Hakoteillä?

Dmitri Shostakovitshin kuolemasta alkaa olla 30 vuotta ja hänen tuotantonsakin hiipui joskus 1950-luvulla, joten hän mahtuu juuri ja juuri peräänkuuluttamiesi 50 viimeisen vuoden säveltäjien joukkoon. Hänen teoksissaan joka tapauksessa on musikaalista (melodista) perinnettä niin paljon, että voisin vaikka saada itseni konserttiin, jossa esitetään hänen tuotantoaan. Sinfonisen puolen ohella olen mieltynyt mm. hänen konserttivalsseihinsa. Niissä soi musiikin perinne ja niissä soi Shostan oma sielu. Likimain viimeinen mohikaani?

Aivan viime vuosikymmenien konserttimusiikista en saa mitään irti. Nykysäveltäjien mielestä vika on ilmeisesti minussa.

Sallista ja Ahoa olen kuunnellut oopperanäyttämöllä. Eivät sytyttäneet minua.

Elokuvamusiikin puolella tilanne on sentään ollut vähän lohdullisempi. Sieltä löytyy vielä "tuoreita" (ei niin monen vuosikymmenen ikäisiä) melodianpätkiä, jotka jäävät soimaan kuulijan päässä ja joista mieli saa aina otteen uuden kuulemisen myötä. Nino Rota, Ennio Morricone, Henry Mancini, John Williams... mikseipä vaikka Tuomas Kantelinenkin...

itse olen sellisti mutta Aulis Sallisen: Don Quiote( en muista oikeaa kirjotusasua) yölliset tanssit. on loistava nykymusiikin teos.Itse olen kyllä pääosin muuten samaa mieltä että nykymusiikki voi olla aika KAAMEAAA.Tosin haaveena on musiikkiura lienee tuota pakko oppia kuuntelemaan,soittamaan ja ymmärtämään.Ainaskin vähäsen. SIIS Minä saan "sävärit" mainitsemastani Sallisen kappaleesta ja? Rautavaaran Divertimentosta. Ainakin tietääkseni näiden teosten sävellysaika pysyy 50 vuoden raameissa.

olen kanssasi ehkä pikku varauksin ja
toisenlaisin "sanakääntein".
Minua lohduttaa se, että noin 500 vuotta
"meitä" ennen on sävelletty todella loistavaa
MUSIIKKIA valtavat määrät. Sitä minulla on
eri tavalla säilöttynä tuhansia tunteja ja riittää minulle. Toivon vain, että esim.
parin sadan vuoden kuluttua "nykymusiikkiakin"
kuunneltaisiin korvat höröllään syvään ekstaasiin
vaipuneena. Muuten kaikki nykyisen kaltainen
puuhastelu - säveltämiseksi sitä ei voi sanoa - on aivan turhaa.

Joo, Segerstamin sinfoniat (tai nykysinfoniat ja isot nykyorkkateokset yleensäkään) eivät kyllä ole säväyttäneet, mutta kuoro- ja kamarimusan puolelta löytyy mielestäni vaikka mitä helmiä! Niin suomalaisilta kuin ulkomaalaisilta säveltäjiltä... mutta makukysymyksiähän nää useimmiten on...

Lindbergin teoksia kuuntelen silloin tällöin, ja kerran lainasin kirjastosta neljä cd:tä kerralla ja kuuntelin ne aikajärjestyksessä. Uudempia sävellyksiä kohti mielestäni kaaos vähenee ja järjestys lisääntyy, eli myöhempiä teoksia on mielestäni paljon mukavampi kuunnella kuin varhaisempia. Ikään kuin Lindberg olisi nuorempana keskittynyt tekniikan kokeilemiseen itse sanoman kustannuksella, ja myöhemmin, tekniikan löydyttyä, hän on voinut keskittyä sisältöön. Uskoisin, että Lindbergin sellokonsertto on täysin nautittavaa ensikuulemalta sellaisellekin, joka ei ole aiemmin Lindbergiä kuunnellut.

