Voisiko joku fiksumpi selittää mitä tämä on?
Meillä on kohta takana 3 vuotta erittäin vaihtelevaa suhdetta. Välillä on tosi hyviä aikoja ja välillä todella vaikeita aikoja, normaalia kai.
En vain ymmärrä itseäni. Kun olemme erossa miehen kanssa, kaipaan häntä jopa järjettömästi. Mutta kun olemme yhdessä muutamankin päivän, minua alkaa ahdistaa ihan kamalasti. Tulen kiukkuiseksi ja mies tuntuu jotenkin tylsältä, ja yhdessä olo alkaa tuntua yhdentekevältä.
Nyt kun hän juuri lähti, suututtaa jo valmiiksi, että emme näe muutamaan päivään. Samalla olen tyytyväinen että saan olla rauhassa omissa oloissani. Pitäisikö lopettaa koko suhde. Mikä hitto mua vaivaa? En halua muitakaan miehiä enkä kaipaa sinkkuelämää. Hän on paras ystäväni ja loistava rakastaja. Mutta eihän tällaiset tuntemukset voi olla normaaleja. Hullu taidan olla. Neuvoja?
Meillä on kohta takana 3 vuotta erittäin vaihtelevaa suhdetta. Välillä on tosi hyviä aikoja ja välillä todella vaikeita aikoja, normaalia kai.
En vain ymmärrä itseäni. Kun olemme erossa miehen kanssa, kaipaan häntä jopa järjettömästi. Mutta kun olemme yhdessä muutamankin päivän, minua alkaa ahdistaa ihan kamalasti. Tulen kiukkuiseksi ja mies tuntuu jotenkin tylsältä, ja yhdessä olo alkaa tuntua yhdentekevältä.
Nyt kun hän juuri lähti, suututtaa jo valmiiksi, että emme näe muutamaan päivään. Samalla olen tyytyväinen että saan olla rauhassa omissa oloissani. Pitäisikö lopettaa koko suhde. Mikä hitto mua vaivaa? En halua muitakaan miehiä enkä kaipaa sinkkuelämää. Hän on paras ystäväni ja loistava rakastaja. Mutta eihän tällaiset tuntemukset voi olla normaaleja. Hullu taidan olla. Neuvoja?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Juuri samanlailla tunsin. Loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että ei se ole rakkautta vaan parisuhteen kaipuuta. Kerroin sitten tästä naiselleni joka oli kyllä kaikin puolin mukava ja ihana ihminen. Ei se kertominen helppoa ollut, vaan oli kyllä parempi ratkaisu, kuin se, että olisin joskus usean vuoden päästä tokaissut vain: Ei tästä mitään tule, heippa.
Parempi sanoa suoraan ja erota ystävinä ennenkuin kuvioihin tulee riitoja tai pettämistä. Näinhän siinä tulisi käymään, koska ei kukaan voi elää parisuhteessa jos rupeaa ahdistamaan aina kun ollaan hiukankin pidempään yhdessä.
En tiedä helpottiko tämä, mutta tiedät ainakin, ettet ole ainoa kyseisessä tilanteessa ollut/oleva.
Ei varmaan ole hyvä, että tällaisia ihmisiä on, mutta hyvä tietää etten ole yksin.
En kuitenkaan kaipaa ketään muuta, enkä ole millään tapaa kiinnostunut muista miehistä. Ajatuskin etoo. Tämä kumppanini on kaikin puolin juuri se, mitä olen aina miehestä halunnut ja meillä on yhteiset intressit ja harrastukset. Kenenkään muun seurasta en nauti yhtä paljoa. Käyn mielummin hänen seurassaan ulkona, kuin muiden tyttöjen tai työkavereiden. Meillä on hauskaa ja koti-illatkin ovat ihania. Hän on mielestäni hauska, fiksu, seksikäs, hyvännäköinen ja haluttava kaikin puolin.
Silti en voi sille mitään, että jotenkin uuvun siitä, jos olemme enemmän yhdessä. Alan stressata ja kiukustun helposti. Olen kuitenkin varma, että rakastan tätä miestä. Joten siinä olen eri mieltä kanssasi.
Mikä mussa on vikana? Onko tämä jotain sitoutumiskammoa vai mitä...? Jotenkin ero ei tunnu ratkaisulta, sillä en edes halua luopua hänestä. Yksin kestän kyllä olla, siitäkään ei ole kyse.
On selvää, että yhdessäoleminen vie energiaa enemmän kuin yksinäisyys. Et ole mitenkään poikkeava.
Itse olin ennen aikamoinen epeli: Jokin voima :D sai minut aina valittamaan mieheni menoista. Jos mieheni sanoi lähtevänsä esim. työmatkalle kahden viikon päästä niin surin "eroa" tasan nuo kaksi viikkoa, olin oikukas ja huomionkipeä... Kuitenkin nautin yksinolosta sitten kun sen aika koitti! Kehitys kehittyy ja jossain vaiheessa en enää valittanutkaan miehen menoista ja jopa salaa itseltäni toivoin niitä... Mikä kummallisinta; miehelläni oli vaikeuksia aluksi suhtautua uuteen, normaalimpaan minääni.
Suhteessa on aina omat aliti vaihtuvat omituisuutensa. Et sinä kyllä eksyksissä ole vaan parisuhteessa :).
Tämä oli kiva kuulla, sillä juuri tuolta minustakin tuntuu. On välillä huono omatunto kun väsyn häneen ja toivon, että menisi jo jonnekin.
Nytkin on ihanaa loikoilla yksin sohvalla. En jaksa välttämättä edes tekstiviestiä ukolle laittaa. Tiedän missä hän on ja mitä tekee. Kyllä se takas tulee..
Minäkin olin aiemmin mustasukkainen hänen menoistaan, ja nyt ei isäntä meinaa uskoa, kun olen potkimassa häntä ulos. Tuntuu siltä, että mitä enemmän potkin häntä jonnekin, sitä kovemmin hän haluaa olla kanssani.
Hassuinta on se, että mies on totaalisen rakastunut tähän uuteen minään ja kiittelee yhteisistä hetkistämme. Ja olemme sentään olleet yhdessä jo kolme vuotta..
Kiitos kamalasti vastauksestasi.
On ollut hieman epänormaali olo kun olen välillä niin loppu kovasti rakastamastani miehestä..