Nonnii... Taas yksi yö ilman unta. Erosta alkaa olla jo kohta vuosi, mutta edelleen vaan on vaikea olla. Erityisesti kun näkee lasten tuskan ja yrittää parhaimpansa mukaan puhua exästä nätisti. Exästä joka siis halusi erota, tutustutti lapset n. Kuukausi entisestä kodista muutettuani uudelle kumppanilleen, haukkui ja sanoi jopa että ei ole varma onko edes koskaan rakastanutkaan minua.. Näin siis pitkä liittomme päättyi.. Olen etsinyt syytä itsestäni, miettinyt mitä tein väärin? Ja olihan minussakin vikaakin.. Kaiken muun kestän jo aika hyvin, mutta lasten kohtalo suututtaa kovasti, enkä aina löydä sanoja tai vastauksia lasten kysymyksiin tai tuskaan... Se vaan kun lasten tunteilla ei tunnu olevan merkitystä exän suunnitellessa omaa elämäänsä. Kaikki kun tapahtuu hänen uuden suhteen ehdoilla.. Lapset ihmettelevät miksi exää ei ero surettanut ja miksi he eivät enää koskaan saa olla hänen kanssa viikonloppuja vaan uusi kumppani on aina läsnä... Nyt kun kuulin, että ovat menossa kihloihin ja exä oli jutellut vanhemman lapsen kanssa että saattavat muuttaa tämän uuden puolison tykö niin enpä enää tiedä mitä ajatella.. Toivoisin että ei muuttaisi, eivätkä lapset joutuisi kauaksi toisesta vanhemmastaan.. Jos muuttaa niin saisi mielestäni muuttaa mielestäni yksin... Lasten etu.. Lasten parhaaksi.. Hyväksi lapselle jne.. Mietin vaan että mitä kaikkea skeidaa lapset joutuvatkin edellä mainittujen ja vanhempiensa takia kärsimään.. Eikö ihmisen itsekeskeisyydellä ole mitään rajaa? Hassua kuinka jonkun mielestä on omista tarpeista johtuen oikein tehdä kaikenlaista, eikä toimintaa voi edes arvostella, koska meillä kaikilla on oma elämä ja oikeus päättää siitä.. No nyt en enää aio kaunistella vaan jatkossa kerron lapsille faktoja.
Summa summarum:
Jos on mennyt toisen kanssa yhteen ja tehnyt lapset jne niin eikö eron saatuaan voisi kunnioittaa lasten surua sen verran, että ei ihan heti esittelisi uutta puolisoa ja voisi vaikka miettiä asioita sen jätetynkin kannalta... Zzzzzzzz
Summa summarum:
Jos on mennyt toisen kanssa yhteen ja tehnyt lapset jne niin eikö eron saatuaan voisi kunnioittaa lasten surua sen verran, että ei ihan heti esittelisi uutta puolisoa ja voisi vaikka miettiä asioita sen jätetynkin kannalta... Zzzzzzzz
Vastaukset 37
Vanhimmat
Toppede kirjoittelet asiaa.
Jos todella näkee lasten surun ja tuskan, eivät he juuri uskalla kysellä. Mutta että kumppanin vaihto on lapsille ihan kamala, jos se tapahtuu niin, että oma isä muuttaa pois ja oitis muuttaa uusi mies tilalle.
Äidin mielenkiinto ei riitä entisen suhteen edes pienillekään lapsille, he ovat nyt sen uuden onnen tiellä. Lapsille huudetaan ja vaaditaan ihan mahdottomia.
Lisäksi tuo uusi henkilö on hirvitys lapsille.
On entä sinä etävanhempi, oletkohan joutanut miettimään asioiden syntyjä syviä, mikä oli oma osasi tähän muutokseen.
Nyt olet monien silmissä ns. petetty ja sinua ymmärretään ja tuetaan.
Mutta onko asia näin lopulta, tukea tarvitsisi se äiti ja lapset entistä enemmän, mutta tukijoita ei ole, sinä olet hänet tuominnut ja vienyt luultavasti koko elämän ja ystävät häneltä jo aikaa sitten, ja tässä syy tähän uuteen kumppaniin. Jota hän ei edes kunnolla tunne, mutta on jonkinlainen turva pahaa vastaa.
Kun olitte yhdessä, miten viihdyit kotona, mikä oli tärkeää. Entä oliko sinulla näitä suhteita uusiin ihmisiin itselläsi, joista et nyt kerrokaan, mutta kun sinun taustaasi lähtee tutkimaan, löytyy yhteys sinun uuteen kumppaniin jo vuosien takaa eli se kaksoiselämä on ollutkin sinulla eikä puolisollasi, joka enää ei kestänyt olemistaan petettynä.
Niin ei nukuta monenkaan vuoden jälkeen, valvon ja mietin miten voisin teidän eronneiden lapsia auttaa, näen edelleen heidän tuskansa, kuulen huutonne heille ja näen kuinka jätätte heidät yksin, sitä vastoin nautitte uusien suhteidenne kanssa iloisesta elämästä, pitää matkustaa, mutta ilman lapsia.
Ette jouda heidän mukanaan olemaan missään, kotona heidät ahdistatte omiin huoneisiin.
Niin tuosta muuttamisesta, niin teki eräskin isä. Olisi voinut jäädä paikkakunnalle lasten vuoksi, olisi ollut aikaa silloin heille enemmän.
Ei kuulemma kestänyt nähdä ex:ää, eli lapset eivät merkinneetkään mitään tässä, totuus kuitenkin selvisi, se salakumppani oli siellä toisaalla, jonka kanssa aikka oli vietetty ja kotona ei koskaan oltu.
Kuulemma harjoitteli maratonille, kun joka ilta lähti työn jälkeen tai ei saapunutkaan työstä kotiin kuin iltakymmeneltä, eihän silloin tarvinnut enää mitään kotosalla tehdä, lapset olivat nukkumassa, väsynyt äiti itki yksinäisyyttä, et koskenutkaan puolisoosi, jätit hänet näin.
Ei ihme että ero tuli, tuskin kosto, vaan ihan täydellinen uupumus, kun et millään tavalla elänyt enää perheen kanssa.
