Jos näkisitte minut nyt kukaan ei uskoisi mistä valitan. Juuri nyt näytän hyvältä, meikattuna, siisteissä vaatteissa, eikä kukaan tiedä millaista arpea sisälläni kannan.
Ilman meikkiä näytän hirveältä. Rumalta. Todella pelottavalta. Silmieni ympärillä on pigmenttivirhe ja koko silmänympärykseni ovat mustat, iho on siis harmaata ja näytän aivan erilaiselta, samaksi ihmiseksi on vaikeaa tunnistaa.
Pelkään että suhteeni kaatuu tähän. Pelkään että elämäni ja itsetuntoni kaatuu tähän. Pystyn hyväksymään itseni jotakuinkin kun olen yksin, mutta huomaan että parisuhteessa yritän suojella kumppaniani omalta rumuudeltani. Seurustelin kolme vuotta miehen kanssa joka ei koskaan nähnyt minua ilman meikkiä, uskomatonta kuinka sen tein, ja aivan järjetöntä että niin kävi. Säälittävää ja pelottavaa. Tuntuu että olen menettänyt elämänilon, kun joudun kokajan keskittymään siihen miltä näytän. Tiedän että se on hullua mutta mieleni on ajanut minut umpikujaan, lukkoon oman ulkonäköni kanssa.
Nykyinen poikaystäväni on elämäni ensimmäinen mies muutamaa lääkäriä lukuunottamatta joka on nähnyt minut tällaisena. Hänenkään seurassa en pysty olemaan rennosti ilman meikkiä, että olen peittänyt silmänaluseni, en vain pysty katsomaan toista ihmistä silmiin kun tiedän kuinka pahalta näytän. Poikaystäväni on hyväksynyt minut, mutta ei mielestäni osaa tukea minua tässä asiassa, rauhoittaa minua että pystyisin rentoutumaan ja uskomaan että hän todella hyväksyy minut myös ilman meikkiä, täysin haavoittuvana rumimmillani. Tästä alkaa kehkeytyä nin suuri ongelma, etten tiedä viitsinkö piinata enää poikaystävääni omalla murskatulla itsetunnollani. Aamuisin toisen sylistä herääminen ei olekaan niin onnellista kuin se voisi olla kun ensimmäisenä muistan vain sen kuinka rumalta näytän. Pystyn rentoutumaan vasta kun saan meikkivoidetta naamaan ja tunnen olevani ihmisen näköinen...
Ettepä tekään pysty auttamaan, mutta kiitos jos luit tämän. Minun elämänkouluni on todella vaikea ja oppitunti itsensä hyvksymiseen todella pitkä. En tiedä selviänkö tästä parisuhteesta voittajana, todennäköisesti mieheni tulee löytämään ennenpitkää jonkun paremman, joka on nätti myös ilman meikkiä, jonka kanssa voi tehdä asioita joita minun kanssani ei voi tehdä, joka uskaltaa aamulla katsoa häntä silmiin ja hymyillä. Minusta tulee vielä yksinäinen, ulkonäköni tähden :(
Ilman meikkiä näytän hirveältä. Rumalta. Todella pelottavalta. Silmieni ympärillä on pigmenttivirhe ja koko silmänympärykseni ovat mustat, iho on siis harmaata ja näytän aivan erilaiselta, samaksi ihmiseksi on vaikeaa tunnistaa.
Pelkään että suhteeni kaatuu tähän. Pelkään että elämäni ja itsetuntoni kaatuu tähän. Pystyn hyväksymään itseni jotakuinkin kun olen yksin, mutta huomaan että parisuhteessa yritän suojella kumppaniani omalta rumuudeltani. Seurustelin kolme vuotta miehen kanssa joka ei koskaan nähnyt minua ilman meikkiä, uskomatonta kuinka sen tein, ja aivan järjetöntä että niin kävi. Säälittävää ja pelottavaa. Tuntuu että olen menettänyt elämänilon, kun joudun kokajan keskittymään siihen miltä näytän. Tiedän että se on hullua mutta mieleni on ajanut minut umpikujaan, lukkoon oman ulkonäköni kanssa.
