Ihan mielenkiinnosta kysyn kauanko kerkesitte seurustella ennen kun menitte naimisiin ulkomaalaisen puolisonne kanssa?
Kauanko seurustelitte ennen naimisiinmenoa?
3+18
16361
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Kymmenisen vuotta? Mistä sen nyt sitten haluaa laskea. Seurustelimme n. 3-4 vuotta, sitten muutimme yhteen ja 7 vuoden avoliiton jälkeen menimme naimisiin. Sitouduin kyllä mieheen jo vuoden seurustelun jälkeen. Avioliiton solmimisella ei ollut kiirettä, kun se ei elämäämme juuri vaikuttanut. Asia tuli ajankohtaiseksi, kun aloimme miettiä lasten hankkimista.
Tavatessamme mieheni asui jo Suomessa, joten meillä ei ollut paineita mennä naimisiin.
Seurustelimme pari kk tta, sen jälkeen asuimme yhdessä vuoden, ja sitten menimme naimisiin.
Olenko käsittänyt väärin että kaikissa kulttuureissa ei seurustelua tunneta vaan pitää mennä naimisiin pikimmiten??
Meillä ei seukkailu ollut hyväksyttävää ja oltiin pari vuotta salarakkaita :) sitten paikallinen vihkiminen juorujen lopettamiseksi ja viime vuonna ns. siviilivihkiminen. Yhteensä kuusi vuotta siinä meni.
Mieheni kulttuurissa, hänen nuoruudessaan, nuoret naiset tapailivat miehiä enimmäkseen julkisilla paikoilla, usein esiliinan kanssa. Toki salaakin, kun suhde syveni. Sitten nopsaan kihlaus ennen kuin vahinkoja pääsi syntymään. Mieheni naispuoliset kaverit ovat tyypillisesti avioituneet 17-20-vuotiaina. Nykyään avioitumisikä on noussut, mutta 25-vuotiaalla alkaa olla jo kiire.
Meidän oli helppoa seurustella, koska miehelläni ei ollut perhettä Suomessa. Mieheni kertoi minusta perheelleen vasta, kun oli varma, että suhteestamme tulee jotain. Avoliittoa miehen vanhemmat eivät paheksuneet, koska mielsivät meidät siinä vaiheessa mieheksi ja vaimoksi.
Vajaa 2 vuotta, josta yli puolet etasuhteessa. Valitettavasti etasuhteilu ei loppunut heti avioliittoon menoon, koska tuohon aikaan puolison piti odottaa oleskelulupapaatosta omassa maassaan.
Seurustelimme 1 kuukauden ennen naimisiin menoa onnellisia ollaan oltu jo useampi vuosi. Ei se länsimaalainen monen vuoden odottelu mitään onnea takaa.
Ei takaa, mutta lisää todennäköisyyttä.
Lisänneeköhän todennäköisyyttäkään. Monen vuoden odottelu ehkä auttaa toisilleen sopimattomia ihmisiä ymmärtämään, että homma ei skulaa, mutta eri asia, vahvistaako odottelu jo muutenkin hyvää suhdetta. Ei avioliitto kai mitään pilaa, jos ei pelastakaan.
"Odottelun" tarve on yksilöllistä, elämäntilanteesta riippuvaista. Oma mieheni oli jo kuukauden, parin seurustelun jälkeen sitä mieltä, että voisin olla hänen tuleva vaimonsa. Mä tein päätökseni noin vuoden seurustelun jälkeen ja siinä pysyin. Muutimme yhteen sillä ajatuksella, että yhdessä pysymme. Avioliiton solmiminen oli enää lähinnä muodollisuus.
Olen aina kritisoinut toisilleen tuntemattomien ihmisten avioitumista. Vaimonikin uskoo aasialaiseen tapaan "hitaasti lämpiävään kattilaan". Minä sitten vissiin edustan sitä kuohahtavaa kattilaa. Onneksi on pysytty naimissa jo kohta 13 vuotta ja ainakin minä olen todella onnellinen.
Minusta "rakkautta ensisilmäyksellä" on vitsi. Silloin "rakastutaan" itseluotuun mielikuvaan ventovieraasta ihmisestä.
Muistan, kun otin vaimoa kädestä kiinni ensimmäisillä treffeillämme. Hän puristi takaisin ja koin suurempaa onnea kuin ikinä ennen. Ei se kuitenkaan ollut tae mistään tulevasta, vaikka niin olisin unelmoinutkin. Toive ennemminkin, näin jälkeenpäin ajateltuna.
Joo, rakastuneena ei ole kovin objektiivinen... Mieheni oli rakastunut kyllä, mutta myös hyvin pragmaattinen. Hän tiesi, mitä ominaisuuksia tulevalta vaimolta toivoi, ja kun sopiva kandidaatti osui kohdalle, ei siinä tarvinnut tehdä asiasta turhan monimutkaista. Minä sitten aikani jahkailin ja koettelin miehen kärsivällisyyttä. Ei ollut niinkään kyse siitä, oliko mies mulle hyvä vaan enemmän mietin, pystynkö itse täyttämään odotukset ja antamaan itsestäni jotain.
Monesti vähän vanhemmalla iällä tietää jo, mitä haluaa, jolloin päätös voi olla nopeakin. Eri asia on sitten tuo mainitsemasi syy, että pitää mennä naimisiin, mikäli ylipäätään haluaa olla yhdessä. Toisaalta, ei avioero Suomessa enää ole mikään häpeä. Lasten hankkiminen on sitten kokonaan toinen juttu, sitä soisi harkitsevan pidempään.
Veljeni tapauksessa rakkautta ensi silmäyksellä ei ollut vitsi.
Suomalainen veljeni meni suomalaisen vaimonsa kanssa kihloihin 3kk ensitapaamisen jälkeen. He menivät maistraatissa vihille siitä 3kk kuluttua, eli 6kk ensitapaamisesta, ja ostivat yhteisen asunnon. Suuret kirkkohäät he pitivät vuoden kuluttua ensitapaamisesta. Ensimmäinen lapsi tuli muutaman vuoden viiveellä. Kumpikin halusi naimisiin ja perustaa perheen, he sanoivat että ihan turha odotella kun oikea tuli vastaan. Siitä on nyt 20 vuotta.
Puolitoista vuotta. Olisimme seurustelleet vielä toisen mokoman, mutta kun Suomi karkoitti vaimon Japaniin, tuli kiire naimisiin.
Vuosi seurusteltiin, vuosi avoliitossa. Eli about kaksi vuotta ennen naimisiinmenoa.
Kuusi vuotta seurusteltiin ennen naimisiinmenoa.
Seurustelua vajaa kaksi kuukautta, sitten naimisiin. Vietettiin 30 v hääpäivää joulukuussa Itävallassa, joka on mieheni kotimaa.