Nyt sitten vouhkaat lasten tilanteesta ja moitit ex:ääsi, auttaisit häntä ja lapsi oikealla tavalla ja voisit sentään jo nyt myöntää hänelle olleesi hirviö ja pyytää mitä nöyrimmin anteeksi.
Lapset odottavat pääsevänsä vanhempiensa syliin, viereen, he odottavat että vanhemmat kuuntelevat heitä, ovat mukana kouluasioissa, harrastuksissa.
Moniko eronnut muistaa lapsensa tarpeet, kun jo liiton aikanakin lapset unohtuu.
Mikä vaivaa ihmisiä, mitä etsitte sieltä muualta.
Kun on toisen kanssa saman katon alle muuttanut, silloin on tämä ihminen ollut niin rakas, että on ajateltu yhteistä elämää ja vielä menty niin intiimiin kanssakäymiseen, että on hankittu nuo lapset. Mikä saa ihmisen unohtamaan oman perheensä niin tyystin, että hylkää perheensä ja pakottaa toisen jollakin tapaa pääsemään eroon ja se on sitten se pahin mahdollinen eli laastari suhde, joka on hirveää niin lapsille kuin läheisille, jotka kaikki jätetään samalla, he kuitenkin ovat ne jotka sinua rakastavat kaikkein eniten ja se koskee.
Heihin jää ikuinen vamma, mikään ei koskaan saa unohtamaan tällaista tilannetta, eikä lapsilla ole mahdollisuutta elää edes ajatuksessa että voisi luottaa toiseen ihmiseen koskaan. Erolla ja välinpitämättömyydellä tuhotaan lasten elämä.
Siksi on olemassa erääsä teoksessa sanoma, että teot kostautuvat lapeille kolmanteen ja neljänteen polveen saakka.
Tämän teoksen rivit eivät ole mitään yli-inhimillistä, vaan ne ovat ihan todellisen elämän elämiseen tarkoitettuja oppeja, mutta kuka niitä lukee tai ajattelee oikella tavalla, eli olevan osa omaa elämää jokaisella.
Minä toivon että tänä vuonna nukun yöni hyvin. Liian paljon huonoja öitä takana. Samaa meillä tapahtanut mutta uusi kumppani oli kuvioissa jo hyvin pitkään ennen eroammekin.. Työkaverina :D. Minun syytäni on ero ja perheen hajottaminen ( kun en sietänyt katsoa sitä peliä enkä paljon muutakaan epämääräistä touhua jota harrasti muidenkin naisten kanssa laiminlyöden perheensä täysin ). Minunsyytäni on että hän ei ollut koskaan aiemmin kotina, se että hän nykyisin tupakoi, hänen mahdolliset rahaongelmat ( vaikka ei edes elätä lapsiaan ), hän ei kuulemma edes rakastanut minua.... Blaablaablaa. Hänen pitäisi vaan kurkata peilistä että mikäs petturipaska siellä kurkistaa. Lasten kaikki asiat rempallaan, käräjien kautta kaikki kun ei exällä ole päässä kuin se että miten hän saa uuden elämänsä näyttämään rahakkaalta ja olonsa lokoisaksi uuden kumppani/kumppanien kanssa. Olen aika väsynyt tähän touhuun, mutta minkäs teet kun puhevälejä ei ole ja lasten asiat tulisi kuitenkin hoitaa.
"Lasten etu.. Lasten parhaaksi.. Hyväksi lapselle jne"
Tätä voi jokainen miettiä vain omalta kohdaltaan. Mitä voin tehdä lasten parhaaksi ja hyväksi. On täysin turhaa, hyödytöntä miettiä ja seurata mitä ex-puoliso tekee ja miksei hän toimi tavalla, joka omasta mielestäni on paras.
Eron jälkeen ei kannata lähteä lasten suruun mukaan. Vaikka itseäkin kuinka surettaisi. Jokaisen pitää tehdä oma surutyö tykönään. Lapsetkin pääsevät siitä paremmin yli, kun vanhempi lopettaa suremisen, etenkin heidän "puolestaan", ja lasten isän uuden suhteen "kauhistelun", jatkaa omaa elämää yrittäen tehdä siitä mahdollisimman omanlaista ja mukavaa.
Erostanne on jo vuosi aikaa. Eihän lapsenne voi tutustua isänsä uuteen kumppaniin, elleivät näe, tapaa häntä. Usko tai älä, mutta ei se uusi kumppani varmasti mikään hirviö ole, vaikka usein niin erehdytään epäilemään.
"enkä aina löydä sanoja tai vastauksia lasten kysymyksiin tai tuskaan..."
Ei tarvitse löytääkään. Ei kaikkiin kysymyksiin oikeasti edes ole vastauksia, tai niitä on monta, riippuu näkökulmasta. Lisäksi sinun pitäisi etsiä vastauksia vain asioihin, jotka kuuluvat juuri sinulle. Etenkin exän nykyinen elämä ei kuulu. Asioita ei tarvitse kaunistella, muttei tarvitse myöskään töksäytellä faktoja rumasti, vaan nimenomaan miettiä itse sitä lasten parasta omissa puheissaan.
Tuossa tilanteessa ainakin itse sanoisin lapsille, että heidän isänsä vaikuttaa todella rakastuneelta uuteen kumppaniinsa. Hyvä niin, ei siinä mitään pahaa ole. Luonnollisesti kun rakastaa, haluaa jakaa elämänsä, myös ne viikonloput, rakastamansa ihmisen kanssa. Kun arkisin käydään töissä, niin ei viikolla ehditä viettää aikaa yhdessä. Ylipäänsä lakkaa ajattelemasta exäsi tekemisiä. Hän elää omaa elämäänsä. Älä yritä hallita sitä. Se ei onnistu, ja on sitä paitsi väärin.
Olga*! Siinä taas eräs kakkonen joka itse on osallistunut pettämiseen ja täällä antaa petettyjen tuskaisiin kommenteihin kaikkitietäviä neuvojaan! Tuskin tietää lasten surusta ja tuskasta yhtään mitään sillä hänhän puolustaa aina eroa!
Ai että kun ajattelee järjellä ja puhuu tosiasioita, niin on kakkonen? Sori vaan, en ole. Olen vain ajat sitten ymmärtänyt, ettei tosiasioita vastaan kannata taistella. Siinä häviää.
