Meidän pitkä liittomme on loppumassa, hain avioeroa kun olimme asuneet erossa yli kuukauden. Syy eroon oli se, että mieheni väkivaltainen suhtautuminen minuun ei loppunut. Kävimme pariterapiassa, ja molemmilla oli kova halu jatkaa liittoa. Terapiasta oli se hyöty, että sain puhuttua ääneen asioita joita oli tapahtunut. Sekä mieheni että terapeutti päättelivät niiden istuntojen aikana että minä olen vain henkisesti epävakaa, ja se siis oli syy ongelmiimme.
Onneksi en jäänyt näiden päätelmien varaan, vaan aloin puhua asioista (mieheni uhkasi jatkuvasti tappaa minut, töni, löikin, pakotti seksiin, haukkui frigidiksi, jos en halunnut seksiä kolmeen päivään... ), ja siskoni ja ystäväni suusta kuulin sen mitä olin epäillytkin. Ei kuulu normaaliin parisuhteeseen. Meillä oli kyllä upeaa keskenämme, mutta lopulta en uskaltanut mennä eteiseen, koska hän usein löi minua ovella siellä. Vuokrasin siin oman kaksion ja muutin pienen tyttäremme kanssa pois.
Halusimme pysyä ystävinä, ja mieheni edelleen haluaisi jatkaa suhdetta. Olemme harrastaneet seksiä eroon muuton jälkeenkin, viime kerrat minä velvollisuuden tunteesta olen "antanut". Sekään ei tunnu hyvältä, mutta hän hoitaa tyttöä jos saa seksiä. Haen yksinhuoltajuutta, mies ei halua suostua siihen vaikkei ole tytön hoitamiseen osallistunut paljoakaan taloudellisesti tai fyysiseti. Avioerosta hän syyttää minua, saan kuulla olevani itsekäs paska uranainen (käyn töissä elättääkseni itseni ja tyttäreni).
Mies juo nyt paljon ja on ahdistunut. Syy on kuulemma minun vaikka olen selvin sanoin kertonut etten ole viinaa hänen kurkkuunsa kaatanut. Olen yrittänyt auttaa taloudellisesti ja henkisesti, kuuntelemalla ja antamalla seksiä. Kaiken tämän hän tulkitsee suhteen jatkumiseksi, vaikka olen hakenut avioeroa, ja pysyn kannassani.
Olen ihan rikki itse, ja koen jatkuvaa syyllisyyttä koska olen se jättävä osapuoli. Haluaisin saada vain arjen rullaamaan ja selkeän eron välillemme. Haluan elää omaa elämääni, ehkä jossain tulevaisuudessa tavata jonkun kivan ihmisen.. Haaveilla omasta tulevaisuudesta ilman jatkuvaa painostusta ja tunnetta että olen hänelle velkaa.
Milloin voin katsoa eronneeni niin paljon että voin ottaa sormukset pois ja elää ns. sinkkuna? Odotanko harkinta-ajan umpeutumista ja miten saan suhteemme pidettyä puheväleinä? Onko kukaan onnistunut eroon niin että puhevälit olisivat säilyneet ja ehkä yhdessä olisi voitu tehdä jotain kivoja juttuja? Onko vaan suljettava tämä ihminen kokonaan pois elämästä? Haluaisin kuitenkin että miehen ja lapsemme suhde säilyisi läheisenä, mutta lapsen hakeminen miehen luota on aina niin ahdistavaa ja on viime kertoina mennyt niin kovaksi huutamiseksi että lapsi on itkenyt lopulta. Olen sanonut että saa tavata tytärtään vaikka päivittäin jos haluaa, mutta hän olettaa että tapaaminen tarkoittaa aina sitä että myös minä olen paikalla. Ja jään yöksi yms.
Miksi tämä on niin vaikeaa?
Onneksi en jäänyt näiden päätelmien varaan, vaan aloin puhua asioista (mieheni uhkasi jatkuvasti tappaa minut, töni, löikin, pakotti seksiin, haukkui frigidiksi, jos en halunnut seksiä kolmeen päivään... ), ja siskoni ja ystäväni suusta kuulin sen mitä olin epäillytkin. Ei kuulu normaaliin parisuhteeseen. Meillä oli kyllä upeaa keskenämme, mutta lopulta en uskaltanut mennä eteiseen, koska hän usein löi minua ovella siellä. Vuokrasin siin oman kaksion ja muutin pienen tyttäremme kanssa pois.
Halusimme pysyä ystävinä, ja mieheni edelleen haluaisi jatkaa suhdetta. Olemme harrastaneet seksiä eroon muuton jälkeenkin, viime kerrat minä velvollisuuden tunteesta olen "antanut". Sekään ei tunnu hyvältä, mutta hän hoitaa tyttöä jos saa seksiä. Haen yksinhuoltajuutta, mies ei halua suostua siihen vaikkei ole tytön hoitamiseen osallistunut paljoakaan taloudellisesti tai fyysiseti. Avioerosta hän syyttää minua, saan kuulla olevani itsekäs paska uranainen (käyn töissä elättääkseni itseni ja tyttäreni).
