Kokemuksia väkivallasta?

pallo on heitetty jos täytyy täältä jo käydä apua hakemassa,sillä jotainhan on tapahtunut.Mutta omasta kokemuksestani(olin 26v.) väkivalta alkoi hyvinkin yllättäen parin kuukauden kuherrusajan jälkeen tönimisenä yms ja vuosi tästä se olikin jo taponyritys johon onneksi suhde sitten loppui eli tajusin vihdoinkin lähteä,Tilanne kehittyy aina pahemmaksi ja vaikka saisitkin parisuhdeterapiaan ukkosi tai lyömättömälle linjalle niin menee vuosia ennenkuin tuloksia näkyy ja niiden välissä voi olla henki pois.Tulkitse siis hyvin tilanteesi sillä jonain päivänä se voi olla liian myöhäistä.

Seurustelin 17-20 vuotiaana saman ikäisen pojan kanssa 3 vuotta.
Suhde oli alusta asti henkisesti väkivaltainen.
Parin kk seurustelun jälkeen poika repi vaatteista, töni jne.
Ekan kerran lyötiin toisiamme ehkä n. vuoden seurustelun jälkeen?
Myöhemmin, n 2,5v seurustelun jälkeen alkoi heittää mua myös tavaroilla.

Oi miksi pitää roikkua väkivaltaisessa suhteessa, oi miksi? Oi miksi ei aikuinen ihminen tajua, että on olemassa paljon ihanampia väkivallattomia ihmisiä. Jättäkää väkivaltaiset ja ottakaa itsellenne väkivallaton!

Olin 18vkun aloitin suhteen aviomiehen kanssa jonka kanssa tuli oltua lähes 20v. Väkivalta alkoi n. kahden vuoden aikana tönimistä kuristamista ja semmoista. Henkistä väkivaltaa lisääntyen kiljukaulana . Semmoista ei pitäisi katsoa kenenkään niin pitkään kun mun tuli katseltua ennenkuin tajusin perääntyä. Tosin minun oli etsittävä asunto ja työpaikka selän takana että se katoaminen onnistui. Suosittelen ap. samaa. Ei se muutu.

Ikävuodet 29-33v menivät väkivaltaisen miehen kanssa. Mies oli alkoholisti ja taisipa olla narsistikin. Kyllä niitä väkivaltaisuuden ja hallitsemattomien kiukunpuuskien ilmaisuja oli alusta asti, mutta nuoruuttani ja tyhmyyttäni suljin silmäni niiltä aika pitkään. Ja pistin miehen humalan piikkiin. Mies oli silmissäni mahdottoman komea ja ihana, joten piilottelin miehen käytöstä itseltäni ja muilta ihan turhan pitkään. Oikeastaan vasta ajan kanssa aloin kyllästyä miehen holtittomaan juomiseen ja sen lieveilmiöihin; varasteli minulta rahaa, hajotteli paikkoja kun vi tutti, oli täysin epäluotettava, kypsymätön ja koko ajan työtön. Itse sain säännöllisesti turpaan kun nalkutin juomisesta enkä suostunut sitä aina rahoittamaan. Vasta kun mies alkoi sekakäyttää lääkkeitä viinan kanssa tajusin että voin olla pian vainaa jos en lähde. Kaikki rakkaus ja lämpimät tunteet kuolivat vähitellen viimeisten kahden vuoden aikana. Mies luuli että uhkailemalla ja kiristämällä saa pidettyä minut, mutta toisin kävi.

Olin 20 kun juttu alkoi, 26 kun se loppui. Mies oli aivan klassinen tapaus -hurmaava ja hyvännäköinen ja ihana noin 98% ajasta, mutta yritti pistää hengiltä sen toiset 2, joskus kännipäissään muttei aina. Asiaa oli todella vaikea uskoa; sitähän olettaisi mielenterveyshäiriöisen väkivaltarikollisen vaikuttavan sellaiselta, ei ollenkaan että mies on koko kylän hurmaavin ja menestyvin ...paitsi silloin kun ei ole. Pysyin koska luulin että kyseessä täytyy olla jokin tilapäinen häiriö -miten ihana mies voi yrittää tappaa?