Kävin paremman puoliskoni kanssa kuuntelemassa myös Kaija Saariahon oopperan L’amour de loin. Kuten ohjelmalehtinen sanoo, ”Saariahon musiikillinen idiomi perustuu parametreille, jotka tonaalisessa musiikissa ovat olleet toisarvoisia”. Suomenkielellä tämä tarkoittaa, että melodia ei ole keskeinen tekijä. Mutta jo kertakuulemalta pystyin jotenkin jäsentämään Saariahon sävelkielen, sikäli että musiikissa kaaoksen kontra järjestyksen aste kuvaa tapahtumia lavalla. En voinut sanoa ihastuneeni siihen välittömästi, mutta tekee mieli kuunnella se uudestaan (tulee tv:stä aivan vuoden lopulla, muistaakseni 30.12.) Vaimoni sen sijaan ihastui siihen oitis, vaikka hän ei esimerkiksi kotona koskaan kuuntele kokonaisia oopperoita, korkeintaan italialaisen oopperan huippuaarioita, jotka taas melodisessa mielessä ovat niin kaukana Saariahon sävelkielestä kuin zeniitti on nadiirista.

Periaatteessa olen samaa mieltä alkuperäisen kysymyksenasettelun kanssa: mihin katosi melodia? Käsittääkseni Suomessa vallitsi 60 - 70 -luvuilla, Joonas Kokkosen kaudella, hyvin ”akateeminen” suhtautuminen musiikkiin. Jos yleisö pystyi konsertin jälkeen hyräilemään kuulemiaan melodioita, kyseessä oli ”karvalakkimusiikkia”.

Olen jostain kuullut ajatuksen ja miettinyt sitä itsekin että olisiko niin, että kaikki mitä duuri-molli -tonaliteetin keinoin on sanottavissa, on jo sanottu?
Siis että taidemusiikin eri aikakausien saatossa olisi käytetty kaikki mahdolliset sävelkulut ym, niin että nyt ei voisi enää säveltääkään mitään, mikä kuulostaisi kauniilta mutta ei olisi entisaikojen säveltäjien plagiointia.
Mutta kukapa nykysäveltäjä yrittäisikään säveltää kauniin kuuloista musiikkia vaan eikö, niinkuin nykytaiteessa ylipäätäänkin, tarkoituksena ole useimmiten herättää ajatuksia, mielikuvia ym.

Oliver Messiaen: Turangalila-sinfonia.

Siinä esimerkki teoksesta 50 vuoden sisältä, josta saa sävärit. Ei mennyt kuin 0,1 sekuntia miettiä asiaa. Sekunnin sisässä olisi tullut enemmänkin teoksia.

Olen täysin samaa mieltä. En ole mikään musiikin ammattilainen, mutta nykymusiikki on mielestäni HIRVEÄÄ, yksi soitin rääkäisee siellä viulu vinkahtaa tuolla . . . kaameaa. Miksi muuten säveltäjät eivät voi säveltää vaikka barokki- ajan tapaista musiikkia?

Tulee mieleeni sellainen parikymmentä vuotta vanha sävellys kuin Philip Glassin Akhnaten. Se ainakin teki minuun suuren vaikutuksen. Ja varmasti esim. Carmina Buranasta innostuneet saattaisivat pitää tästäkin teoksesta. Tosin Glassilta ainoa muu sävellys, josta olen todella pitänyt, on musiikki elokuvaan Powaqqatsi (samaa musiikkia muuten käytettiin myös Truman Show -elokuvassa). Toki nämä ovat klassista musiikkia selvästi popimmasta päästä. Tästä tullaankin siihen kysymykseen, että onko nykyajan merkittävin musiikki muuta kuin ns. klassista. Täytyy kyllä myöntää, että suurin osa kuuntelemastani rock-musiikistakin on 25-40 vuotta vanhaa.

Varsinaisesti lähes kaikki atonaalinen musiikki mennee minulta yli hilseen. Atonaalisin sävellys, josta oikeasti pidän, taitaa olla Richard Straussin Elektra. Jotkut sanovat, että vain musiikkia opiskelleet pystyvät ymmärtämään atonaalista musiikkia. Minä olen opiskellut musiikkia, ja silti en ymmärrä.

Makuasioistahan tässä ainakin osittain on kysymys. Mutta mitenköhän mahtaa olla, kuunnellaanko nykyajan klassista musiikkia vielä tulevaisuudessa? Sen saamme tietää vasta tulevaisuudessa.

Pidän Kokkosen Requiemista ja Rautavaaran teoksista ylipäätään, esim. Cantus Arcticus, Pelimannit ja Ikonit.
Ovat tosin uusvanhaa, taidattekos te viisaammat niitä edes uusiksi (alle 50 v)laskeakaan?

.....

Rautavaara on vielä ok. Lindbergin ja Saariahon tuotokset(vai pitäisikö sanoa ulostukset)EUjatsia = (vasemmistorahvaan "älykkömusiikkia" pahemmasta päästä)... Ja muuten, jatsi on paskaa.