Nykyinen poikaystäväni on elämäni ensimmäinen mies muutamaa lääkäriä lukuunottamatta joka on nähnyt minut tällaisena. Hänenkään seurassa en pysty olemaan rennosti ilman meikkiä, että olen peittänyt silmänaluseni, en vain pysty katsomaan toista ihmistä silmiin kun tiedän kuinka pahalta näytän. Poikaystäväni on hyväksynyt minut, mutta ei mielestäni osaa tukea minua tässä asiassa, rauhoittaa minua että pystyisin rentoutumaan ja uskomaan että hän todella hyväksyy minut myös ilman meikkiä, täysin haavoittuvana rumimmillani. Tästä alkaa kehkeytyä nin suuri ongelma, etten tiedä viitsinkö piinata enää poikaystävääni omalla murskatulla itsetunnollani. Aamuisin toisen sylistä herääminen ei olekaan niin onnellista kuin se voisi olla kun ensimmäisenä muistan vain sen kuinka rumalta näytän. Pystyn rentoutumaan vasta kun saan meikkivoidetta naamaan ja tunnen olevani ihmisen näköinen...
Ettepä tekään pysty auttamaan, mutta kiitos jos luit tämän. Minun elämänkouluni on todella vaikea ja oppitunti itsensä hyvksymiseen todella pitkä. En tiedä selviänkö tästä parisuhteesta voittajana, todennäköisesti mieheni tulee löytämään ennenpitkää jonkun paremman, joka on nätti myös ilman meikkiä, jonka kanssa voi tehdä asioita joita minun kanssani ei voi tehdä, joka uskaltaa aamulla katsoa häntä silmiin ja hymyillä. Minusta tulee vielä yksinäinen, ulkonäköni tähden :(
Vastaukset 5
Vanhimmat
älä viitti=(tuhlausta..nauti siitä mitä sulla jo on..sulla on mies joka kaikista virheistä huolimatta sinua rakastaa..sä teet sen itte,sä mietit kuinka kauheelta mukamas näytät ja sen takia käyttäydyt erilailla..omasta käytöksestähän se on usein vaan kiinni miten muut suhtautuu..Mulla on vähän sama ongelma,oon paljo erinäkönen ilma meikkiä ja niitä vaatteita jotka tekee musta sen,miten muut mut näkee yleensä. Kaikista rakkaimmat ystävät on mut ilman meikkiä ja hienoja vaatteita nähny,ja silti rakastavat..ei ne ulkonäköä katso..enkä mä sitä oikestaan pelkääkkään..On mut usein krapula-aamuna nähty,muttei kukaan välitä. Enhän mäkään katso sen rakkaan ja ihanan miehen huonoja puolia..mä rakastan,rakastan sitä tuoksua,vaikka se oliski vaan hikeä ja nuhjuista..silti se on niin rakasta..
voivoi..itellä hirvee krapula aamu nytte..ja tunteet hyyvin pinnalla=)koitetaan kestää,eipä mullakaan täydellinen iho oo,enkä niin nätti aamulla,mutta ntaa olla,jos ei kelpaa niin jollekki muulle ehkä kelpais ja hyvin=)
...se kaatua jos et ala hyväksyä itseäsi sellaisena kuin olet, ilman meikkiä tai hienoja vaatteita. Koska pidemmän päälle kuinka kukaan muukaan voi sua rakastaa jos et itse sitä tee?! Hae apua noihin sun itsetunto-ongelmiin, niillä on tällä hetkellä selvästi liian iso rooli sun elämässäsi. Sun poikaystävä on varmasti samaa mieltä ja tukee sua mielellään; hänkin varmasti haluaa, että näet sen kauneuden itsessäsi jonka hän jo näkee! Tsemppiä :)
Mulla on vähän sama ongelma.. tosin mää häpeän mun vartaloa. Mua ahdistaa paljon esim.saunassa tai suihkussa käyminen poikaystäväni kanssa, inhottaa se että hän näkee minut alasti, minut ja vartaloni. Ollaan seurusteltu 3 vuotta ja poikaystäväni sanoo että että olen kaunis, mutta eihän se auta. Se saa oikestaan minut entistä vaivautuneemmaksi.
Vaikka ollaan yhdessä oltu jo aika kauan, en siltikään tunne itseäni mitenkään vapautuneeksi hänen edessään ilman rihman kiertämää.. Yritän välttää sellaisia tilanteita.
Ei kai tässä, päivä kerrallaan.. Oikeastaan itsetuntoni on kuitenkin vähän parantunut siitä mitä se oli ennen kuin tapasin poikaystäväni.
Hyvää jatkoa sulle!
(niin, ja häpeän pehko tukkaanikin jolle en voi mitään kun sen laittaminen maksaa... mutta se ei liity nyt tähän..)