Psykopaatit, narsistit ja muut rajatilapersoonat ovat *loistavia* valehtelijoita ja manipuloijia. Ulos vain ja heti.

Mä suosittelen lämpimästi kaikille naisille hankkimaan aseita tollaste paskoje takii. Joku kerta ku äijä saa raivari ni tulee macheten kans tappaa teiät, ne on iha yleisii Suomes. Lamniast saa veitsii ku karkkikaupast. Nii kantsii myös teiän varustautua kunnolla. Esim. CZ 75 Pistooli on erinomainen valinta, nirri lähtee ukolta aika nopeesti :) Ja kanna sitä "AINA" mukana, vaikka suihkussa tai paskalla. Aattelin sanoo teille et selviitte hengissä. En ole trolli. Kiitos! & Pysykää Vahvoina Siskot!^^

ainoa keino on hankkiutua eroon väkivaltaisesta paskasta se voi tauota muttei koskaan täysin lopu. ja väkivaltainen naistenhakkaaja on kuin hiiri jos on miehiä lähellä. sekä näille sioille oma koti on se reviiri vaikka ne uhkaa jos meet sinne tai sinne niin tuun ettii ja kostan, yleensä sika jää kotiinsa jatkamaan juomista ja yrittää sit epätoivoisesti saada muijansa takaisin kun pyytelee anteeksi ja katuu. mutta vittu vieköön naiset älkää ikinä menkö toista kertaa missä on ollut väkivaltainen sika.

Ei oo helppoa, ei. Onko tämä nyt väkivaltaa vai ei? Jälkiä ei jää eikä kipeää kauheasti ota, ainakaan fyysistä. Ja sitä tapahtuu vain kun mies on oikeen päissään ja ressantunu. Ja itehän oikeastaan sen aiheutan, kun en vaan voi antaa olla. Mies juo, vaikka tietää etten siitä tykkää. Yhdessä kun tehdään töitä niin seuraavana päivänä suurin vastuu ja työtaakka minulla. Kun pyydän, että mennään ajoissa nukkumaan, jaksettaisiin paremmin seuraava päivä ja viikko, ei ikinä tule. Viina ja tietokone voittaa aina. Tai baarireissu. Ja oikein provosoi kuuntelemalla kovaa musiikkia tai juttelemalla kaverille puhelimessa, etten saa itse nukuttua. Välillä pystyn sivuttamaan ja antaa olla. Mutta joskus vain on pakko mennä ja sanoa, että oo nyt v*ttu hiljempaa. Ja kun ei tehoa, niin pakkohan se tietokoneen töpseli on vetää seinästä tai napata puhelin kädestä (idiootti minä, kun vaan antaisin olla). Ja sitten se alkaa. Ilme muuttuu ja tietää, että se oli siinä. Yritän mennä nukkumaan. Se seuraa perässä. Tulee sänkyyn ihan lähelle. Hengittää naamalle. Kiskasee peiton päältä. Nauraa... Ei peräänny vaikka pyydän. Saattaa sanoa, että nyt tehdään naisen elämästä hankalaa. Nauraa ja virnuilee... Ei koske. Pakko se on työntää pois. Ei sais. Kun olisin vaan hiljaa ja oottaisin, että se väsähtää. Mutta ei. Ja kun oon ensin koskenu niin sitten sekin saa. Tiputtaa mut sängystä. Ei satu kauheesti, mutta riittävästi. Juoksen vessaan ja ovi lukkoon. En kauheasti pelkää sitä (vai pelkäänkö?). Eihän se mua oikeasti satuttais? Haluaa vaan vähän pelotella. Mutta ehkä rauhottuu, kun en oo provosoimassa.

