Haluaisinpa kertoa teille pienen tarinan omituisesta parisuhteesta, jospa ulkopuolinen näkisi tässä jotain sellaista, mitä minä en vielä.
Miehellä on ikää 30, minulla 23. Tapasimme vuosi sitten ja kaikki oli hauskaa, kepeää, ei vakavaa yhdessäoloa. Sovittiin heti alkuunsa, että seurustelusta ei ole kysymys. Sen kummempia pelisääntöjä ei ollut.
Kuukausien saatossa, kuten arvata saattaa, rakastuin mieheen päätä pahkaa ja tunne näytti olevan molemminpuolinen. Halusin kipeästi viedä suhdetta eteenpäin, mutta mies ei ollut valmis. Huhtikuussa yritin ensimmäisen kerran temmata itseni irti suhteesta, joka antoi minulle valtavasti, muttei kuitenkaan luvannut tulevaisuudesta mitään.
Kesällä tilanne oli ajautunut siihen pisteeseen, että erosimme. Molempiin koski ja koko maailma tuntui olevan hetken ihan palasina. Vastoin kaikkia ajatuksiani, selvisin (tietenkin) eron yli ja jatkoin elämääni suhteellisen tyytyväisenä, tapailinpa uusia miehiäkin.
Entiselle, muutaman kuukauden eron jälkeen yhä hirveän rakkaalle miehelle se, että minä en enää ollutkaan niin kovin kiinnostunut hänestä ja hänen tekemisistään oli liikaa ja osoittipa ensimmäistä kertaa mustasukkaisuuden merkkejäkin. Yhteisymmärryksessä päädyimme sitten vaivattomaan seksisuhteeseen ja minä pystyin siihen kyllä. Mies oli yhä minulle rakas, mutta olin jo hyväksynyt sen tosiasian, että hän ei ole valmis sitoutumaan tavalla, jota minä kaipaisin, ei ehkä koskaan, ainakaan minuun.
Loppukesästä mies teki selväksi toivovansa uusintakierrosta ja minä hölmö suostuin siihen. Alkuunsa kaikki oli liiankin hyvin ja mies tosissaan yritti muuttaa joitakin minua kalvaneita asioita, kuten yhteisen ajan puutetta. Tehtiinpä pelisääntöjäkin, vaikkei edelleenkään seurusteltu. Eipä aikaakaan, ja tilanne on taas ajautunut siihen mitä se oli ennen. Rakkautta ei suhteesta puutu, mutta emme pääse, emmekä tulekaan pääsemään? puusta pitkään, koska haluamme tältä suhteelta ja toisiltamme ihan eri asioita. Minä haluaisin lähteä, mutta niin vähän minussa on rohkeutta, etten vaan pysty. Olenpa sanonut miehellekin, että voisiko hän lopettaa tämän, kun minä en siihen kykene.
Turvauduin äärimmäisiin keinoihin ja hain töitä toiselta puolen Suomea. Sain paikan ja nyt kovasti puuhaan muuttoa. Suhde on samassa tilassa yhä edelleen, ja ilmeisesti lähtööni asti (joitakin kuukausia). Kuulostaa varmaan ihan järjettömältä, mutten yksinkertaisesti voi elää ilman häntä samassa kaupungissa ja hän taas ei kykene elämään minun kanssani. Näin se ero tulee sieltä ikään kuin luonnostaan, eikä ehkä tee niin kipeää kuin muuten. Niinpä niin, juoksen karkuun, mutten tiedä mitä. Häntäkö? Rakkautta? Itseäni? Pettymistä ja surua?
Kummallinen juttu ja vaikea kertoakin, mutta kummasti helpotti heti.
m
Miehellä on ikää 30, minulla 23. Tapasimme vuosi sitten ja kaikki oli hauskaa, kepeää, ei vakavaa yhdessäoloa. Sovittiin heti alkuunsa, että seurustelusta ei ole kysymys. Sen kummempia pelisääntöjä ei ollut.
Kuukausien saatossa, kuten arvata saattaa, rakastuin mieheen päätä pahkaa ja tunne näytti olevan molemminpuolinen. Halusin kipeästi viedä suhdetta eteenpäin, mutta mies ei ollut valmis. Huhtikuussa yritin ensimmäisen kerran temmata itseni irti suhteesta, joka antoi minulle valtavasti, muttei kuitenkaan luvannut tulevaisuudesta mitään.
Kesällä tilanne oli ajautunut siihen pisteeseen, että erosimme. Molempiin koski ja koko maailma tuntui olevan hetken ihan palasina. Vastoin kaikkia ajatuksiani, selvisin (tietenkin) eron yli ja jatkoin elämääni suhteellisen tyytyväisenä, tapailinpa uusia miehiäkin.
Entiselle, muutaman kuukauden eron jälkeen yhä hirveän rakkaalle miehelle se, että minä en enää ollutkaan niin kovin kiinnostunut hänestä ja hänen tekemisistään oli liikaa ja osoittipa ensimmäistä kertaa mustasukkaisuuden merkkejäkin. Yhteisymmärryksessä päädyimme sitten vaivattomaan seksisuhteeseen ja minä pystyin siihen kyllä. Mies oli yhä minulle rakas, mutta olin jo hyväksynyt sen tosiasian, että hän ei ole valmis sitoutumaan tavalla, jota minä kaipaisin, ei ehkä koskaan, ainakaan minuun.
Loppukesästä mies teki selväksi toivovansa uusintakierrosta ja minä hölmö suostuin siihen. Alkuunsa kaikki oli liiankin hyvin ja mies tosissaan yritti muuttaa joitakin minua kalvaneita asioita, kuten yhteisen ajan puutetta. Tehtiinpä pelisääntöjäkin, vaikkei edelleenkään seurusteltu. Eipä aikaakaan, ja tilanne on taas ajautunut siihen mitä se oli ennen. Rakkautta ei suhteesta puutu, mutta emme pääse, emmekä tulekaan pääsemään? puusta pitkään, koska haluamme tältä suhteelta ja toisiltamme ihan eri asioita. Minä haluaisin lähteä, mutta niin vähän minussa on rohkeutta, etten vaan pysty. Olenpa sanonut miehellekin, että voisiko hän lopettaa tämän, kun minä en siihen kykene.
Turvauduin äärimmäisiin keinoihin ja hain töitä toiselta puolen Suomea. Sain paikan ja nyt kovasti puuhaan muuttoa. Suhde on samassa tilassa yhä edelleen, ja ilmeisesti lähtööni asti (joitakin kuukausia). Kuulostaa varmaan ihan järjettömältä, mutten yksinkertaisesti voi elää ilman häntä samassa kaupungissa ja hän taas ei kykene elämään minun kanssani. Näin se ero tulee sieltä ikään kuin luonnostaan, eikä ehkä tee niin kipeää kuin muuten. Niinpä niin, juoksen karkuun, mutten tiedä mitä. Häntäkö? Rakkautta? Itseäni? Pettymistä ja surua?
Kummallinen juttu ja vaikea kertoakin, mutta kummasti helpotti heti.
m
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.