Olen eroamassa avovaimostani.Suhteessa ei
olut pettämistä ym.Avovaimoni vain ilmoitti tunteensa kadonneen ja on pahoillaan.Meillä on kaksi pientä lasta 7 ja 5. Itseäni pelottaa muuttaa pois kotoa
ja miten selviän jatkossa koska ikävä ja huoli vaivaa nyt jo todella paljon.Tuntuu ettei positiivisia ajatuksia ole enää olemassakaan.
Itku tulee monta kertaa päivässä.
olut pettämistä ym.Avovaimoni vain ilmoitti tunteensa kadonneen ja on pahoillaan.Meillä on kaksi pientä lasta 7 ja 5. Itseäni pelottaa muuttaa pois kotoa
ja miten selviän jatkossa koska ikävä ja huoli vaivaa nyt jo todella paljon.Tuntuu ettei positiivisia ajatuksia ole enää olemassakaan.
Itku tulee monta kertaa päivässä.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Itselläni hieman sama tilanne, ei kylläkään lapsia ja avovaimolla mielessä toinen mies, mutta asuu kuitenkin vielä minun kanssani. Kertoi tosin juuri eilen minulle, että minä vain olemuksellani ja olemisellani ahdistan häntä. Tuntee minut enemmän rakkaaksi ystäväksi kuin puolisoksi. Seksin kanssa on ollut ongelmia, se tuntuu olevan hänelle suurin asia nyt - hän ei ole ollut minuun tyytyväinen eikä tällä hetkellä usko että voisi koskaan olla.
Minua pelottaa myös yksinäisyys ja tulevasta selviäminen. Yhdessä ollaan oltu yli kahdeksan vuotta ja sen ajan olen rakentanut tulevaisuuden suunnitelmia sen pohjalta että yhdessä yritetään elämässä eteenpäin. Muut sosiaaliset suhteet ovat jääneet hoitamatta, kun olemme olleet aika kiinni toisissamme - kauhealta tuntuu.
Kaiken lisäksi minun pitäisi yrittää saada gradu valmiiksi ja saada töitä - taloudellinen tilanne on aivan mahdottoman surkea. Välillä tulee oikeasti se ajatus mieleen, että tämän on pakko olla pahaa unta - hänen ilmoituksensa toisesta miehestä ja ongelmistamme tuli minulle niin täytenä yllätyksenä.
Ihan sama juttu. Ei niitä itkuja kannata kauan
itkeä. Yks jättää, toinen ottaa. Ei se maailma siihen lopu, huom! lapset.
Käy treffisivulla, piristää kummasti:)
Näinpä se on,itselläni erosta aikaa puolivuotta ja nyt alkaa elämä tuntua elämisen arvoiselta.Nämä asiat ottaa aikansa selvitäkseen ei sille mitään voi,mutta juna kulkee ja rautatietä piisaa!!
Ei tämä varmasti paljoa lohduta, mutta et Sinä tekstisi mukaan ole eroamassa. Sinua ollaan erottamassa.
Keskustelin erään naisen kanssa juuri näistä asioista ja hän kysyi jossakin vaiheessa onko nykyajan naisissa jokin vika, kun hyviä suhteita katkaisevat tunteiden loppumiseen vedoten. Hän ei omaan kysymykseensä vastausta antanut enkä minäkään ääneen sitä tehnyt.
Varmasti ne tunteet muotoaan muuttavat, mutta mistä ihmeestä tulee se ahdistus, johon usein viitataan? Se on käsittääkseni jotakin uutta, tämän ajan hengen mukaista.
Itke pois, niin minäkin tein oman aikani ja saatanpa tehdä sen ajoittain vieläkin.
Tuota on varmaan moni miettinyt että mihinkä ne tunteet sitten katoavat. Onko ajan ilmiö vai mikälie, mutta tuntuu että tunteita pitäis olla ja kaikki hirveen ihanaa, kunhan sen eteen ei itse tarvis tehdä mitään.
Liian usein unohtuu se parisuhteen hoito, eihän sitä tarvis niin ihmeitä tehdä, joskus jotain muutosta arjen rutiineihin, vaikka viikonloppu kahdestaan jossain ihan muualla ilman puhelimia ym.
Mutta elämä vaan on mennyt siihen että se oma napa on kaikkein tärkein, ei muisteta että se läheinen ihminen tarvii myös välillä enemmän huomiota.