Hakkaa ovea ja yrittää sisään. Huutaa, että jos en avaa niin rikkoo oven. Niinkun sillon kerran sen makuuhuoneen oven... Miten selittää rikkinäisen oven, jos joku näkee...? Itken ja huudan, että lopeta kun pelottaa. Ei auta. Pakko avata ovi kun karmit antaa kohta periks. Ei se mulle oikeasti mitään tee, pitää vaan saada uhota. Tulee ihan lähelle ja nauraa taas. Huojuu ja sönköttää jotain mistä ei saa selvää. On aivan päissään, hyvä kun pysyy pystyssä. Ottaa kiinni vaatteista ja retuuttaa vähän (vai yrittää vaan pysyä pystyssä?) Itken. Painaa kämmenellä naamasta, päätä seinää vasten (vai humalaisen "hyväily", yritys pyyhkiä kyyneleitä?). Käsi huulilla ja kaulalla. Pieni uhkaus? Pelottaa, muttei kuitenkaan. Yhdessä oltu kymmenen vuotta ja luottamus syvällä. Antaa sen nyt uhota. Lopettaa, kun joutuu oksentamaan. Nyt se vihdoin väsähtää.

Muutama tällainen episodi vuosien varrella. Aluksi vain koolla uhkailua, sitten tönimistä, kiinni pitämistä, retuuttamista... aina vähän enemmän, mutta taitavasti välttää ylittämästä "rajan". Selvinpäin ahkera, huomaavainen, nainen tulee aina ensin - myös sängyssä-tyyppi. Yhdessä kivaa yleensä, riidellään myös "normaalisti", ollaan helppoja toisillemme ja välillä pirun vaikeita. Yhteinen elämä ja yritys. Nuo harvat episodit, kun ne sattuu, tuntuu maailmanlopulta, vaikkei ne ole. Eilen yöllä tuo äsken kuvaamani. Nyt itsellä mieli maassa ja mietin, että ylireagoinko? Mies nukkuu krapulaa pois. Pari päivää mökötän mutta sitten sovitaan. Ei oo helppoa elää riidoissa, eikä tehä töitä yhdessä. Hyvällä tuurilla seuraava kohtaus on parin vuoden päästä, huonolla ehkä parin viikon. Kuka tietää... Kun löis kerran kunnolla, niin sais aamulla näyttää, että sinä teit tämän enkä kuvittele mitään. Ehkä osais sitten hävetä.

17v alettiin seurustelemaan, 20v naimisiin. Yhteenmuuton jälkeen, n. 18v alkoi väkivalta, ensin henkinen, sitten fyysinen, olin itsekkin äkkipikainen ja tavarat lenteli, mutten koskaan satuttanut. Henkisesä fyysiseen ei mennyt pitkään, ehkä kuukausi. Oli lähinnä kuristamista ja käsien yms vääntämistä. Aina sovittiin ja aina se oli viimeinen kerta. Rakastimme toisiamme ja halusimme lapsen, edes raskauteni ei estänyt lyömästä, eikä edes toinen raskauteni. Noin 4 vuoden yhteiselon jälkeen tilanne kärjistyi niin että soitin poliisille, mutta eivät uskoneet, kukaan ei tullut tarkistamaan. 3 vuoden ajan minulla oli aina laukut pakattuna itselle ja lapsille, jos joudumme lähtemään karkuun.
En uskaltanut puhua, kun pelkäsin sanovani väärin. Väkivalta oli kausittaista, saattoi mennä viikko kun sain turpaan päivittäin tai kuukausi ettei tapahtunut mitään.
Pelkäsin miestäni, mutta rakastin, enkä halunnut lähteä, koska lapsiin hän ei koskenut, eikä minuun lasten nähden. Hän oli pahoinpitelyssään varovainen, koskaan ei jäänyt pientä mustelmaa kummempia jälkiä, ei mitään, joilla oisin voinut todistaa. Hän ei juonut eikä muuta, ajattelin että on ehkä päästään sekaisin kun oli sairauden takia kipuja ja välillä vahva lääkitys.