Poikaystävälläni on murrosikäisenä ollut paha akne ja se on ollut joskus hänelle kova juttu. Nykyään, lähempänä kolmeakymmentä, jäljellä on vain arvet, mutta varsinkin hänen selkänsä on aika rajun näköinen. Hän halusi kertoa minulle arvistaan etukäteen, vaikka se selvästi oli hänelle todella vaikeaa. Hän myös näytti minulle selkänsä, otti paidan pois ja seisoi siinä, että tämän näköinen tämä on. Minä katsoin vähän aikaa ja olin sitten että no niin, eiköhän tämä asia ole nyt käsitelty. Sen jälkeen ei ole asiasta tarvinnut puhua, tai poikaystävän itseään piilotella. Minä olen saanut pussailla häntä mihin haluan, myös selkään. Hän asetti itsensä tässä tietoisesti altiiksi, mikä ei ollut helppoa. Mutta vaikka häntä hävetti, hän teki tietoisen päätöksen että mieluummin 'ota tai jätä' kuin arkailu ja piilottelu.
Minulle on ihan sama kuinka monta arpea rakkaallani on. Olen iloinen ja etuoikeutettu että minulla on todella komea mies joka on sinut itsensä kanssa. Toisen jatkuva häpeä ja arkailu vaikuttaisi suhteeseemme paljon enemmän kuin jokin kosmeettinen 'virhe'.
Elikkä, haluan sanoa että ei kompleksisi lähde itsestään. Jos jäät odottamaan että jonain päivänä olet sinut itsesi kanssa, niin voit joutua odottamaan todella pitkään. Tee tietoinen päätös ettet halua sen enää hallitsevan elämääsi. Vaikka se olisi kuinka kauheaa alussa, niin itsensä alttiiksi asettaminen todella palkitsee.
Kiitos teille kaikille ihanista vastauksista, jotenkin ajatus siitä ettei kukaan ole täydellinen eikä keneltäkään sitä vaadita, helpottaa suunnattomasti. Totta on se, että suhteeseeni vaikuttaa tämä olematon puuttuva itsetunto. Edellinen mieheni oli jollain lailla persoonallisuushäiriöinen kun näin jälkeenpäin mietin, narsistinen yrittäjämies jolle oma napa ja raha olivat elämän tärkeimmät asiat. Hän piti niin monia asioita ihmisissä "virheinä" etten kertakaikkiaan uskaltanut hänelle kertoa omasta "vammastani". Asuimme kolme vuotta yhdessä, eikä hän nähnyt minua koskaan ilman meikkiä. Siis voitteko kuvitella? Säälittävää.
En tiedä oliko se syynä siihen että hän petti minua ja jätti ilman mitään ennakkovaroituksia lomamatkaltaan löytämänsä naisen takia. Sanoi minulle vielä päin naamaa vaihtaneensa parempaan. Olin aivan varma, että parempi tarkoitti luonnonkaunista meikitöntä naista. Syytin itseäni ja silmänalusiani siitä että menetin senhetkisen elämäni miehen, vaikka näin jälkeenpäin tuntuu että hyvä kun lähti.
Tämän nykyiseni kanssa piilottelin itseäni ensimmäiset puoli vuotta, kunnes uskalsin tunnustaa että haluaisin hänen näkevän jotain aivan kamalaa, ethän säikähdä, se on asia jonka takia olen välillä niin surullinen..Kun hän ensimmäisen kerran katsoi paljaita rumia kasvojani tuntui että kuolen häpeään, siinä olin rakastamani ihmisen edessä kaikkein heikoimmillani, ja äärettömän peloissani kelpaanko hänelle sellaisena. Tuntui että aika pysähtyi kun hän tulikin halaamaan minua ja sanoi ettei sinun tuon takia tarvitse todellakaan itseäsi hävetä. Olin ylittänyt jonkun näkymättömän muurin, murtanut itselleni rakentaman suoja-aidan ja päässyt jonkun ihmisen kanssa aivan uudelle tasolle, niin sanottuun elämään kiinni.
Mietiskelin näitä kaikkia vastauksia kun taas menin nukkumaan poikaystäväni viereen yöksi, aamulla herääminen ei tuntunutkaan nyt niin vaikealta. Jokaisella on omat arpensa, joita ei kaikille halua näyttää. Minulla on nämä arvet, mutta on myös jotain paljon arvokkaampaa. Ulkokuortaan kun ei voi valita, mutta asenteen ja mielialan voi. Tiedän että prosessi oman itsetunnon kehittämiseen on pitkä ja ehkä jopa mahdoton, mutta pikkuhiljaa edeten..Yritän kuitenkin ajatella positiivisesti ja nauttia siitä mitä minulla nyt on!