Siis missä esim olga tässä aloituksessa lukee että ISÄLLÄ on uusi suhde ja siihen lapsia totutetaan?
Itsekkin olen muutamia vuosia sitten eronnut isä ja eromme syy oli puhtaasti tämän ex/äidin kyllästyminen 11v pitkään suhteeseemme.
4kk eromme jälkeen tämä ex roudas "isäpuolen" talouteensa ja rankaisi lapsiamme kun eivät millään meinanneet hyväksyä tätä uutta "isää" huutamalla ja nurkkiin laittamalla.
Minä en millään lailla manipoluidut lapsiani siihen ja olin säännöllisesti tekemisissä lasten kanssa....ja aika voimaton olin tässä suhteessa ja mitä olisinkaan voinut.
Se heidän suhteensa kyllä loppui onneksi vuodessa.
Itsekkin aikoinaan on tullut muutaman vastaavien yh-äippien kanssa tekemisissä ja kokemuksen pohjalta voin sanoa että siihen "soppaan" en suosittele kenenkään menevän.
Ihan sama onko isällä vai äidillä, vai molemmilla uusi suhde ex-liiton päätteeksi, tai heti sen jälkeen.
4kk eromme jälkeen tämä ex roudas "isäpuolen" talouteensa ja rankaisi lapsiamme kun eivät millään meinanneet hyväksyä tätä uutta "isää" huutamalla ja nurkkiin laittamalla.-
Voi olla, että ei mene kuin päivä, kun se uusi on siellä asumassa, entinen laitetaan pois. Voitte arvata, että tuolla tulijalla on varmasti ollut aika vahva osuus akankohtaan ja eikös se mene niin, että se tavallaan pakottaa tekemään asioita laillaan tai muutoin uhkailee kadota tai vielä pahempia uhkia tulee.
No sama pätee tähän lapsi juttuun, lapset laitetaan ruotuun, uusi kieroilee lapsista ja hyvin usein vielä valehtelee asioita.
Siinä sitä sitten tuntematon ihminen tarttuu tukkaan, huutaa ja kiroilee lapsille, vaatii aivan mahdottomia lapsilta, jotka elävät elämänsä suurinta kriisiä
Samalla pitää katsoa kuinka se oma vanhempi nuolee tuota vierasta, tai vieläkin
pahempaa, seksiä suoritetaan lapsien silmien edessä.
Eräs hullu joka aamu lasten herätessä oli ilko alasti suoraan oven edessä makoilemassa. Kun ikää äijällä vielä 50 vuotta ja lapset alle kouluikäisiä, kyllä suorastaan etoo.
Lasten suruun on mentävä mukaan ja autettava heitä selviämään siitä, eikä vaatimaan vain olemaan hiljaa karjumalla.
Toki ydinperheissäkin näyttää olevan vallalla lasten torpedoiminen. Nytkin eräs pienokainen joutuu laikkaukseen, äiti on kuin piru, ei hoida lapsen infulenssa rokottamista edes kuntoon, lapsi sen tarvitsisi, jotta toipuessa ei sentään vielä saisi sitä. Tuntuu kuin haluaisi lapsensa kuolevan.
Koko nainen on kuin eläisi jossakin muualla, pelkääkö hän vai mitä, mutta apua tarvitsisi, missä on sairaanhoidossa se paikka, jossa autettaisiin selviämään tällaisissa asioissa selväjärkisenä.
Miten kummalla saitaisiin lapista välittäminen ja perheestä ja puolisosta välittäminen asiaksi numero yksi ja pois kaikki huuhaat menot ja sisustukset ja enn muuta Facebookit ja twitterit ym samankaltaiset tyhmät ja tyhjänpäiset valheet elämästä.
Nyt kärsii aikuisten tyhmyydestä lapset, heillä ei enää ole koteja, vaan ovat vain yösijoja, aina ei edes sitäkään, kun pitää saada lapset pois vaihtuvien seksikumppaneiden vuoksi.
"Oppikaa ja lukekaa": minä olen tutkinut itseäni ja kannan vastuun tekemisistäni.. Muun muassa lapsista. Vastuuta erosta minulla ei mielestäni ole, kun en sitä halunnut. Liiton puolesta taistelua ei käydä yksin. Miksi sinun mielestä minun pitäisi ymmärtää ihmistä, joka pettää ja loukkaa? Siis minua ja lapsia..
"Vastuuta erosta minulla ei mielestäni ole, kun en sitä halunnut."
Tottakai on, omalta osaltasi. Välillä, oikeastaan useinkin, joutuu painimaan ja kantamaan vastuuta, vaikka ei sitä haluaisikaan. Kun edes yrität ymmärtää eksää, teillä kaikilla menee paremmin. Pitää vain osata nöyrtyä, myöntää tosiasiat, antaa anteeksi. Se todellakin koituu etenkin sinun onneksi. Tuolla nykyisellä mentaliteetillasi kulut vain puhki, loppuun ja kiusaat etenkin itseäsi.
Sitten myös sellainen pointti, ettei eksäsi ole huono kasvattaja vain sillä perusteella, että hänellä on uusi kumppani. Nykyinen mieheni on tästä ehkä paras esimerkki. Eli hänkin erosi, koska eksällä oli toinen. Eksvaimo ja lapset jäivät heidän vanhaan taloonsa, jonne hyvin pian muutti myös eksän uusi. On tässä kuviossa ollut kestämistä, mutta mieheni on mölynnyt asiasta vain ystävilleen. Koskaan ei ole kyseenalaistanut, etteikö lasten äiti olisi hyvä kasvattaja, vaikka uusi mies hyppäsi heti kuvioon mukaan. Myöhemmin myös lapset ovat kiitelleet, ettei heidän tarvinnut ikinä kulkea kahden kodin väliä, ja saivat jäädä entiseen kotiinsa. Tuo jälkimmäinenhän ei aina ole mahdollista.