Sitten eräs kerta pari vuotta sitten hän petti minua,. En ollut miehelleni vihainen, koska hän tunnusti ja lupasi että se oli vain yksi ainut kerta. Sovimme asiat ja myös väkivaltaisuus loppui siihen pisteeseen.
En tiedä mikä mieheni päässä napsahti tai mitä tapahtui, mutta hän on se sama mies, johon rakastuin 10 vuotta sitten. Kaikki väkivalta on loppunut, samalla tavalla suuttuu kuin ennenkin, mutta vain huutaa, ei enää satuta.
Olen onnellinen etten lähtenyt, vaan kestin urheasti kaiken, 8 vuotta välillä helvetissä, sitä yhtä 112 puhelua lukuunottamatta en koskaan ole sanonut sanallakaan kellekkään asiasta.

Mutta kaikille sanoisin kyllä neuvoksi, että hakekaa apua ja lähtekää pois. Joka kerta kun mieheni yllättäen halaa tms. kavahdan kauemmas, enkä kestä ihmisten kosketusta juuri ollenkaan. En uskalla liikkua yksin, enkä mielelläni jää kenenkään vieraan kanssa kahdestaan esim. hissiin, eli tämän kaiken jälkeen oma mielenterveyteni on täysin mennyttä. Pian saatan aloittaa terapian, jotta voin aloittaa tavallisen elämän.

Mä oon kirjottanu blogipostauksen mun kokemasta parisuhdeväkivallasta. Oon 22-vuotias. Väkivaltasessa suhteessa olin 20-vuotiaana yhden vuoden. Linkki kirjotukseen:
http://kukapelkaapallinaamaa.blogspot.fi/2014/09/kokemani-parisuhdevakivalta.html

Tsemppiä sulle! Ei oo helppoo lähtee väkivaltasesta suhteesta pois. :/

19-vuotiaasta (kulunut yli 4 vuotta) ja olen edelleen suhteessa. Kaikki alkoi henkiselläväkivallala pikkuhiljaa. Jätti huomioitta, eikä kiinnostunut keskustelemaan kanssani, oli välttävä ja kylmä. Sitten alkoi haukkuminen milloin miksikin huora,lehmä jne. Tämän jälkeen tuli omituisia raivokohtauksia joiden syytä en voinut ymmärtää, jostain aivan mitättömistä asioista. Sitten alkoi tavarat lennellä, mieluiten tietenkin hajoittaa minun tavaroita kuin omiaan. Alkoi töniminen, tukistaminen, potkiminen. On myös vuosien varrella kuristanut useita kertoja, koittanut tönäistä portaat alas, heitellyt pitkin seiniä, potkinut sängystä alas jne. kaikkea en edes halua muistaa. Nyt viimeisimmällä kerralla tuli nyrkistä pariin otteeseen takaraivoon ja sen jälkeen ollut hieman outo olo. Niinkuin ei olisi enää oma itsensä.

Tämän viimeisimmän pahoinpitelyn jälkeen oikeasti heräsin, minä kuolen tässä suhteessa henkisesti ja fyysisesti, eikä kukaan kuule mun avunhuutoa tai ota minua vakavasti. Oon alkanut pelätä (enemmän kuin koskaan) kosketusta, ihmisiä, pimeää jopa nukkumista, heräsin 2h sitten ihan järkyttävään painajaiseen, tuntuu ettei psyykkeeni enää kestä tätä.