Sillontällön olis ihan hyvä pysähtyä miettimään miksi alunperin on yhteen menty ja tosiasiahan on että vaihtamalla saa taas hetkeksi hyvän olon mutta uutuudenviehätys katoaa ja arki tulee aina eteen, ei se muutu itseä pakenemalla.
Vaikea järjestää edes sitä viikonloppua kahdestaan, jos puoliso ei ymmärrä, että se olisi pidemmän päälle yhteinen etu. Kun toisen mielestä kaikki on kunnossa, ja toisen mielestä ei. Puoliso ehkä vähättelee ongelmaa, ei usko, kun toinen sanoo, että pitäisi yehdä jotain..
Toisinaan täällä eroajalle sanotaan, että pitäisi
yrittää korjata suhdetta ensin, ennen kuin eroaa.. oma arvioni on, että varmaan sitä on moni heistä yrittänyt jo ehkä vuosikaudet, saamatta vastakaikua.
"oma arvioni on, että varmaan sitä on moni heistä yrittänyt jo ehkä vuosikaudet, saamatta vastakaikua."
Myönnän että omassa tilanteessani on ollut hieman tätä. Tosin avoimesti avovaimoni ei minulle koskaan sanonut, että kokee että meillä suhteessamme olisi ongelmia. Mutta siis tiedän että en huomioinut häntä aina riittävästi. Tosin osasyy siihen oli se, että halusin hoitaa omat asiani mahd. kuntoon, jotta voisin alkaa huolehtimaan myös hänestä, ja meistä. Toinen syy taas oli se, että ahdistuin itse kun asetin itselleni näitä vaatimuksia ja suunnitelmia, joilla saan parannettua elämäämme, lähinnä taloudellista tilannettamme (hän ei kyllä minua sinänsä painostanut, vaan siis itse sen pääasiassa aiheutin). Katsoin liiaksi tulevaisuuteen enkä uskaltanut olla juuri siinä hetkessä. Tämä on kamalaa tajuta nyt, kun on suhde kriisissä. Psykologin mukaan ei pitäisi miettiä menneitä, vaan suunnitella tulevaa, mutta niin se vaan mieli toimii että palaa ajassa taaksepäin ja etsii virheitä.
Kertomasi keskustelu on kuin suoraan meidän keskusteluista.Nyt pari viikkoa aivan rikki olleena olen pystynyt käsittelemään asioita omien tunteiden osalta ja tullut siihen tulokseen että
meidän kohdalla ero onkin ehkä paras ratkaisu.
Valitettavasti tässä on ajateltu vai lapsien parasta ja oman suhteen vaaliminen on jotenkin unohtunut ja kaikista asioista on tullut rutiinia.
Kaikki rakkaus on kohdistunut lapsiin mikä on tietysti aivan oikein.Tämä keskustelupalsta on antanut kyllä todella paljon voimia jaksamiseen kun huomaa että asiat voisivat olla vieläkin huonommin.Vaikka rakkaus on kadonnut pystymme vieläkin olemaan ystäviä ja lapsetkin sen myötä ehkä ymmärtävät asin paremmin.
EI naisissa ole erityisesti mitään vikaa, väittäisin että yhdeksässä tapauksessa kymmenestä mies on se joka lopettaa suhteen vedoten milloin mihinkin syyhyn (todellinen syy ylennsä miehen epäkypsyys ja kyvyttömyys elää aikuisen ihmisen elämää, ottaa vastuuta teoistaan, ottaa huomioon toisia jne.) En väitä että ko. keskustelijat olisivat näitä, mutta mun kokemus on tämä. NIin että naiset eivät tosiaan yleensä ottaen ole niitä joiden tunteet ensin loppuu.
Juuri noin se on. Voiko asian enää paremin sanoa.
Mikähän kumma siinä on, että oman aviopuolison, sen jota aikoinaan rakasti, kanssa ei asioista pysty keskustelemaan
Omassa lähipiirissäni (3-kymppisiä miehiä) useat erot ovat olleet naisten lähtöjä selittämättömän ahdistuksen, erilleen kasvun ym. standardiselitysten takia. Itse en parin vuoden ja intensiivisten ponnistelujen jälkeen edelleenkään ymmärrä ollenkaan kumppanini lähtöä ja sen syitä. En usko sukupuolten väliseen yleistämiseen, syyttelyyn ja sotaan, tiedän että se on tyhmää. Kuitenkin suhtaudun harmittavan vihamielisesti naisiin (yli 70-kymppiset ok...), heidän tarkoituksiin ja peliinsä. Näen useimmat kohtaamani sinkkunaiset vastuuttomina, yksinkertaisina, epäsuorina, epärehellisinä laiskoina prinsessaunelmissa pyörivinä en-tiedä-mitä-teen -säntäilijöinä, jotka ovat vain haavimassa etuja ja suojaa kykenemättä itse panostamaan juuri mitään.
