kaipaan niin että kipeää tekee.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Olet tehnyt hyvän päätöksen, kun lähdit tyttäresi kanssa elämään yhteistä elämää. Eihän se aina ole helppoa, mut voittaa sen "hirviön" kans elämisen. Olet itsellesi ja tyttärellesi antanut elämän ja uuden tulevaisuuden. Elämä on liian kallista tuhlattavaksi! vAIKKA KUINKA RAKASTAISIT TÄTÄ "HIRVIÖTÄSI" NIIN MUISTELE HEIKKONA HETKENÄ (kun meinaat palata hänen luo) SITÄ MITÄ SINUN JA TYTTÄRESI ELÄMÄ OLI HÄNEN KANSSAAN! Ei nämä "hirviöt" näe napaansa kauemmas vaikka lupaavat maat ja taivaat. Ja tulevaisuudelta...elä itsellesi ja tyttärellesi ja käy edellistä elämääsi läpi, itsekseen, ystävientukemana tai terapiankautta. Uusisuhde on helpompi luoda, kun on putsannut pöydän puhtaaksi edellisestä suhteesta. Voimia sinulle.
Ei kukaan täysjärkinen jää noin väkivaltaisiin suhteisiin potkittavaksi ja hakattavaksi pitkäksi aikaan.
Yksikin isku niin lähtisin ja helvetin nopeasti parisuhteesta pois.
Riittää kun näin äitiäni lapsena potkittavan ja raiskattavan.
Itse en alistuisi yhdenkään häiriintyneen ja väkivaltaisen miehen käsiteltäväksi.
Järki naiset käteen!
Tuleehan sitä lapetkin sekopäisiksi moisista mies malleista. Hui helvetti.
huomata mita lipsahti viimeiseen lauseeseesi...itsestasi.
Itse lähdin ajoissa pois kotoa.
Itselläni on mies joka ei hakkaa ja elämme normaalia parisuhdetta.
Useinmiten lapset eivät selviydy hullunmyllystä mutta kyllä täytyy osata lähteä sairaasta suhteesta pois.
Olen usein huomannut että naiset jotka elävät vuodesta toiseen väkivaltaisessa suhteessa osaavat imeä kuiviin ystävänsä kauhu tarinoillaan.
Sääliä en tunne. Suomessa ei ole kenenkään pakko olla väkivaltaisessa parisuhteessa.
Omaa napaa saa syyttää. Lapsi parat.
joskus minäkin olen katkera ja toivon että ex-mies saisi jotenkin rangaistuksen kun kohteli minua sikamaisesti,mutta hän ei ole moksiskaan.Uusi nainen jo kuviossa mukana,jos tämä uusi sitten on parempi kun minä-niin hän aikakin väittää!
viestisi oli täyttä asiaa,mutta itsekkin olen äidistäni huomannut että ei se lähteminen ole niin yksinkertaista tuollaisesta suhteesta.
äitini oli surkeassa avioliitossa melkein 30 vuotta ja olisi ollut pitempäänkin ellei isäni olisi kuollut aivoveren vuotoon.
kerroimme kaikki lapset äidille kuinka kärsimme siitä että isä oli alkoholisti ja oli väkivaltainen.mutta se ei auttanut.
itselleni on jäänyt suuret henkiset traumat joita ei voi korjata koskaan.
isäni oli täysi mielipuoli äitiä kohtaan ja meitä lapsia hän saattoi VAIN töniä tai nakata lattiaan.
kesällä -02 olin viimeisilläni raskaana ja asui edelleen kotona.isäni joi koko kesän ja halusin varmistaa että minuun hän ei kajoa joten pidin aina pesäpallo mailaa vierelläni koska ei tiennyt milloin se hullu tulee päälle.hän otti siskoani kurkusta ja painoi minkä voi siskoni huusi minut apuun ja silloi isäni ilmeisesti huomasi että minun silmille hän ei enää hypi kun uhkasin häntä maila kädessä ja sanoin että tapan sen jos tuo ei lopu.sen jälkeen väkivalta kohdistui ainoastaan äitiini joka ei uskaltanut sanoa mitään vastaan,onneksi äidinkin tuska helpottui isäni kuoleman myötä ja elää tätä nykyä rauhallista elämää siskoni kanssa.