Näen raivokohtauksien jälkeen sen miehen johon alunperin rakastuinkin, vaikka rakkaus on kieltämättä haalistunut pahoinpitelyn takia. Joskus on vaikea tajuta mitä oikeasti tuntee ja ajattelee. Tarvitsisin ihmisen joka neuvoo minulle kädestä pitäen mitä minun tulee tehdä, mikä on oikein. Tiedän etten yksin saa päätöstä aikaan sillä mies on aina katuvainen ja haluaa lopettaa aggressiivisen käytösken ja opetella vihanhallintaa. Tähän mennessä ei kyllä ole siinä onnistunut, pelkään että jään odottamaan parannusta ja menetän lopulta henkeni.

Halusin vain purkaa sydäntä aiheesta. En toivo ilkeitä kommentteja.

Tapasin miehen edellisen liittoni jälkeen. Molemmat olimme "uudella kierroksella". Ikää molemmilla 30 . Suhdetta kesti n. 4 vuotta.

Ensimmäisen puoli vuotta olin haltioissani. Mies oli kuin unelmaa. Hän oli minun silmissäni suoraselkäinen ja äärimmäisen luotettava. Hän oli ollut "uhri" aiemmassa suhteessaan, ja kertoi usein tuosta exästä, kuinka uskomattoman itsekäs tuo nainen oli ollut yms. Ja miten hankala esim lapsiin liittyvissä asioissa.

Puolen vuoden jälkeen olostani tuli tukalampi. Jälkikäteen ajatellen henkisen väkivallan merkit ilmestyivät silloin, mutta en sitä ymmärtänyt. Mies sai minulle syyllisen olon jatkuvasti. Tein jotain aina väärin. Mies oli mustasukkainen, koska hänen mielestään kunnollisilla naisilla ei ole miespuolisia ystäviä yms. Mies onnistui syyttämään minua siitä, ettei pitänyt sukulaisistani yms. Tilanteet alkoivat kärjistyä, ja mies uhkasi jättää, jos ei toimi jollakin tietyllä tavalla. Kun sitten itse sanoin ettei tunnu hyvältä, ja olen miettinyt suhteen lopettamista, niin mies vakuutteli minut kaikin keinoin jatkamaan suhdetta. Lupasi muuttua, ja selitti kuinka hänen käytös johtuu menneistä suhteista. Syytti siis omasta käytöksestään muita...

Henkinen väkivalta paheni hiljalleen. Välillä oli parempia kausia, jolloin mies oli taas hurmaava. Mutta säännöllisesti tilanne aina palasi yhä pahenevasti. Minulta estettiin ihmissuhteita, haukkuminen muuttui yhä rajummaksi, mies uhkaili niin itsemurhalla kuin jättämisellä vuoron perään jne. Sitten alkoi pieni fyysinen väkivalta. Mies heitti minua esimerkiksi talouspaperitelineellä, töni minua ja sylki päin.

Me saimme myös lapsen. Lapsen vauva-aika oli raskainta. Mies käytti minua seksuaalisesti hyväkseen ja kohteli minua kuin saastaa. Vastavuoroisesti välillä, kun minä mietin että lähden, mies uhkasi tappaa itsensä, vannoi muuttuvansa ja kohteli minua hetken kuin kuningatarta.

Kun lopulta lähdin, mies ruinasi perääni useita kuukausia. Samalla hän kuitenkin tapaili jo muita, minulta salassa tietenkin. Mies tunkeutui asuntooni usein keskellä yötäkin, väitti että piilotan kaapeissani jotain miestä yms. Mies myös ymmärsi hyvin niitä miehiä, jotka olivat tehneet perhesurmia. Minua siis syystäkin pelotti. Mies halusi minut takaisin, ja vannoi ettei koskaan voisi rakastaa ketään muuta.

Kun lopulta tein selväksi, että jos mies ikinä enää tulee kutsumatta luokseni, niin kutsun poliisit, niin kiusaaminen siinä mielessä loppui. Henkinen kiusaaminen ei ole loppunut vieläkään, vaikka erosta on vuosia. Mutta toki nyt miehen mahdollisuudet kiusata on pienemmät. Lapset kautta tekee vahinkoa yms.