Olen täysin samaa mieltä. Miksi pitää ymmärtää ihmistä joka loukkaa ja pettää tietoisesti lähimmäisiään jopa vuosia?! Täytyy muistaa että vaikka pettäisit vaan puolisoasi, niin tosi asiassa petät koko perhettä!! Se aika jonka petturi käyttää kakkosen (tai kolmesen) kanssa on pois lapsilta ja perheeltä, rahat jotka käytät kakkosen hyväksi ruokkien/juottaen tai matkustaen on pois perheeltä. Jos ei pysty pettämättä olemaan ja jostain syystä on tyytymätön on aikuisen ihmisen tehtävä päätös korjata tilanne tai lähteä. Raukkamaista ja nynnyä pitää sivusuhteita.
Ja sitä vaan vielä, että en väsy ihmettelemään exän itsekeskeisyyttä... Ensin halutaan ero, koska ei olla riittävän onnellisia. Sitten joko ennen tai jälkeen eron esitellään lapsille uusi kumppani ja nyt kun on menty kihloihin uuden kanssa kerrotaan lapsille, että kihloja seuraava naimisiinmeno voi tarkoittaa muuttoa kotiseudulta, missä on siis lasten toinen vanhempi, sukulaisia, koulu, harrastukset ja kaverit... Tämä kaikki siis oman onnen ja uuden suhteen takia... Hitokseen itsekästä..
Itse väsyin jo ensimmäisen puolen vuoden jälkeen ja lopetin ihmettelyt, koska se oli täysi hyödytöntä ja kulutin vain turhaan energiaa sellaiseen. Olimme siis eronneet, toinen jatkanut matkaa jo uuteen suuntaan ja minä kasailin hajallaan olevista palikoista uutta rakennelmaa.
Eron jälkeen ei voi kuin toivoa, että ex ymmärtäisi ajatella asioita lastenkin kannalta. Mitkään "vakavat keskustelut" eivät auta, jos toisella on jo aivan muuta mielessä - lähinnä vain ajavat toisen enemmän puolustuskannalle ja pitämään kiinni suunnitelmistaan. Eron jälkeen ex-puolisoilla on toistensa elämiä koskien hyvin vähän sanan valtaa.
Eräässä lähipiirin tapauksessa oli asiat sovittu niin, että lapset ovat vuoroviikoin äidillään ja isällään. Hoitopaikka ja koulu säilyivät ennallaan ja huoltajuus sujui sopuisasti - kunnes kesälomalla äiti ja lapset lähtivät käymään 300 km päässä äidin vanhemmilla. Sen jälkeen ei mikään ollut ennallaan: äiti tapasi matkan aikana nuoruuden rakkautensa ja jo syysloman aikana äiti ja lapset muuttivat äidin entiselle kotipaikkakunnalle, koska nuoruuden rakkaus ei halunnut muuttaa toiselle paikkakunnalle. Aika itsekästä minusta tempaista lapset nopeaan tahtiin eron jälkeen täysin uusiin kuvioihin... Ennen kuin seuraavan syysloman aika tuli, äiti ja lapset tulivat paluumuuttajina takaisin aiemmalle paikkakunnalle, uusi onni kun ei kestänytkään.
Mitäpä siinä ihmettelemistä muuta kuin että laita lakimies/nainen asialle ja hanki lasten lähihuoltajuus itsellesi. Niin pian kuin mahdollista. Kannattaa henkisesti ja taloudellisesti. Tiedät missä lapset ovat, keitä arjessaan kohtaavat, heille ei aiheudu enää muita pakkomuutoksia eron ja äidin uuden kaverin lisäksi. Oletan että sinä asut vanhassa kodissa, voin olla väärässäkin?
Minä luulen että saavat upouuden pikkusisaruksen/-puolen piakkoin?
Eron jälkeen molemman vanhemman vain pitäisi keskittyä omaan elämään. Tehdä lapsille erosta mahdollisimman hyvä niillä eväillä millä mennään. Kiusaat vain itseäsi ja lapsiasikin miettimällä eksäsi tekemisiä/tekemättä jättämisiä.
Nyt sadepisara1 olet hakoteillä! Onko sinulla hätä jonkun petturin puolesta, kun niin kovasti yrität vakuuttaa petettyjä antamaan exmiehelleen tilaa olla ja elää. Sinun kanssasiko?
Ihmeellisesti näitä kakkosia ilmestyy näihin ketjuihin puolustamaan eroa!
Äitikö/isäkö kiusaa lapsiaan jos puoliso hyppää salarakkaansa matkaan hyläten perheensä? No ei todellakaan, mutta salakumppani siitä vähät välittää kunhan itsellään on asiat hyvin luuserin kainalossa.
Sinulle myös. Eroja ei tarvitse kenenkään mitenkään puolustella. Ero on tosiasia, kun se on tapahtunut.
Tuossa omaan elämään keskittymisessä on se vaara että lapset unohtuu.. Lasten kuuluisi mielestäni tulla ennen omia tarpeita.. Itse olen ainakin ensisijaisesti vanhempi.
Elämässä on erilaisia vaiheita. Suurin osa vanhemmista varmasti ajattelee myös lapsiaan. Mutta on myös ajateltava itseään, muuten katkeroituu. Alkaa etsiä vikoja ja puutteita toisista, omat viat lakaistaan maton alle. Pidetään itseä oikein hyvänä kasvattajana, kun kerran uhraudutaan lasten puolesta aivan kaikessa. Todellisuus on sitten asia erikseen.
Ihmiselo on täynnä erilaisia rooleja. Mitä ketterämmin osaa pujotella rooleissaan, sitä paremmin onnistuu jokaisessa ihmissuhteessaan. Oivallus on erittäin tärkeä, kun miettii eri roolejaan. Monestihan ihmiset sanovat "minä en IKINÄ tee noin kuin äitini" tms. mutta kuinka ollakaan äitinä toimiikin juuri niin, koska se on omastakin mielestä silloin paras toimintamalli :). Lasten kasvatuksessa pitäisi muistaa olleensa itsekin lapsi, nuori, nuori aikuinen.
Olin itsekin vielä lapsi, kun ensimmäisen kerran kuulin Maaritin kappaleen "lainaa vain"
"Harhaan sua mä ohjaan, teet itse valinnat.
En tahdo tietäs kaventaa, kun nään sun kasvavan.
Sulta opin paljon ja riittää kun muistan sen.
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain."
Tämä sai minut kyyneliin lapsena, saa vieläkin. Kummallista miten neljään riviin mahtuu niin paljon.
