mistä te ihmiset saate voimaa eroon?millä te jaksatte ne kaikki pyritykset että elämä palautuu jotenkuten uomiinsa?Oletteko käyneet normaalisti töissä eron ollessa pahimmillaan?Miten sukulaiset eron jälkeen?
Itse olen niin loppu henkisesti että en tiedä mihin kääntyä...Tiedän ett' me eroamme ja haaveilen ajasta lasten kanssa niin että mieheni ei kuulu "perheeseen"...mutta olen niin väsynyt,kokajan itkettää,päätä särkee ja unta en ole saanut kuukausiin ilman lääkkeitä.
Lääkäriin en voi mennä (mukamas)puhumaan ahdistuksesta yms.
Aina on huono työvuoro,ei ole autoa tai jotain menoa heri työn jälkeen...
itsemurhakin on ajoittain käynyt mielessä...elämä tuntuu niin turhalta ja ainaiselta pahalta ololta.
en tunne muita eronneita kuin omat vanhempani ja he kritisoivat eropäätöstäni paljon ja pahasti.
Lapset on ihania vaikka hekin saavat osansa tästä stressisstä ja muusta ja kyllähän lapset vaistoavat kun ei äidillä ja isällä ole asiat hyvin...Kiitos niille jotka lukivat edes tämän
Itse olen niin loppu henkisesti että en tiedä mihin kääntyä...Tiedän ett' me eroamme ja haaveilen ajasta lasten kanssa niin että mieheni ei kuulu "perheeseen"...mutta olen niin väsynyt,kokajan itkettää,päätä särkee ja unta en ole saanut kuukausiin ilman lääkkeitä.
Lääkäriin en voi mennä (mukamas)puhumaan ahdistuksesta yms.
Aina on huono työvuoro,ei ole autoa tai jotain menoa heri työn jälkeen...
itsemurhakin on ajoittain käynyt mielessä...elämä tuntuu niin turhalta ja ainaiselta pahalta ololta.
en tunne muita eronneita kuin omat vanhempani ja he kritisoivat eropäätöstäni paljon ja pahasti.
Lapset on ihania vaikka hekin saavat osansa tästä stressisstä ja muusta ja kyllähän lapset vaistoavat kun ei äidillä ja isällä ole asiat hyvin...Kiitos niille jotka lukivat edes tämän
Vastaukset 8
Vanhimmat
se ihan oikeasti auttaa. Ei heti, mutta kuitenkin. Olen kokenut masennusta, johon aikoinani sain lääkityksen ja nyt taas piti kääntyä lääkärin puoleen - eron vuoksi. En ollut aikoinani valmis ns. keskuteluterapiaan. Nyt olen siihenkin valmis. Ystävät ovat hyvä purkautumiskeino, mutta heilläkin on usein subjektiivinen käsitys sinusta, joka toisinaan vain vahvistaa omia tunteita ja ajatuksia. En ole eronnut vaan erotettu, ja yhtä ratkiriemukkaalta tuntuu kuin sinusta. Minulla ei ole lapsia, joten ei ole oikeastaan mitään syytä olla olemassa. Joku voima vain laittaa jaksamaan. Sun pitää jaksaa lastesi tähden!
Jos kaikki vaan tuntuu liian pahalta, niin kannattaa ihan varata lääkäriin aika (tai mennä päivystykseen) ja puhua siitä pahasta olosta. Lääkäri voi sitten vaikka kirjottaa sairaslomaa. Turha itseään on revittää ihan piippuun asti, ja tämmöinen erojupakka vie helposti kaikki voimat.
Harvoin avioero on kenellekään helppo paikka. Siinä on revitty ji ihminen ennen sitä todella palasiksi. Jostain vain ne voimavarat löytyvät. On hyvä vanha sanonta, jos vanhaa ei jätä taakse, ei uutta voi aloittaa.
Mene ihmeessä lääkäriin, saat ehkä jotain mielialalääkkeitä, jotka auttavat sinua pahimman yli.
Älä välitä sukulaistesi mielipiteistä, minun äiti oli puhumatta vuoden, kun erosin niin mukavasta miehestä (kaappialkoholisti, narsisti ja fyysiseen väkivaltaankin taipuvainen). Vähän kaukaisimmille sukulaisille sanoin, että en eronnut heppoisin perustein, menivät hiljaisiksi. Ihan lähimmille (sisar ja ystävä) purin kaiken sen pahanolon, kuinkahan jaksoivatkin kuunnella. Näin jälkeen päin ajatellen, olen huomannut, että suuri osa hyväksymistä tuli, että minulla ei ollut toista miestä eron syynä, vaan vietin todellista laatuaikaa lasteni kanssa. Lasten kasvaessa myös miessuhteeni hyväksyttiin.
Usko minua, ihmiset selviävät avioerostakin.
lääkäriin ja pian.
itse kun olin samassa tilanteessa ja tosi huonossa kunnossa niin ekalla lääkäri kerralla 2kk sairaslomaa ja toisella 3kk eli olin saikulla yhteensä 5kk ja jatkuvassa lääkärin seurannassa.sain asianmukaiset lääkkeet ja jatko hoidon ja siitä se elämän rakentaminen sit lähti ihan alusta.
nyt vuos takana ja jaksan jo hymyillä ja katsoa eteenpäin :)
Itse olen käynyt töissä, mutta koville se ottaa. Toisaalta työ antaa muuta ajattelemista, hukutan murheeni siihen.
työ autto mullakin,mutta ottaa se avioero koville.Siitä kuitenkin selviää ja osaan jo olla iloinen,mieliala kyllä vaihtelee mutta se on sitä selviämistä!
Voit olla vakuuttunut että noin puolen vuoden kuluessa tilanteesi on helpottanut siinä määrin, että se tuntuu lähinnä oudolta ja raskaalta elämänvaiheelta, joka sinun täytyi kahlata läpi.
Olet voimakkaampi kuin aavistatkaan! Tulet yllättämään itsesi sillä, millaisia voimavaroja ja uusia jänniä asioita löytyykään aikaisemmin kovin ahtaalla eläneestä persoonallisuudestasi! Tulet hymyilemään vielä----ja leveästi!!!
Minulle oikeastaan työ oli se 'henkireikä', jonka avulla jaksoin. Esimies ymmärsi ja työkaverit ei hengittäneet niskaan vaikka oli päiviä jolloin vain roikuin puhelimessa hoitaen omia eroasioitani. Yksin tyhjässä kodissa en olisi jaksanut, kun lapset olivat koulussa.
En sitten tiedä onko 'jättäjällä' helpompaa - minä kun olin se paha, joka lähti ja exän mielestä ansaitsin sen kaiken työn eron takia ja vastoinkäymiset, joita tuli. Exä asuu edelleen omistamassamme asunnossa, joten se taistelu on vielä edessä...
Tsemmpiä!