Aloittaja: lähde heti jos vähääkään joudut edes miettimään tämän aihepiirin asioita.

Olin 18v kun aloin seurustella minua n.5 vuotta vanhemman miehen kanssa. Puolen vuoden seurustelun jälkeen aloin huomata merkkejä, mies oli mustasukkainen ja äkkipikainen, seurustelu aikana hän löi minua vain kerran. Väkivalta alkoi oikeastaan vasta kun päätin erota miehestä, olihan ennen tuota ollut henkistä väkivaltaa. Kerroin haluavani erota ja alkoi puolen vuoden piina. Mies piinasi, uhkaili, yritti tappaa yms. hän käytti kaikenlaisia keinoja satuttaakseen minua. Kaikkia mitä tapahtui on todella vaikea vieläkään uskoa, en olisi uskonut siittä miehestä tuollaista. Mies sekosi täysin. Hän meni linnaan istumaan.

Suosittelen kaikille väkivaltaisten miesten tyköä lähteville, että tehkää muutto salaa mieheltä ,etsikää kämppä valmiiksi ja esimerkiksi miehen ollessa töissä hakekaa tavaranne, älkää missään nimessä kertoko missä asutte, muuttakaa mieluiten eri paikkakunnalle, vaihtakaa puhelinnumeroa, älkää vastatko soittoihin tai viesteihin. Tehkää jokaisesta uhkauksesta yms. rikosilmoitus, hakekaa lähestymiskieltoa, jos tarvetta. Puhukaa lähipiirille asiasta.

Minä olin aikoinani tuossa tilanteessa nuori ja täysin yksin, en tiennyt miten olisin toiminut, en tuntenut ketään kyseiseltä paikkakunnalta ja vanhempani eivät välittäneet auttaa.

Ihan oikeasti jättäkää ne väkivaltaset miehenne, te ansaitsette parempaa.

Itse olin ihan teinilikka. 15 vuotiaana tapasin tämän pojan, jonka kanssa olimme yhdessä kaksi vuotta. noin 9 kuukauden paikkeilla vetäsi litsarilla känni-illan päätteeksi. Syynä oli, että tuli istumaan päälleni ja yritin työntää häntä pois, jolloin kynteni raapaisi häntä ja hän karjaisi "vitun huora" ja *läts*. Sen jälkeen alkoi tapahtumaan kokoajan useammin. Yleensä viikonloppuisin kännissä ja sitten alkoi olemaan selvinpäinkin sellaista. Syitä ei liiemmin tarvittu. Pienen pieni riita ihan mitättömästä asiasta ja kun jätkä haistatteli ja haistattelin siitä sitten takaisin niin nappaa kiinni ja kysyy "mitä hittoo sä mulle just sanoit?" Nyrkistä ei ikinä tullut, mutta niitä litsareita, tyynyä naamalle ettei saa henkeä ja kerran taisi tulla vyöstä. Kun aloin puhumaan erosta niin jätkä itki ja sanoi että tietää, että hänellä on ongelma muttei selviä siitä ilman minua (?) ok. Kuulosti oudolta, koska olin varma että minä itse olen se hänen ongelmansa. Kun erosimme ja meni muutama vuosi niin juttelin hänen yhden eksänsä kanssa ja nainen sanoi, että jätkä oli häneltä sormen joskus mm. murtanut.. En tiedä miten miehen nykyisessä suhteessa..