Katkeroidutetaan mielummin siis lapset.. Kyllä se nyt vaan on niin että vanhempien tulisi laittaa lasten hyvinvointi etusijalle, ymmärtää että omat tarpeet tulevat kriisissä lasten tarpeiden jälkeen.. Ja koko hommahan on kokonaisuus.. Mitä pahemmin olet exääsi loukannut niin yhtä pahasti olet myös satuttanut lapsiasi, koska lapsethan selviävät erosta juuri niin kuin vanhemmatkin.. Jos eronneet pystyvät kunnioittamaan toisiaan niin se on jo paljon..eikä omien lasten hoitamisessa ole mitään syytä katkeroitua.. Vai mitä? Sinä voit kutsua sitä vaiheeksi. Minusta se on enemmän seurausta siitä, että on ihmisenä hyvin keskenkasvuinen ja vaille jäänyt jos oma napa on niin tärkeä.
Ei lapset katkeroidu, paitsi jos vanhempi kylvää katkeruutta. Mitä kyllä sellainen vanhempi tekee, joka puuttuu eron jälkeen ex-puolison elämään. Miltä sinustakin tuntuisi, jos ex sanelisi miten, millaista elämää ja kenen kanssa sinun kuuluu elää? Niinkö vain sitten alkaisit? Tuskinpa.
Tuossa edellä kirjoitettiin "Mutta on myös ajateltava itseään, muuten katkeroituu" ja se on ihan totta. Jokainen tietää omalta kohdaltaan miten on parhainta elää. Elämähän on jatkuvaa tasapainoilua. Ei ole ollenkaan helppo juttu yhdistää esim. uraa ja perhe-elämää.
olga, kirjoitat asiaa. Jatkuvaa tasapainoiluahan tämä elämä on.
Tottakai lapset on etusijalla, mutta itseäänkin pitää ajatella. Enkä tällä nyt tarkoita baarituttavuuksien tuomista kotiin tai uusperhekuviota parin kuukauden päästä erosta.
Minusta erokin on joskus välttämätön asia, on ajateltava itseään vaikka lapset eivät saakaan asua ydinperheessä.
Minkälaisen mallin vanhempi antaa, kun vanhemmat riitelee, katkeroituu tai ilmapiiri on viileän kohtelias, mutta liitossa pysytään, sehän on lapsille ainoa oikea tapa elää?
Kauheaa sekin on, jos lapsi aikuistuessaan syylistää itseään siitä, että vanhempi uhrasi oman elämänsä, siksi että koti pysyi koossa.
Ei se helppoa ole ratkaista, mikä on huonoista vaihtoehdoista se vähiten huonoin.
Vanhemmat elää huonossa liitossa, mutta molemmat vanhemmat saman katon alla.
Tai erotaan ja perhe hajoaa.
Vanhemmilla on himskatin iso rooli erotilanteessakin. Kun aikuiset pystyy keskenään hoitamaan asiat lapsen parasta ajatellen, toivoa on. Eroperheen lapsesta kasvaa ihan hyvä aikuinen.
Siis täh.. Ei kai kukaan tarkoita sanelemista tai toisen elämään puuttumista vaan sitä, että eron tapahduttua entisen liiton lasten kuuluisi olla edelleen se tärkein asia kummankin vanhemman elämässä, etenkin kun ovat kohdanneet suuren kriisin.. Ei niiden uusien elämien ja kumppaneiden vaan jo olemassa olevien yhdessä tehtyjen lasten.
Tiedoksi vain, että monelle lapselle ja nuorelle vanhempien avioliitto on yksi ISO kriisi. Todella helpottavaa, kun erotaan. Ja aina pitäisi muistaa, ettei lapsia saa korottaa jalustalle, vaikka he tärkeitä ovatkin. Eikä myöskään pidä unohtaa, että vanhempien elämässä on muitakin tärkeitä asioita kuin lapset. Esimerkiksi työ ja toimeentulo, mutta myös ystävät ja harrastukset, niin ja sokerina pohjalla: parisuhde. Jopa ihan pienet lapset ymmärtävät tämän. Ettei aikuisten ole hyvä olla vain lasten seurassa, he kaipaavat omia "leikkikavereita", juttuseuraa.
Lapsi katkeroituu siitäkin, että vanhempien aika ei riitä koskaan riitä lapsen kanssa olemiseen.
Nykyisin erotaan siinä vaiheessa, että lapset ovat monet vielä vaippaiässä. Lapsi on suuri este uuteen ihanaan elämään, joten häntä ei juuri joudeta huomaamaan, ei häntä oteta mukaan edes kauppareissulle. Lapsihan oppii elämää juuri vanhempien kanssa kulkiessa erilaisissa paikoissa.
Lapselle saatetaan ostaa valtavasti tekniikkaa, laitetaan filmi pyörimään, niistä lapsi ammentaa oppinsa, ovatkohan oikeita, tuskin ja elämä on myöhemmin kovin vaikeaa.
Olen joutunut kohtaamaan omassa elämässäni sen, mitä lapsen lapsuuden aikaiset asiat saavat aikaan. Äitini oli ns. lehtolapsi, isäänsä ei koskaan saanut tietää. (Taisi olla korkeamman luokan henkilö, kun niin salattiin). Äitinsä piti lasta mukanaan noin kymmenen vuoden ikään, sitten äitini laitettiin Helsinkiin erääseen kuuluun kartanoon sisäpiiaksi. (Ihmettelen miten mahdollista).
Siellä hän oppi eräänlaisia tapoja, mutta ei sellaisia joita olisi elämässä tarvinnut, isä 5 vuotta sodassa ollut löysi äitini serkkunsa kautta. Äiti oli tullut Helsingistä tapaamaan omaa äitiään ko paikkakunnalle.
Äiti lehtolapsi ja isä ison talon poika, eipä oikein mummoni osannut arvostaa äitä, eikä meitä lapsiakaan.
Äiti ei ollut saanut oikeaa lapsuutta, hän oli kaukainen meille lapsille, en muista yhtään hetkeä äidin sylissä tai muutoinkaan hänen läheisyyttään.
Kyllä hän yritti pukea meidät hyvin sen hän oli oppinut kartanossa ollessaan, mutta läheinen hän ei osannut olla.
