Surun kyllästämä vuosi....

Itselläni rankka vuosi myöskin. En enää oikein jaksaisi. Näin vuoden viimeisenä päivänä takki on jo tyhjä. Itse olen jo yli viisikymppinen ja elämää takana, mutta kyllä tuo osaa aina yllättää. Luulin, että miesystäväni ja rakkaani kuolema heinäkuussa olisi riittänyt, mutta ei - tulee lisää.

En oikein voi sinua lohduttaa kun vaan sillä tiedolla, että et ole ainut tässä maailmassa ja edes pikkuruisessa Suomessa vaan meitä on monta.

Voimia sinulle tulevaan ja suruvalittelut isäsi poismenon johdosta.
Itse eristäydyin melkoisesti ja yksinäni vietin pitkiä aikoja. Se kumma kyllä auttoi.
Toivottavasti sinäkin löydät sopivan keinon joka auttaa.
Nyt pystyn muistelemaan edesmennyttä hymy huulillani vaikka kaipaan häntä kovin.

Nämä on raskaita ja surullisia asioita, kun rakkain läheinen kuolee.
Oma äitini kuoli syöpään 1987, eikä äitiäni voitu parantaa, koska syöpä sijaitsi aivoissa.
Nyt isälläni 77v todettiin imusolmukesyöpä reilu puoli vuotta sitten.
Viikko sitten tehtiin koko vartalon käsittävä viipalekuvaus ja selvisi, että isälläni on sydänpussissa nestettä.
Pari viikkoa isäni on ollut hyvin väsynyt ja sairaalasta tuli ikävä puhelu, isälläni on ollut tajuttomuus kohtauksia ja pisin tajuttomuus kohtaus on kestänyt 5 minuuttia.
Isäni meni syöpälääkärin vastaanotolle 22.12 ja sen jälkeen isäni ei ole kotiin päässyt.
Tällähetkellä vietän suurimman osan päivästä sairaalassa isäni vierellä.
Tuntuu niin raskaalta ja tuskalliselta kun ei pysty tekemään muuta, kuin lohduttamaan, auttamaan syömisessä, peittelmään hänet ja kuuntelemaan mitä isäni pyytää.
Ehkä ne ovat niitä välttämisen ja rakkauden tekoja rakkaalle läheiseen, jota voi tehdä.
Uskon, että isäni kokee samoin, kun hän sairaalan vuoteella makaa avuttomana, vaikka niin haluaisi toipua ja lähteä kotiin.
Isälläni on kuitenkin kova ikävä päästä omaan kotiin.
En oikeastaan voi olla muualla, kuin isäni vierellä nyt, kun seuraavasta päivästä ei voi olla varma, onko isäni enää elossa huomenna.
Lisäksi kotona ei ole enää entinen tunnelma, koska isäni ei ole enää siellä.
Tuntuu haikealta olla kotona, kun isäni ei ole kotona, vaikka tiedän isäni olevan terveyskeskuksen vuodeosastolla, mutta hän ei ole kuitenkaan kotona.
Yritän, että saisin isäni kotiin hoidettavaksi, vaikka hän kuolisi kotiin, niin olisi ainakin saanut viettää ne elämän loput hetket omassa kodissaan tutussa ympäristössä läheistensä kanssa.
Olen siitä kiitollinen, että on minulla on ollut mahdollisuus vietää paljon aikaa isäni kanssa jo ennen sairauden toteamista.
Vaikka välillä onkin ollut vähän erimielisyyttä, niin se aika, jonka olen isäni kanssa saanut viettää ja ne muistot, niin ovat ne arvokkaampia, kuin maaimankaikkeuden rikkaudet moninkertaisina.

Olen jo pidemmän aikaa tehnyt surutyötä ja nyt viimeisen puolen vuoden aikana alkanut valmistautumaan siihen, että yhtenä päivänä isäni siirtyy ajan rajan taa tuonpuoleiseen.
Sairaus aika on tuonut isääni lähemmäksi Jumalaa ja isäni on usein ristinyt kätensä ja rukoillut hiljaa.
Uskon itse Jumalaan ja siihen, että kuoleman jälkeen saamme kohdata rakkaat läheisemme Taivaassa, jossa ei ole sairauksia, tuskaa, kärsimystä, eikä surun kyyneliä.

Vaikka saamme siihen uskoa, niin se päivä, kun rakas isäni kuolee, niin se päivä on elämäni surullisin, täynnä kaipausta ja ikävää.
Isäni olisi vielä halunut tehdä elämässään asioita, joita hän oli suunnitellut, toivon sydämmestäni, että isäni saisi vielä siihen mahdollisuuden.
Olen sanonut isälleni, että olet ollut maailman paras isä.
Isäni on ollut todella hyvä isä, pitkämielinen, rauhallinen ja ajatellut lastensa parasta.
Koskaan ei ole ajanut pois kotoa, vaikka emme niin hyvin isäämme kohtaan aina olleet käyttäytyneet.
Kumpa oppisimme antamaan omille vanhemmillemme sen arvon, jonka arvoisia he ovat ja myös sen, ettei ole itsestäänselvys, että omat vanhemmat täällä maallisessa maailmassa ovat läsnä ikuisesti.
Ennemmin tai myöhemmin koittaa se päivä, jolloin he ovat poissa ja se päivä on elämän surullisin ja jota emme koskaan haluaisi toteutua todeksi.

Voimia kaikille rakkaansa menettäneille, surun määrä tuntuu loppumattomalta...