Tämän tarkoituksena ei ole saada aikaan kannatusta tai vastustusta vaan näyttää, että edustamamme ajattelutapa on tympeä - joko olemme molemmat oikeassa tai molemmat väärässä, sama juttu - eikä tämmöisenään johda mihinkään.
Kaikista vaikeinta on karistaa katkeruus, epäilys ja epäluulo, jotka kuitenkin lopuksi syövät eniten kantajaansa.
itse naisena voin vastata että ei ole helppoa toisinkaan päin. Eropaperit vietynä ja lapsen elatuksesta päätettynä istun itkien ja katsellen telkkaria. Jotenkin tuntuu kauhealta ja pelottavalta. Mutta olen päättänyt selvitä...Tästä pystyy kasvamaan vain aikuisena ja ehkä olo joskus helpottaa. Ehkä löydän itseni aivan uutena ihmisenä.
Kiitos kannustuksesta ja palautteesta kaikilta.
Oloni parani jo hiukan kun sain purettua eilen tunteitani näin "julkisesti".
Jos joku kertoisi vielä miten tulee toimia lasten kanssa,miten lapset reagoi näihin asioihin. Ajateltii rauhoittaa tilanne Jouluun sati.
Kiitos.
Lapsille kannattaa todellakin kertoa mahdollisimman pian. Lapset jos ketkä vaistoavat asioita paremmin kuin me aikuiset. Aikuisilla on oikeus suruun mutta niin myös lapsilla. Tottakai ikävä ja suru iskee myös lapsiin, mutta totuus on aina parempi kuin salailu. Jos asiat ovat kuitenkin sillä tasolla että aikuiset voivat yhdessä selittää jälkikasvulle asioiden laidan niin vielä parempi. Ei kukaan toivottavasti ole eroamassa lapsista, vaan aikuiset ovat eroamassa keskenään. Vaikka vanhemmat eroavat toisistaan rakastavat he yleensä lapsiaan aina ja ikuisesti. Lapsella ei koskaan ole parempaa isää tai äitiä kuin juuri omat vanhemmat.
Itselläni oikeastaan menossa juuri sama vaihe. Kaikki on tapahtunut nopeasti (neljä viikkoa sitten avioerosta puhuttiin).. hirveä asia..mutta sovussa ollaan nämä pystytty juttelemaan...ja ehkä säilymme ystävinä mieheni kanssa vaikka toisistamme eroammekin.
Tiedän tunteet mitä käyt läpi, voimia sulle. Vahvista sosiaalista verkkoasi , pidä ystävistäsi kiinni. Jos osaat puhua , niin puhu fiiliksistäsi luotetuille ystäville.Älä vaan pidä niitä sisälläs,se on vääränlaista miehekkyyttä. Äläkä missään nimessä juo kun huonot fiilikset,seuraava päivä on painajaista ja morkkista . Yritä liikkua , syödä ja nukkua hyvin.Unettomat yöt syövät voimia. Puhun kokemuksesta,pahin on kun päivä kerrallaan joutuu menemään eroa läpi,se on vaan ainoa tapa. Jossain vaiheessa valoa alkaa näkymään,usko siihen. VOIMIA!
Ajan myötä tulet löytämään naisen, jonka tunteet eivät niin vain sammukaan, päin vastoin pysyvät ja vahvistuvat. Silloin olet jopa kiitollinen että ero epätyydyttävästä suhteesta tuli todeksi, kun myöhemmin elät uutta, omannäköistä elämääsi Sinulle sopivamman naisen kanssa. Juuri nyt "kestä kuin mies" ja ala pikkuhiljaa henkisesti vahvistamaan ja kokoamaan itseäsi tulevaisuutta varten: odottamaan kohtaamista uuden kumppanisi kanssa,sillä SINÄ OLET KUNKKU!!