Tarinassasi oli paljon samaa kuin omassani.
Voit onnitella itseäsi. Olet päässyt lapsesi kanssa pois helvetistäsi. Minäkin olen, 16v. sitten.
Toipuminen vie aikaa.
Väittäisin, että jopa useita vuosia. Muistot seuraavat läpi elämän, varsinkin stressitilanteissa ne tuntuvat pulpahtavan mieleen.
Yhden neuvon antaisin: älä hakeudu seuraavaan suhteeseen liian nopeasti. Pahoinpidellyn itsetunto on pahasti kolhiintunut, ja tarvii paljon myönteistä palautetta korjaantuakseen.
Eikä se yhtään auta, että sanon että kaltaisiasi naisia on paljon. Kestävät liikaa ja liian kauan. Haavat ovat jääneet sieluun, eikä niitä paranna kuin korjaavat kokemukset ja aika. Mutta toipuminen kaikesta voi kestää todella pitkään.
Jaksamista sinulle!
Muistathan jatkossa, että jo väkivallalla uhkailu on liikaa. Lähde heti. Väkivallattomia miehiäkin löytyy.
Uskomaton tapaus tuo ex-ukkosi...Onneksi lähdit pois.
olen itse seurannut koko elämäni ajan kun isäni on hakannut äitiäni ja vaikka en itse ole ollut niin suuressa uhrin roolissa on kuitenkin henkisesti niin paha olla että itsemurha pyörähtää mielessä varmaan kerran pari päivässä,mutta on jaksettava koska itselläni on reilu 2 vuotias poika jolla ei ole muuta kuin minut.
On ihan pakko ihmetellä sitä, että miten voi olla niin paljon naisia, jotka alistuvat tällaiseen miehen pahoinpitelyyn ja väkivaltaan kerta toisensa jälkeen.Ensimmäisen kerran vielä jotenkin ymmärtää koska todennäköisesti se tulee kuitenkin aina jonkinlaisena yllätyksenä, vaikka mies olisi uhkaillutkin aiemmin.
Ovatko nämä naiset saaneet omilta vanhemmiltaan minkäänlaista henkistä pääomaa, onko heidän kotonaan keskusteltu yleensäkään mistään asioista tai jonkinlaista asennekasvatusta miesten suhteen tms.No oma tilanteeni on ettei äitini ikinä keskustellut kanssani mistään asiasta, se on todellakin totta ei siis mistään.Ja meillä oli erittäin huonot välit. Silti ei olisi tullut mieleenkään alistua mihinkään miehen lyömiseen ja vielä jäädä sellaiseen suhteeseen.Ei siis kertakaikkiaan. Ehkä se on sitten joku luonnekysymys outoa joka tapauksessa. En tiedä teenkö itse väärin kun yritän opettaa ei vielä murrosikäiselle tytölleni tällaisia asioita ja jos jostain tulee puhetta tällaisista niin kerron kyllä oman mielipiteeni todella selvästi ja varmasti hänelle jää mieleen oma suhtautumiseni. Mutta olisi kauhea ajatus, että hän joskus vanhempana joutuisi väkivaltaiseen suhteeseen, eikä osaisi edes lähteä siitä pois, jäisi vuosikausiksi hakattavaksi. Sitä en tosiaan halua tapahtuvan ja ajatus suorastaan oksettaa.
Haluan, että hänellä on selvät mielipiteet tällaisesta jo siinä vaiheessa, kun hän alkaa seurustelemaan vaikka sitten minulta saadut.Vaikka en tiedäkään mitä hän niistä omaksuu.Ja tällaisessa asiassa ei paljon miesten mielipiteet paina.Mutta teiltä äideiltä haluaisin kysyä miten käsittelette tällaisia asioita lastenne kanssa vai käsittelettekö ollenkaan. Maailmassa on kuitenkin sairaita ihmisiä ja varisinkin väkivaltaisia ja alkoholisoituneita miehiä paljon ja ainakin minä haluan lastani heiltä suojella niin että hän oppii jo nuorena mikä on oikein ja mitä ei saa hyväksyä tai sietää.