Olen ensimmäistä kertaa elämässäni parisuhteessa, jossa olen aluksi tuntenut voimakasta ihastumista. Nyt jonkin ajan seurustelun jälkeen huomaan, että ihastumiseni on loppumassa. Olen ymmälläni, sillä en oikein osaa käsitellä tätä asiaa. Pitääkö minun nyt erota? Ei tietenkään.. rakastan kyllä miestäni. Mutta en ole vain enää ihastunut häneen. Enää en näe häntä täydellisenä, vaan olen alkanut huomaamaan myös hänen virheensä ja puutteensa.
Sanotaan, että ihastumisen jälkeen rakastaminen alkaa. Pelottaa, että en osaa olla vakavassa suhteessa. En ole koskaan aiemmin ollut vastaavassa tilanteessa. Olen kyllä ollut ihastunut, mutta saanut nopeasti pettyä. Tällä kertaa ei kuitenkaan tarvinnut pettyä, sillä sain rakastamani miehen. Mutta nyt tuntuu, että tuo kuuluisa alkuhuuma on päättynyt. Apua :). Meillä ei ole lapsia ja eroaminen tietysti on aina mahdollista. En ehkä halua kuitenkaan erota hänestä, mutta olen todella tunneihminen. Nyt tuo tunneside ei ole enää niin vahva kuin ennen, vaan epätäydellisyydetkin alkavat näkyä. Olenko vielä todella lapsellinen ja kypsymätön? Kertokaas pitkässä suhteessa olleet, mitä tuon alkuhuuman päättymisen jälkeen tapahtuu?
Sanotaan, että ihastumisen jälkeen rakastaminen alkaa. Pelottaa, että en osaa olla vakavassa suhteessa. En ole koskaan aiemmin ollut vastaavassa tilanteessa. Olen kyllä ollut ihastunut, mutta saanut nopeasti pettyä. Tällä kertaa ei kuitenkaan tarvinnut pettyä, sillä sain rakastamani miehen. Mutta nyt tuntuu, että tuo kuuluisa alkuhuuma on päättynyt. Apua :). Meillä ei ole lapsia ja eroaminen tietysti on aina mahdollista. En ehkä halua kuitenkaan erota hänestä, mutta olen todella tunneihminen. Nyt tuo tunneside ei ole enää niin vahva kuin ennen, vaan epätäydellisyydetkin alkavat näkyä. Olenko vielä todella lapsellinen ja kypsymätön? Kertokaas pitkässä suhteessa olleet, mitä tuon alkuhuuman päättymisen jälkeen tapahtuu?
Vastaukset 7
Vanhimmat
http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/tietoa_parisuhteesta/parisuhteen_lahtokohtia/parisuhteen_vaiheet2/
Kiitos mielenkiintoisesta linkistä! "Kolahti" itseeni aika kovaa, kun tajusin, että omat suhteeni ovat aikuisiällä poikenneet aika paljon tuosta perinteisestä mallista. Ihastumis-/rakastumisvaihe on kyllä ollut mukana, mutta samaan aikaan ne ovat tavallaan alkaneet suoraan itsenäistymisvaiheesta. Minulle on ollut alusta alkaen tärkeää voida tehdä asioita myös yksin eikä vain yhdessä, säilyttää omat harrastukseni, omat ystäväni, omat menoni, omaa vapaa-aikaa ja tietysti myös toinen osapuoli on tehnyt samoin.
Paljon muutakin mielenkiintoista löytyi tuolta sivulta, täytyy tutustua ihan ajan kanssa, vaikka miesystävän kanssa yhdessä, jotta opimme entistä paremmin ymmärtämään toisiamme. Tack!
Var så god. Väestöliitto on hyvä organisaatio ja tarjoaa asiantuntijapalveluja, se vain pitää ikäänkuin "löytää".
Tuo toki on oikea linja, että pitää myös itsestä kiinni ja pään suurimman osan ajasta pois pilvistä. Tämä elämä on kuitenkin kunkin oma.
No just noin että toisen virheet alkavat näkymään, jotkut tavat saattavat alkaa ärsyttämään. Loppupelissä se on susta kiinni pystytkö sisäistämään sen että toinen onkin tavallinen kuolevainen kaikkine virheineen, ne on vaan opittava hyväksymään. Ja pidä tämä mielessä jos satut ihastumaan johonkin toiseen mieheen, sama toistuu joten kannattaa kaksi kertaa miettiä mitä ihastuksensa kanssa tekee.
