Liimasin pääkallotarroja läppärini kanteen. Halusin kirjoittaa, että sain ne kummityttäreltäni, mutta en ollut kenenkään kummi. Täytän aukkoja elämässäni mielikuvituksella. Toisinaan on vaikea muistaa, mikä on satua ja mikä totta.
Juna kiisi keskellä lumista metsää. Kalpea kuvani heijastui ikkunaruudusta. Olin kuin haamu. Minusta näki läpi. Olin kuin metsänhenki, lumikuningatar.
Tarrat olivat maksaneet 3,50 BR-lelussa Itäkeskuksessa. Avasin läppärin ja jatkoin muistiinpanojeni kirjoittamista.
Olin virrassa jossa ei voinut enää tehdä muuta kuin katsella ympärilleen, odottaa.
(Naurua)
Juna kiisi keskellä lumista metsää. Kalpea kuvani heijastui ikkunaruudusta. Olin kuin haamu. Minusta näki läpi. Olin kuin metsänhenki, lumikuningatar.
Tarrat olivat maksaneet 3,50 BR-lelussa Itäkeskuksessa. Avasin läppärin ja jatkoin muistiinpanojeni kirjoittamista.
Olin virrassa jossa ei voinut enää tehdä muuta kuin katsella ympärilleen, odottaa.
(Naurua)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Katsottuani kyllästymiseen asti ohi kiitävää maisemaa itseni läpi, saavuin ajatukseen, jossa suljin silmäni ja katosin siitä. Eteeni istahti kani. Verkko oli niin tiukka ja pienisilmäinen, että sen ohittaminen oli sula mahdottomuus. Moderni yksinäisyys oli toisenlaista kuin oli viisaiden ja gurujen yksinäisyys vuorillansa ja luolissansa, kalmankylmissä luostareissaan.
Moderni yksinäisyys istui tässä puolityhjässä junanvaunussa ja piti silmäluomiaan kiinni, jottei se näkyisi.
Hän ei tunne kärsivänsä. Hän ajelehti itsessään. Hän ajelehti maailmassa ollen maailma itse. Ei sellainen kysele mitään keneltäkään. Mitä järkeä sellaisessa olisi. On olemassa toisia maailmoja, kuten tuo kani tuossa. Kani haastattelee minua ja kertoilee itsestään, kanin elämästä. Ihmiset ja eläimet väsyttävät minua. Olen kuin antilooppi perässään keppejä heiluttelevia apinoita. Savanni on loikkiessa tulikuuma.
Yhden ainoan kerran antilooppi erehtyi veden äärelle ja pysähtyi katsomaan siitä heijastuvaa kuvaa, se oli jäädä hänen viimeisekseen. Vesi räjähti rikki ja sen keskeltä nousi ylös ammottava kita täynnä hampaita, tavoitellen turpaa. Säpsähdin. Kani oli kadonnut. Olinko nukahtanut? Kani oli saattanut lähteä ravintolavaunuun, huomatessaan että keskustelun toinen osapuoli oli torkahtanut. Kuinka saatoin olla näin epäkohtelias? kyselin itseltäni. Viittasin valmistuotteille kintaalla.
Kaikki, mikä on suljettu muoviin, on kuin minua. Pilalla.
Elän keskellä miljoonakaupungin ydintä. Käyn hakemassa alakerrasta tuoretta leipää ja syön sitä parvekkeella. Kello on kahdeksan aamulla. On kirkas ja kaunis kesäaamu. Kahvi on jumalaista. Kaukana kimmeltää loputon meri.
Nipistän pienen hetken irti kohollaan olevasta kulmakaaresta. Elämä on sellaista, kaarimaista. Se on kuin jännitetty jousi ihmisen kasvoilla. Ja koko tämän kaaren verran sama kysymys pyörii ajatuksissasi: Kuka sinä olet?
En osaa vastata kysymykseen. Oikeastaan sen lopputulos ei ole edes kiinnostava, koska sellaisella ei tee mitään. Vastauksia ei ole. Tämä hämmentää minua. Tämä ei ensin tyydytä minua, mutta sitten ymmärrän sen lopulliseksi tulokseksi, ja vedän vessan. Siirryn takaisin paikoilleni tutkimaan sydäntäni. Teen sen kuin kirurgi, viilto viillolta, kunnes se sykkii edessäni ja näen sen, vian.
(Naurua)
Olen kotoisin täysin tavallisesta keskiluokkaisesta kodista. Äidillä on puutarha ja isällä Mercedes. Ruohoa leikataan työnnettävällä leikkurilla. Ennen auringonnousua pihalla leijuu maailmojen kauneus: viileät punaiset ruusut aamuyössä, kasteessa. Tuoksu on voimakas, huumaava. Se tulee uniin ja vie mukanaan, tuudittaa kehtoon lämpimään. Kuljen paljain jaloin kohti vettä. Kaikki tuntevat minut. Kaikki rakastavat minua. Ihmiset vilkuttavat pihakeinuistaan ja hymyilevät.
Boring
(Reps)
Olen kuoliaaksi rakastettu.
(Naurua)
Onneksi minulla on tämä kani tässä. Se on palannut takaisin mukanaan kolmiolääkkeensä (leipä) ja vesipullo. Ei. Niitä onkin kaksi. Rakas kanini on tuonut minulle oman vesipullon. Kani oikoo liiviään ja katselee kelloaan. Se on niin soma, kun se ei oikein tahdo pysyä paikoillaan.
Juon ahnaasti.
(Naurua)
Kani vilkuili ympärilleen hermostuneena. Pidin häntä koekaniinina, sillä muuhun hänestä ei tuntunut olevan. Olihan hän hakenut minulle vesipullon, vielä kysymättä, ja etenkin herättämättä minua. Jos minut herätti kesken unien, sain kohtauksen. Kani tiesi tämän, kävelevä aikani.
Ehkä itse olisin voinut hakea jotain, mutta en nyt. Näen mielelläni nälkää. Olen itselleni äärimmäisen raaka, lähes julma ja piittaamaton. En voisi kuvitella syöväni pöydässä, jossa on tuntemattomia naisia. Pidän enemmän yksinäisyydestä. Naiset eivät pidä minusta. Kolmella kysymyksellä minut saa pussiin, josta en pääse ulos. Olen harjoitellut patologisen valehtelun taitoa koko elämäni, mutta se ei riitä. Minun on istuttava yksin pöydässä, jossa on vain yksi tuoli. Sellaisia paikkoja on harvassa.
Ainoa sisäavaruudessa kiinnostava tila on sekalainen ja juopahtanut miesporukka jossain kulmakuppilassa. Äijissä on energiaa. Heidän maailmansa on kiinnostava ja loputon seikkailu. He saavat tehdä ja toteuttaa lähes mitä tahansa yhdenkään ulkopuolisen miehen kyseenalaistamatta tapahtuvaa. He olivat vapaita. Siinä meillä on kurottavaa. Alku jo on, mutta kurottavaa riittää. Kani katsoi kelloaan. Aika tikitti korvissani.
Selasin almanakkaa. Tuossa olisi kiipeilyä ja tuossa jääsukellus. Hyvä.
(Naurua)