Mies juo nyt paljon ja on ahdistunut. Syy on kuulemma minun vaikka olen selvin sanoin kertonut etten ole viinaa hänen kurkkuunsa kaatanut. Olen yrittänyt auttaa taloudellisesti ja henkisesti, kuuntelemalla ja antamalla seksiä. Kaiken tämän hän tulkitsee suhteen jatkumiseksi, vaikka olen hakenut avioeroa, ja pysyn kannassani.
Olen ihan rikki itse, ja koen jatkuvaa syyllisyyttä koska olen se jättävä osapuoli. Haluaisin saada vain arjen rullaamaan ja selkeän eron välillemme. Haluan elää omaa elämääni, ehkä jossain tulevaisuudessa tavata jonkun kivan ihmisen.. Haaveilla omasta tulevaisuudesta ilman jatkuvaa painostusta ja tunnetta että olen hänelle velkaa.
Milloin voin katsoa eronneeni niin paljon että voin ottaa sormukset pois ja elää ns. sinkkuna? Odotanko harkinta-ajan umpeutumista ja miten saan suhteemme pidettyä puheväleinä? Onko kukaan onnistunut eroon niin että puhevälit olisivat säilyneet ja ehkä yhdessä olisi voitu tehdä jotain kivoja juttuja? Onko vaan suljettava tämä ihminen kokonaan pois elämästä? Haluaisin kuitenkin että miehen ja lapsemme suhde säilyisi läheisenä, mutta lapsen hakeminen miehen luota on aina niin ahdistavaa ja on viime kertoina mennyt niin kovaksi huutamiseksi että lapsi on itkenyt lopulta. Olen sanonut että saa tavata tytärtään vaikka päivittäin jos haluaa, mutta hän olettaa että tapaaminen tarkoittaa aina sitä että myös minä olen paikalla. Ja jään yöksi yms.
Miksi tämä on niin vaikeaa?
Vastaukset 5
Vanhimmat
tyttäresi takia ja itsesi vuoksi ottaa etäisyyttä tästä suhteesta.Koska olet hankkinut oman asunnon niin ota välimatkaa myös henkisesti ,pääset rakentamaan omaa elämääsi.Eikä siitä kannata ottaa mitään syyllisyyden tunteita!
en lähtenyt, välillä mies hakkaa minut henkihieveriin.
mieheni ei halua seksiä. hän on niitä joilla ei seiso kuin kerran kahdessa kuussa ja sittenkin juuri pamauksen ajan.
siinä suhteessa olen elänyt yli 20 v. ja aina vain pahenee.
nyt kadun etten lähtenyt kun vielä oli rahkeita. olen sairastunut ja en enää jaksa lähte. mm. verenpainetauti ja muita kroonisia sairauksia joita seuraa psyykkisistä jännitteistä´on tullut kuvioihin. ennen olin niin energinen. mieheni maanisuu on temmanut minut pohjamutien kautta niin että toivoisin vain kuolevani.
lähde ajoissa. muuta en voi neuvoa.
Kertomuksesi oli hyvin samantapainen kuin omani, joka on jo kaukana takanani.
Irrottautumisesi on alkanut. Onnitteluni eropäätöksestä. Olet tehnyt oikean ratkaisun. Silti on luonnollista, että koet syyllisyyttä.
Ota vaan heti sormukset pois, mutta seksistä neuvoisin pikku hiljaa luopumaan selkeyttääksesi tilannetta. Se vaan pitkittää irrottautumista. Aika näyttää, mille tasolle suhteenne jää. Itse olin toistakymmentä vuotta puheväleissä exäni kanssa, mutta tätänykyä yhteys on poikki. Se ei tosin minua juurikaan vaivaa, sillä elämäni on mennyt eteenpäin tuon ensimmäisen liittoni jälkeen, ja lapsi tuon miehen kanssa kohta aikuinen.
Onko tyttärellesi hyväksi käydä isäänsä tapaamassa päivittäin, jos isä juo ja on ahdistunut? Pystyykö hän olemaan lapsellensa läsnä, jos mielet pyörii sinussa, seksissä yms.?
Voimia sinulle!
Noh, ei voi sanoa että näkisivät toisiaan päivittäin, hyvä jos viikottain. Olen ilmoittanut että jos ei ole selvinpäin, niin tyttö ei tule samaan osotteeseen. Sehän tässä on hankaluutena kun hän on sitten välillä selvinpäin ja se ihana ihminen jota rakastin vuosikaudet. Ja tavallaan rakastan edelleen. En vain voi olla yhdessä hänen kanssaan, em. syistä. Nämä hyvät hetket pahentavat eron tuskaa vaikka suurimmaksi osaksi tunnen häntä kohtaa enää vain vihan ja katkeruuden sävyttämää sääliä.
Aivan kamalaa luettavaa tuo kuinka miehesi on sinua toistuvasti pahoinpidellyt. Sinun syyllisyytesi ei ole tervettä syyllisyyttä vaan syyllistämisen tulos. Sinun täytyy erottaa syyllisyys ja syyllistäminen.Et ole mitään velkaa muille kuin itsellesi ja lapsellesi, joka on onnellinen silloin kuin äitikin voi hyvin. Muuta pois paikkakunnalta - tulet pärjäämään loistavasti (mies jääköön hakkaamaan vaikka omaa puupäätään eteisen oveen).Onnea matkaan-et kadu!