Näin käy näille nykyajankin eroperheiden lapsille, heidän koulunkäyntinsä jää vähäiseksi, ajautuvat raskaaseen työhän ja eivät osaa elää tai olla lähellä ketään.
Ero on paha paikka vanhemmille, kuitenkin toivoisin, että ne uudet suhteet ja etsinnätkin saisivat jäädä muutamiksi vuosiksi, että lasten kanssa elämä olisi alkanut sujua ja voisivat luottaa edes yhteen ihmiseen. Sillä uusperheessä menee se luotto siihen lähivanhampaankin, saati että se on mennyt etävanhempaan jo aikoja sitten.
Näitä pelokkaita ahdistuneita lapsia on hirvittävä määrä. Heillä on suuri riski joutua kiusatuiksi, joutua vääriin porukoihin. Se katkeruus menetetystä lapsuudesta vie erilaisiin huumeisiin, rikoksiin, sillä mitä väliä millään on, kukaan ei koskaan huomaa näitä lapsia. Vasta karkeilla teoilla heidät huomataan, silloin vain on kaikki jo menetetty.
Miltä tuntuu äitinä ja isänä katsoa oman lapsensa tuhoutumista, josko silloin olisi silmien aika avautua, että olen syyllinen lapsen tuhoon.
Jos silloin kosisitte, että teiltä on kaikki kielletty, ette voisi tehdä mitään, tuon saman tunteen olette tehneet lapsellenne ja se vie tuhoon.
Jos itse eroaisin tekisin sen niin että en sotkisi uutta ihmistä lapseni elämään pitkään aikaan. Itse olen äitipuoli mutta mieheni oli ollut eronneena pari vuotta. Nuorin lapsipuoleni oli silloin kaksi ja puoli. Kerran kysyin häneltä muistaako hän kun muutin isän luo. Hän ei muista aikaa jolloin en vielä asunut isänsä kanssa, joten olen ollut hänen elässään niin kauan kuin hän muistaa. Eli jos eroaisin, se vaikuttaisi myös hänen elämäänsä vaikka onkin meillä vain joka toinen viikonloppu. Meidän pitäisi ajatella lapsia ja myös lapsipuolia. Kurjaa jos lapsipuoli kiintyy uuteen puolisoon ja tulee ero. Sitten tulee taas uusi puoliso ja homma toistuu. Sitä jotkut helposti ajattelevat että ne lapsipuolet eivät ole heidän ongelmansa enää kun parisuhde loppuu. Mutta ei voi noin vain kylmästi lähteä lapsen elämästä pois ainakaan pitkän ajan jälkeen. Lapsi alkaa ihmetellä että eikö hän pitänyt minusta kun ei enää pidä yhteyttä. Heidän on vaikea ainakin nuorempana käsittää että koska eivät ole äiti-tai isäpuolelle sukua, heidänkin suhteensa katkeaa jos äidin tai isän välit katkeavat äiti- ja isäpuolien kanssa.
Olen myös nähnyt kuinka se edestakainen reissaaminen stressaa tuota nuorinta lapsipuolta. Juuri ehtii tottumaan toisen paikan sääntöihin niin taas pitää mennä toiseen kotiin.
Siksi olen päättänyt että yritän kaikkeni ettei itse tarvitse erota ja tehdä omasta yhteisestä lapsesta kahden kodin välillä reissaavaa vaikka tilastoissa kaksi kertaa eronnut eroaa 90% todennäköisyydellä myös kolmannen kerran. Miehellä on kaksi ex-vaimoa ja neljä lasta. Kolme jo täysi-ikäistä ja sitten tämä nuorin alakoululainen. Joskus aikataulujen järjestäminen on hankalaa kun kaikki haluavat eri asioita samaan aikaan.
Jos kuitenkin eroaisin jostain syystä muuttaisin mahdollisimman lähelle exää että voisi pysyä samassa tarhassa tai koulussa ja matka olisi lyhyt kulkea. Ja tosiaan en kyllä kaipaisi uutta ihmistä elämääni pitkään aikaan tai lähtisi pettämällä liitosta. Sanovatkin jossain että pitäisi olla vähintään yksi kuukausi yhtä yhdessäolovuotta kohden yksin ennen uutta kumppania mutta vähintään puoli vuotta. Lapsen kanssa asuville suosittelen pidempää aikaa esim vähintään vuosi. Ja silloinkin tutustuminen pitää mennä hitaasti eikä rytisten.
"Lapsi katkeroituu siitäkin, että vanhempien aika ei riitä koskaan riitä lapsen kanssa olemiseen."
Niinkö? Täytyy kommentoida, että katkeruus on hieman varttuneempien "lasten" tauti. Se voi syntyä ihmismielen sisällä melkeinpä mistä tahansa ikävän asian kokemuksesta, jota ei osaa käsitellä. Koska se syntyy mielessä, niin kukaan muu ei tiedä keinoja, joilla sen voi poistaa paitsi ihminen itse. Katkera tarkoittaa samaa kuin pitkävihainen.
On selvää, että lapsi joutuu useinkin elämään katkeran vanhempansa, eronneen tai ei, kanssa. Näin lapsestakin tulee onneton, kasvanut vihan keskellä. Siksi aikuisen on huolehdittava omasta katkeruudestaan, opeteltava pääsemään siitä irti, vaikka mikä olisi. Vanhemman katkeruus voi kyllä pahimmassa tapauksessa viedä lapsen tuhoon, mutta vanhempien liitto/ero ei. Jotenkin kummallista, että täällä pidetään ydinperheitä lähes paratiisin omaisina paikkoja. Kaikki ymmärtävät kaikkia, kaikilla on ihanaa, kaikki on kokoajan yhdessä, kaikki on sovussa, vanhemmat lähes palvovat lapsiaan. Sitten hirveä ero mörkö (=eroa tahtova vanhempi ja/tai "kakkonen") hajottaa kaiken. Eihän tämä ole totta. Liitoissa on hyvin monilla hyvin vaikeita selvittämättömiä ongelmia ja koko perheellä on kurjaa.
