Väkivaltainen narsisti-isä

Hei, toivon saavani tähän nyt asiallisia vastauksia, olen vielä nuori enkä ennen ole kirjoittanut keskustelupalstalle. Nyt tulee paljon tekstiä väkivaltaisesta isästäni.

Asiani koskee isääni ja perhettäni. En tiedä, mitä enää pitäisi tehdä tilanteessani. Näin kuvailisin isääni (ohessa esimerkkejä tapahtuneista asioista): hän käyttää henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Henkinen väkivalta on suuremmassa osassa ollut jo niin kauan kun elämästäni muistan: hän haukkuu, nöyryyttää, alistaa, hallitsee pelolla ja uhkailulla, Raivoaa, huutaa, röyhtäilee, kiroilee, paiskoo tavaroita, heittelee muiden tavaroita ulos tai piilottaa/rikkoo "kostamis" mielessä tai vihaisena, kostaa ilman kunnollista syytä: esimerkiksi kerran kaatoi päälleni (niskaan) kylmää vettä pullosta, yrittää hallita meidän elämäämme kun kyse on esimerkiksi opiskelusta tai harrastuksista, on pakkomielteinen: esimerkiksi kun siskoni ei halunnut mennä erääseen yliopistoon niin hän painosti ja haukkui häntä. Isäni myös pakotti veljeäni (tällöin veljeni oli 13-15 vuotias) jatkamaan urheilu harrastusta vasten veljeni lujaa tahtoa, josta seurasi fyysistä väkivaltaa veljeäni kohtaan, haukkumista mm. Paskiaiseksi ja kusipääksi, uhkailua esimerkiksi "en ole enää isäsi jos et jatka", tätä jatkui kaksi vuotta kunnes äitini asettui isääni vastaan vihdoin ja veljeni lopetti harrastuksen. Veljeni oli joka päivä surullinen harrastuksen takia, koska häntä jopa kiusattiin treeneissä eikä hän halunnut enää yksinkertaisesti käydä niissä. Tästä harrastuksesta tuli isälleni pakkomielle ja lopulta veljeni lopetettua isäni hakkasi vasaralla kaikki veljeni playstation pelit rikki kostaakseen. Mummoni yrittäessä puhua isälleni järkeä, isäni antoi mummolle porttikiellon kotiimme ja haukkui pystyyn. Fyysinen väkivalta seuraa siitä, jos ei tottele tai alistu isäni tahtoon tai yrittää laittaa vastaan hänelle. Hän ei koe syyllisyyttä tai katumusta, eikä ole koskaan pyytänyt anteeksi meiltä. Ei tunnu olevan kykeneväinen empatiaan. Isäni myös loukkaantuu ja suuttuu helposti, syyttää kaikesta muita ( pääasiassa äitiäni) esim. syyttää ja haukkuu äitiäni jos on itse kadottanut omat silmälasinsa. Hän vaatii erityiskohtelua ja saakin sitä äidiltäni, ei kuuntele itsestään kritiikkiä tai ota sitä vastaan, ei auta taloudellisesti omia lapsiaan. Tarvitsee ihmisiä ympärilleen, nauttii vallan käyttämisestä ja uskoo aina olevansa oikeassa. Uskoo itsestään liikaa ja elää "kaikki tai ei mitään" maailmassa, hioo kostoja mielessään. Harjoittaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa lapsiaan ja äitiäni kohtaan. Ei näe itsessään huonoja puolia. Käyttää ihmisiä omiin tarpeisiinsa ja hyödyksi. Ei auta kotona MISSÄÄN kotitöissä, siivoamisessa, ei missään antaa muiden tehdä kaikki hommat. Ei ilmeisesti kykene ymmärtämään, että koira ja lapsi eivät ole samalla tasolla ymmärtämisessä kuin aikuinen ihminen. Esimerkiksi huutaa koiralle, ja on suuttunut ja huutanut meille lapsena väärällä tavalla ja sekoittanut vanhempien keskenäisiin riitoihin. Fyysinen väkivalta: töniminen, tukistaminen, maahan kaataminen, sylkeminen päälle, kerran kuristi veljeäni), lyöminen (ei mottasu naamaan vaa esim käsiin tai kylkeen monia lyöntejä) ja korvan vääntäminen.... Pelkään välillä öisin alkaa nukkua ja näen painajaisia. Isäni on myös vainoharhainen, mököttää kun suuttuu ja protestoi esim valvottamalla kaikkia yöllä kovalla ääntelyllä kun lapsilla koulua ja äidillä töitä aamulla. Meillä on kotona Ahdistava ilmapiiri aina kun hän on kotona, ja tilanne on mennyt niin pahaksi, ettemme voi veljeni kanssa olla hänen kanssaan samassa huoneessa edes kymmentä minuuttia. Kaiken lisäksi isäni vielä ihmetteli, mistä ihmeestä johtuu kun en halunnut häntä ylioppilas juhliini emmekä kukaan lapsista viettäneet hänen kanssaan joulua tänä vuonna. Hänellä ei ole näköjään mitään hajua, kuinka paljon on meitä loukannut.

Ongelmani on se, että en tiedä mitä tehdä enää. Olen 19-vuotias ja asu vielä kotona. Haluaisin muuttaa täältä pois, mutta yksin muuttaminen ahdistaa, koska olen niin masentunut, että mietin jopa itsemurhaa lähes päivittäin. En haluaisi jättää alaikäistä pikkuveljeäni tänne, eikä äitini suostu eroamaan isästäni. Onko minun äidilleni kehittynyt joku ihme syndrooma, vai minkä takia hän vieläkin puolustelee isääni kaikessa eikä suostu jättämään häntä? Kumpa äitini heräisi ja ottaisi vastuuta vihdoin ja viimein. Hän kiristää minua menemästä esim. sossuille ja sanoo, että hänen työkykynsä menee ja kaikkea muuta.. Onko jollain vastaavanlaista kokemusta perheestään. Kaikista eniten väärältä tuntuu äitini käytös. Tuntuu kuin hän olisi pettänyt meidät: omat lapsensa. Hän on ollut meille kuitenkin se rakkain ja läheisin vanhempi. Isääni meillä on aina ollut kylmät ja "kaukaiset" välit. En koe häntä enää edes isäksi. Emme kukaan ole hänen kanssaan väleissä. Emme puhu edes kahta sanaa pävässä, vaikka asumme saman katon alla.