Tätä asiaa olen pyöritellyt tässä mielessäni, sillä jo suhteen alkaessa terapeutti antoi ymmärtää, että vuodet tuovat uudet näkökannat. En uskonut siihen silloin, mutta tänään uskon, sillä todella alkaa näkyä ne toisen ihmisen ehkä aidommat puolet, jotka eivät oikein satukaan yhteen omien kanssa.
Miksi näin raskas polku pitää käydä ja mahdollisesti ero uudelleen. Niin paljon sitä erilaisuutta on alkanut ilmenemään ja osittain valheellisuuttakin.
Terapiassa käynti ei suinkaan olisi turhaa, jos sinne mentäisiin ennen kuin tuo uusi hullaantuminen on edes alkuun päässyt, säästyisi monilta harmeilta.
Kun jokainen ymmärtäisi kävellä terapeutin puheille eikä baareihin, varmasti moni erokin olisi helpompi, vaikka aina on raskas asia asianosaisille.
Ja ainakin jäisi, toivon niin tuo hullaantumisvaihe pois, jossa katoaa tavallaan kaikki järkevä ajatuskyky ja ihminen tuhoaa omaa elämäänsä.
Hullaantumisvaihehan on ihan parasta. Biologia toimii näin, ja biologiselta kannalta naisen täytyy löytää kelvollinen mies siittäjäksi ja jälkeläisen suojelijaksi n. 15 vuodeksi.
Biologisesti siksi hullaannutaan, tehdään lapsi tai pari, huolehditaan ne aikuisiksi ja kuollaan pois.
Rakastamiset ja muut on sitten 1800-luvun keksintöjä ja nykypäivän turhuuksia kun ihmisillä on aikaa käyttää aivojaankin.
Se ihastumisvaihe, kun toinen vaikuttaa täydelliseltä, loppuu ihan jokaisessa suhteessa. Jos haluat olla ikuisesti sinkku, tai lyhyissä suhteissa, niin sittenhän se ero on järkevä ratkaisu. Mutta haluaisitko mieluummin pysyvän parisuhteen?
Se että minkä verran rakastaa, ei ole kiinni siitä, onko toinen välillä ärsyttävä vai ei. Tietysti välillä on... Mutta silloinkin kun ärsyttää, silloinkin jos tulee jopa riita, tai silloinkin kun tuntuu vaikealta päästä yhteisymmärrykseen, niin ihan yhtä tärkeä se kumppani on.
Me kaikki ihmiset olemme erilaisia. Ja kun niitä eroja ja mielipiteitä uskaltaa tuoda parisuhteeseen, niin suhde on edennyt vakavammalle tasolle. Se ratkaisee, miten pystytte käsittelemään ristiriidat. Erilaisina tulette aina pysymään, mutta teidän on löydettävä pelisäännöt, joilla olette kuitenkin onnellisia yhdessä.
Me olemme uusperhe, parisuhteessa nyt 8 vuotta. Meillä ei oikeastaan kamalan voimakasta ihastumisen tunnetta alussa edes tullut, vaan kiinnyimme hiljalleen. Se oli minulle uutta, sillä aiemmat suhteeni alkoivat rakastaen roihahtamalla -ja loppuivat dramaattisesti suureen pettymykseen... Tämä suhde myös kuitenkin koki sen vaiheen, kun alkoi tulla erimielisyyttä yms. Olemme molemmat luonteeltamme rauhaa rakastavia, joten mitään kovia riitoja ei ole koskaan ollut. Pienimuotoista kränää kyllä. Pienet jutut meni ohi ihan vaan tottumalla, ja isommista jutuista puhuttiin. Sovittiin että millä käytännöllä mennään, ja miksi.
En edes muista koska meillä olisi viimeksi ollut varsinaisesti riita. Ehkä vuosi tai pari sitten. En minä silti ajattele, että puolisoni olisi täydellinen, tai että minä olisin täydellinen. Me vain hyväksymme toisemme näin, ja rakastamme sellaisina kuin olemme.