Ihmisillä on hyvin erilaisia taustoja, vanhempia, sisaruksia (tai ei), sukulaisia, ystäviä, ammatteja jne. Lapset ovat myös erilaisia. Jotkut lapset oppivat lähes syntymästään tämän. Että kaikki ovat erilaisia, silti tasa-arvoisia ihmisinä. Joillekin se täytyy opettaa. Joillekin ei opeteta. Jotkut eivät opi. Se on onnenkauppaa. Itse olen saanut elää tasaisen, silti jännittävän lapsuuden. Isäni oli lähes aina poissa, eli töissä. Näin oli siihen asti, kunnes muutin pois kotoa. Hieno mies, johon tutustuin vasta saatuani omat lapseni, isäni ollessa eläkkeellä. En todellakaan tunne mitään antipatioita isääni kohtaan, vaikka vietin hänen kanssaan aikaa lapsena vain pieniä hetkiä. Äitini kanssa olin läheisempi, mutta hänkin kävi töissä. Olin etupäässä isosiskoni huomassa tai naapurin pojan kanssa leikkimässä. Kun äiti oli kotiutunut töistään, niin hän hääräsi keittiössä. Ei siihen aikaan oltu vielä keksitty, että vanhempien pitäisi viettää aikaa lastensa kanssa. Sehän oli mahdotontakin, kun molemmat kävi töissä, kotityötkin piti tehdä, lapsille ruokaa jne. Tämän vuoksi vähän kummastelen, kuka on keksinyt lasten kanssa vietetyn laatuajan? Ei sellaista ole. On vain ihan tavallista aikaa, joka on ns. kortilla.
"Lapsi on suuri este uuteen ihanaan elämään, joten häntä ei juuri joudeta huomaamaan, ei häntä oteta mukaan edes kauppareissulle."
No höh. Asutko jossain landella? Itse olen viimeajat miettinyt aivan päinvastaista: onko lapsia pakko raahata mukana ihan joka paikkaan, usein? Mielestäni se on nykyajan vitsaus. Lapsista pitää tulla kansainvälisiä, vaikka väkisin. Kokoajan ollaan menossa tai tulossa.
"Jos itse eroaisin tekisin sen niin että en sotkisi uutta ihmistä lapseni elämään pitkään aikaan." Mitä sitten tekisit rakastuessasi uuteen mieheen? Vai etkö tarvitse rakkautta? Mistä sitten ammennat sitä lapsille? Itse erosin, kun lapseni olivat jo teinejä. Erottuani ei mennyt kuin n. puolisen vuotta, kun lapset suosittelivat minulle uutta miestä. Ajattelin silloin olevani oikein onnekas. Lapseni ymmärsivät, että minulla on oma elämä, tarvitsen aikuisen miehen rinnalleni. He ajattelivat sitä mitä minä tarvitsen.
"Vai etkö tarvitse rakkautta? Mistä sitten ammennat sitä lapsille? Itse erosin, kun lapseni olivat jo teinejä. Erottuani ei mennyt kuin n. puolisen vuotta, kun lapset suosittelivat minulle uutta miestä"
Ai siis lastenko asia on "suositella" lähivanhemmalle uutta kumppania..???
Siis hyvänen aika, en minä ainakaan ole tarvinnut uutta kumppania, että rakkautta riittäisi OMILLE lapsille. Kai olen sitten perin omituinen, kun en ole katsonut tarvitsevani uutta parisuhdetta ja erosta on sentään jo useampi vuosi. Rakkautta meidän pienessä perheessä on riittänyt enkä ole kokenut elämää kahden koululaisen / nyt teinin lähivanhempana niin "kovana", että olisin tarvinnut sitä jaksaakseni ulkopuolista rakkauden lähdettä.
Oletko tullut ajatelleeksi, miksi lapset suosittelivat sinulle uutta miestä..???
Sinä et ole tarvinnut/halunnut uutta parisuhdetta, aikuista rakkautta osaksesi. Ei siinä ole mitään omituista. Ota silti huomioon, että joku muu, kuten ex-puolisosi saattaa tarvita, monet tarvitsevat, haluavat ja toivovat. Kuten tuossa edellä kirjoiteltiinkin, lapset ovat tärkeitä, mutta vanhempien elämässä on muutakin kuin lapset. Jokainen tasapainoilee tyylillään eri rooliensa kanssa.
Ei tarvinnut miettiä, lapset kertoivat itse miksi suosittelivat minulle uutta miestä: menen sinkkuna ollessani hukkaan, minussa on hyvää parisuhdeainesta. Eihän minussa sellaista olisi, ellen haluaisi parisuhdetta. Lapset näkivät minussa naisen, tunnistivat tarpeeni. Eikä tämä ollut ainoa kerta, kun näin kävi. Monessa muussakin asiassa lapset ovat osoittaneet sellaista tarkkanäköisyyttä, objektiivisuutta ja ymmärrystä etenkin minua, mutta myös muita kohtaan, ettei voi kuin ihmetellä. Muna todellakin saattaa olla kanaa viisaampi ;).
Lasten asia ei ole suositella uutta miestä, mutta sen he voivat toki vapaasti halutessaan tehdä.
Ihmissuhteet yleensä toimivat sitä paremmin, mitä tarkemmin tunnemme toisen. Riidat syntyvät ja etenkin ne jäävät sopimatta, jäytävät niin suhdetta kuin eroa, kun kumpikaan ei jousta. Molempien mielestä oma näkemys asiasta se ainoa oikea.
Liitot ja erot ovat erilaisia, siitä ei ole kyse, että eikö voisi tai saisi erota, vaan siitä, että lapset ovat elämän tärkein asia. Lapset ovat myös yhteisiä eron jälkeenkin, mikä onkin haastava juttu.. Jokainen oman onnen tavoittelija voi miettiä haluaisiko että olisi itse tietoinen millainen äitipuoli tai isäpuoli toisessa kodissa on? Lasten takia. Musta nyt korostuu liikaa minäminäminä ajattelu.. Lasten onni tulisi jonkin aikaa olla etusijalla...
Luulen, että te jotka niiden katkerien ihmisten (aikuisten ja lasten)kanssa joudutte elämään voitte syyttää siitä katkeruudesta itseänne.
"vaan siitä, että lapset ovat elämän tärkein asia."