Hei, "jätän(kö)! Ei pitäisi edes kysyä tuollaista asiaa, vaan pakata kiireen vilkkaan laukku ja lähteä ensimmäisessä tilanteessa. Suhde ilman luottamusta, vain pelkoa!
Onko sinulla lapsia? Se velvoittaa enemmän! Kerronpa pikku elämästäni...
Vanhempani olivat sodan merkitsemiä, kasvaneet pelossa sukulaisten luona.
Turvattomia, hyljättyjä, kai kolmen sodan kasvatteja. Vanhemmat rintamalla ja
tehtaalla työssä. Mitä heillä oli antaa lapsilleen? Minun vanhempani olivat myös
älykkäitä aikuisia, joilla ei ollut mahdollisuutta koulutukseen kykyjensä mukaan.
Nuorena naimisiin ja ensimmäinen lapsi "väkivallan hedelmä".
Sekin raukka tapettiin miesten tappelun aikana. Sitten naimisiin itse lapsena.
Ja tappelu jatkui non-stoppina. Tulevat lapset jaettiin päivittäin avierossansa.
Viinaan ja tupakkaan löytyi aina rahaa, muuten säilyttiin vain hengissä.
Lapset piiskattiin vanhempien tappelujen "välisoittona" risuin, remmein,
tampauskepein ja väitän nähneeni äitini silmissä nautinnon kiillon,
kun hän veteli olan takaa edessään kiemurtelevia alastomia lapsiaan.
Oltiin kuin pieni seepralauma äidin rakastavien käsien jäljiltä.
Mies kun oli huolehtimassa haaremistaan niin oli vain jälkeläiset käsillä.
Minä vanhimpana sain sen palkattoman "hienon rouvan piian", aseman.
Alaluokilta asti sain kuulla:"Kun isä jättää meidät, sinä saat mennä työhön ja
auttaa minua sisarustesi elättämisessä. Ilman teitä minullakin olisi elämä!"
Keskikoulussa sain tehtäväksi hakea meille uuden asunnon. Kuolusta ravintolaan
töihin ja kotona äidin terapeutti, ystävätär, piika...siis aikuisen naisen tehtävät.
Kun olin saanut vakituisen työn ja löytänyt meille asunnon noin 17-vuotiaana,
se olinkin minä joka yritin rikkoa vanhempieni välit - kateudesta tietenkin.
19-vuotiaana jätin kaiken ja lähdin kotoa omaan kämppään hermoheikkona.
Se oli tietysti suurta itsekkyyttä minun puoleltani, mutta äitini huusi minua
hulluksi aina alakoulusta asti, milloin mistäkin syystä, joten hullun poistuminen kuvioista ei voinut olla hänelle niin suuri menetys kuin taloudellisesti.
Lopetin ravintolatyöt, muttaa jouduin samaan koulutukseen aikuisena -
yhteiskunta tarvitsi niitä työntekijöitä. Koulusta ei tullut sen jälkeen mitään,
kun löysin ihmisiä, jotka äitini tavoin pahoinpitelivät, määräsivät, rajoittivat
elämääni talloen minua kengänpohjiensa alla peloitellen ikuisella kuolemalla.
Jouduin patriarkaalisten uskovien käsiin ja se merkitsee miesten väkivaltaa.
Olen arvoton elämään, ihmissuhteisiin, omaan perheeseen, tulevaisuutteen...
Paljonko luulet minulla olevan itsekunnioitusta, energiaa, uskallusta, voimia...
Minut hakattiin raadoksi kotona, ja miehet haistavat pahoinpidellyn naisen,
aran ja yksinäisen olemuksen kaukaa. Olen herkkua heille ja kaikille naisille,
jotka ovat pettyneet suhteessaan mieheen ja haluavat antaa vahingon kiertää...
Et tee väärin vain itseäsi kohtaan, vaan myös mahdollisia lapsiasi kohtaan.
Pelko lamaannuttaa ja ollessasi väkivallan harjoittajan kanssa, tuhlaat elämäsi.
Ei siitä nousta noin vain, eikä kukaan muu voi eheyttää sinua kuin sinä itse.
Voit saada apua, tukea toisilta, mutta parannustyöt sinun on tehtävä itse.
Vastuu on sinun ja tiedät sen hyvin. Halveksin äitiäni, itseäni, vastaavia naisia...