Keskustelin ystävän kanssa ja hän kertoi omasta anoppi-suhteestaan.Nykyisen miehen kanssa hän on ollut n.6 vuotta , kun taas miehen veljet ja siskot ovat naimisissa olleet jo useita vuosia. Kaikki muut kutsuvat miehen äitiä äidiksi, mutta ystäväni kieltäytyi.Tämä oli loukkaavaa appivanhempien mielestä kuulemma, eikä etunimellä kutsuminenkaan saanut muuta aikaan kuin vihaa.Ystäväni mielestä hänellä on vain yksi äiti, ja that's it! Onko mielestänne oikein? onko kokemuksia?
Puhuimme myös että useimmiten äiti-poika suhde on tiiviimpi, kuin äiti -tytär. äidille on vaikea luopua pojastaan, antaa toisenkin naisen kuulua elämään.Siksikö meille naisille sattuu aina ne ikävät anopit...?
Kyselin eilen poikakaverilta kaikkea hänen mietteitään. Tuli siinä ilmi kaikenlaista... Tiedämme jo nyt että hänen lapsuudenkotinsa jää hänelle, vanhempien muutettua pois, ja luultavammin muutamme siihen (tietenkään en edes uneksi modernista nykyaikaisesta kodista, mutta mitäpä siitä). Sanoin poikakaverilleni, että kun asumme siinä kaksin, se on meidän kahden koti. Ja auta armias jos hänen äitinsä tulee kaappejamme penkomaan! Haluan myös suuren remontin (paremmat vessat, suihku, valoisuutta) ennen kuin lapsiamme alamme siellä kasvattaa, ja siinä ei anopilla ole sanottavaa tai en muuta lainkaan sinne!Mieheni oli tästä järkyttynyt, kuinka voin olla niin kamala, kyse on hänen ÄIDISTÄÄN! Minähän en muuta halua kuin kodin joka on minun ja poikakaverini, ei sadan muun asunto jossa voi tehdä mitä vaan! Missä menee raja kieltää appivanhempia/omia vanhempia? Milloin miehen on oltava vaimon puolella? Minulle tämä oma asunto-juttu on tärkeä, niin minä olin kasvatettu ja omille vanhemmille yksi tärkeimmistä asioista oli oma rauha! Olen kuullut lauseen että mitä kauempana oman perheesi kanssa asut vanhemmista, sen parempi!Tätini avioliitto kariutui, kun he rakensivat talonsa miehen vanhempien naapuriin, ja siitä alkoi painajaiset!
Mieheni ei myöskään ymmärrä miksen antaisi miehen vanhempien asua loppuikäänsä kotitalossaan, tai niin kauan kuin voimat kahteen kerrokseen riittää, mehän voisimme silti saada oman elämän siellä. Vähän niinkuin että mummu olisi avustamassa lapsien kanssa ja me pitäisimme sitten huolta myös heistä...Kieltäydyin kunniasta, sanoen että viikonloppuvierailuja voin heille tehdä, mutta ennen en muuta mihinkään ennen kuin vanhempasi ovat poissa..Oliko liian kamalasti sanottu?Poikakaverini nimittäin meni hiljaiseksi eikä asiasta puhuttu enää..Myönnän olevani jyrkkä, mutta on asioita joihin en suostu, enkä halua antaa väärää kuvaa ettei tule pettymyksiä!
Antakaahan kommentteja ja omia kokemuksia!
Puhuimme myös että useimmiten äiti-poika suhde on tiiviimpi, kuin äiti -tytär. äidille on vaikea luopua pojastaan, antaa toisenkin naisen kuulua elämään.Siksikö meille naisille sattuu aina ne ikävät anopit...?
Kyselin eilen poikakaverilta kaikkea hänen mietteitään. Tuli siinä ilmi kaikenlaista... Tiedämme jo nyt että hänen lapsuudenkotinsa jää hänelle, vanhempien muutettua pois, ja luultavammin muutamme siihen (tietenkään en edes uneksi modernista nykyaikaisesta kodista, mutta mitäpä siitä). Sanoin poikakaverilleni, että kun asumme siinä kaksin, se on meidän kahden koti. Ja auta armias jos hänen äitinsä tulee kaappejamme penkomaan! Haluan myös suuren remontin (paremmat vessat, suihku, valoisuutta) ennen kuin lapsiamme alamme siellä kasvattaa, ja siinä ei anopilla ole sanottavaa tai en muuta lainkaan sinne!Mieheni oli tästä järkyttynyt, kuinka voin olla niin kamala, kyse on hänen ÄIDISTÄÄN! Minähän en muuta halua kuin kodin joka on minun ja poikakaverini, ei sadan muun asunto jossa voi tehdä mitä vaan! Missä menee raja kieltää appivanhempia/omia vanhempia? Milloin miehen on oltava vaimon puolella? Minulle tämä oma asunto-juttu on tärkeä, niin minä olin kasvatettu ja omille vanhemmille yksi tärkeimmistä asioista oli oma rauha! Olen kuullut lauseen että mitä kauempana oman perheesi kanssa asut vanhemmista, sen parempi!Tätini avioliitto kariutui, kun he rakensivat talonsa miehen vanhempien naapuriin, ja siitä alkoi painajaiset!
Mieheni ei myöskään ymmärrä miksen antaisi miehen vanhempien asua loppuikäänsä kotitalossaan, tai niin kauan kuin voimat kahteen kerrokseen riittää, mehän voisimme silti saada oman elämän siellä. Vähän niinkuin että mummu olisi avustamassa lapsien kanssa ja me pitäisimme sitten huolta myös heistä...Kieltäydyin kunniasta, sanoen että viikonloppuvierailuja voin heille tehdä, mutta ennen en muuta mihinkään ennen kuin vanhempasi ovat poissa..Oliko liian kamalasti sanottu?Poikakaverini nimittäin meni hiljaiseksi eikä asiasta puhuttu enää..Myönnän olevani jyrkkä, mutta on asioita joihin en suostu, enkä halua antaa väärää kuvaa ettei tule pettymyksiä!
Antakaahan kommentteja ja omia kokemuksia!
Vastaukset 3
Vanhimmat
oikein..jatka samaan mallin!!!!!!!!
...muuttaisi saman katon alle appivanhempieni kanssa! En, vaikka olisivat "normaalimmat", mitä nykyiseni...
Ja olen myös sitä mieltä, että mitä kauempana asuu vanhemmistaan/appivanhemmistaan, elämä tulee olemaan paljon ihanampaa ja parempaa! Esim. jos jäätäisiin kihlattuni kanssa opiskelujeni jälkeen samalle paikkakunnalle appeni kanssa - sitä saisi jatkuvasti olla kuskailemassa autolla paikasta toiseen, kun sillä ei ole edes ajokorttia. En halua olla tulevaisuudessa mikään autokuski apelleni.
kun nykyään neuvot kaikkia, järjestäisit ensin oman elämäs ...
Ja olen myös sitä mieltä, että mitä kauempana asuu vanhemmistaan/appivanhemmistaan, elämä tulee olemaan paljon ihanampaa ja parempaa!
- se on totta, en päästäis sinua lähellekään omia vanhempiani, ne ovat liian kiltteja