Niin sinun elämäsi tärkein asia. Kenenkään muun puolesta et voi puhua. Lasten onni on ex-puolison valintoihin luottava etävanhempi. Vaikka äiti/isäpuoli perheessä pian olisikin, niin se voi olla ilo ja mahdollisuus enemmän kuin suru ja murhe. Monet "neljän vanhemman" lapset ovatkin sanoneet olevan rentouttavaa ja helpottavaa, kun on kahden vanhemman sijasta neljä aikuista, joille voi avautua. Tietysti pitää tässä kohden muistaa, ettei lapsi voi aina, tai koskaan avautua edes yhdelle ydinperheensä vanhemmalle. Riippuu niin paljon vanhemmista, perheestä.
Mitä tuosta jos ei rakasta puolisoa ,selähtee. Ongelmat ei katoaa,tuplaantuu. Mutta ero on totta ja eletää mitä elettävänä on. Kai näistä eroista bisnesmiehet tykkää. Hyvää ja halvalla.
Jaanallekko ei sitten ole? Ne lapset meinaan.. Eli siis meinaatko että kaikille vanhemmille lapset eivät olekaan se tärkein asia maailmassa? No valitettavasti ei, mutta pitäisi olla. Teen töitä laitoksessa missä hoidan usein näitä rajattomia ja turvattomia lapsia ja nuoria joiden taustoissa on tätä nykyä usein yksi yhdistävä tekijä nimittäin: vanhempien ero, vanhempien uudelleen pariutuminen (ehkä jopa useita kertoja) ja näiden ensimmäisten liittojen lasten jääminen uuden ihanan suhteen pimentoonja kun uuden puolison kanssa luodaan uusi perhe niin ei siihen entiset lapset enää mahdu.. Kun voivat olla vaikka vähän hankalia ja katkeria kaikesta tapahtuneesta.. siinä sulle sitä katkeruutta.. Kuka sen katkeruuden aiheutti? Ja tämä on täysin totta. Missä se vastuu niistä omista mukeloista on?
Kukaan tuskin eroaa hetken mielijohteesta, mutta eron jälkeen näyttää tapahtuvan paljon asioita jotka tapahtuvat aivan täysin vanhempien itsekkäistä tarpeista.. Ehkä erokin tapahtuu itsekkäistä tarpeista siis henkilön kokemasta tarpeesta tai sen seurauksesta.. Mutta kun on "vapauduttu" vanhasta liitosta näyttää monista tulevan vielä epätoivoisempia ja itsekkäämpiä.. Pakko löytää joku.. Joskus myös näyttää että riittää että joku vaan, mikä on aika ihmeellistä kun monilla on kuitenkin kokemus siitä kun on sen "väärän" kanssa ollut naimisissa. Sitten tosiaan sen sijaan että hoidettaisiin ne jo olemassa olevat lapset mahdollisimman hyvin päätetäänkin muuttaa mahdollisimman nopeasti yhteen, ostaa yhteinen talo ja tehdä vielä yhteinen lapsi tai pari.. Toteutetaan vielä kerran oma haave tai mielikuva siitä miten kaikki olisi ihanaa.. Ja sitten kun taas huomataan että mielikuva olikin väärä eikä olemassa oleva elämä enää miellytä erotaan taas... Ja mikä parasta monet ehtii toistamaan tän kuvion muutamaankin kertaan.
Toki lapset ovat tärkeitä ja merkitsevät paljon. Silti he eivät ole koko elämäni, ja lapsillakin on omansa. Muita minulle tärkeitä asioita on terveys, koti, parisuhde, ystävät, sukulaiset, työ. Tähän lisäksi muutama intohimon kohde, joita en tässä käy erittelemään. Sanoisinpa vielä, ettei nämä tärkeät asiat ole koskaan olleet mitenkään ristiriidassa. Aika on tietysti aina rajallista. Hyvin se kuitenkin riittää, ellei ole huonoa parisuhdetta taakkana.
Olen itsekin ollut töissä lastensuojelussa. Siihen on sanottava, että lapset/nuoret, jotka pääsevät (siis pääsevät, ei joutuvat) lastensuojelun piiriin ovat miltei etuoikeutetussa asemassa verrattuna ydinperheessä asuviin ongelmaisiin lapsiin ja nuoriin. Hyvin usein vasta vanhempien eron jälkeen lapset alkavat oirehtia vanhempien liiton aikaisista ongelmista. Liiton aikana on jatkuva hälytystila, jolloin lapsi ei voi esim. näyttää tunteitaan, edes yrittää keskustella. Eron jälkeen sitten saatetaan kokeilla rajoja senkin edestä. Riippuu täysin uusperheen vanhemmista, miten kokeiluihin yms. reagoidaan, ja miten ne selvitetään. Monessa uusperheessä, etenkin se uusvanhempi osaa reagoida monesti paljon paremmin kuin vanhemmat ydinperheessä ikinä. Sekin on ihmisistä, perheen "sisällöstä" kiinni, ei perhemuodosta.
Sanoin tuossa alussa, että itselleni merkitsee paljon terveys. Tällä tarkoitan paitsi fyysistä terveyttä, myös psyykkistä ja sosiaalista terveyttä, tasapainoa. Jotkut ihmiset eivät ajattele tasapainoa, eivätkä uhraa ajatustakaan psyykkiselle ja sosiaaliselle terveydelle. Tammikuussa ehkä ajatellaan fyysistä terveyttä ;). Tästä pohjimmiltaan johtuu sekä vanhempien kuin heidän lastensa pahoinvointi.
Kyllä se ongelma on ne vain itseään ajattelevat vanhemmat kaikissa mahdollisissa perhemuodoissa ja prosessin kaikissa vaiheissa. Retoriikka on sitten vaan retoriikkaa asia ei siitä muutu.
Ihan off topic ja mielenkiinnosta, kuinkahan monessa perheessä on ADHD sekä lapsissa että näissä Levottomat-vanhemmissa osaltaan käytöstä selittämässä. Kirjoitit hienosti ja täyttä asiaa, muutama palikka kuten päihde- ym. riippuvuudet ja neurologiset syndroomat vielä puuttuu paletista.
TV:ssä eilen tullut uusinta Toisen kanssa käsittelee myös tätä lastensuojelun ongelma-aluetta.