Miten jatkaa eteenpäin kun tuntuu, että sydän on hajalla, rinnassa puristaa ja henki tuntuu salpaantuvan!?Mikään ei maita, yököttää!! Olen epäonnistuja, aina uskon ja luotan ja lopulta en kelpaa kuitenkaan.
Olen yksin ja tuntuu, ettei millään ole enää mitään merkitystä, ahdistaa....
Tiedän virheeni ja toivottavasti otan opikseni niistä, mutten kyllä enää tiedä haluanko enää rakastua, yksin jään kuitenkin ja revin kaikki haavat taas auki.
Olen yksin ja tuntuu, ettei millään ole enää mitään merkitystä, ahdistaa....
Tiedän virheeni ja toivottavasti otan opikseni niistä, mutten kyllä enää tiedä haluanko enää rakastua, yksin jään kuitenkin ja revin kaikki haavat taas auki.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Heippa. Sattuipa sopivasti mutkin on juuri hylätty... kyllähän se tyhjän aukon jättää... Mutta nyt EI ole aika vaipua epätoivoon vaan uusivuosi ja uudet kujeet. Mullakin fiilikset vähän vaihtelee koko ajan että mitäs nyt sitten.... Ootko muuten mies vain nainen? Itse olen miehen jättämä naisihminen tsemppiä.. Ja niin aina tulee uusia. Nyt jo osaan luottaa siihen! Ja vaikka viestini nyt olikin tällanen positiivinen tsemppiä pursuava niin tiedän kyllä miltä tuntuu olla ihan paskanakin ja pointti onkin just siinä että elämä voittaa vielä!!
Kiitos! Positiivisena täälläkin on pyritty olemaan ja ajattelemaan, että uusivuosi uudet kujeet periksi ei saa antaa ja tiedän kyllä, että näin oli parempikin, mutta ei se tähän tuskaan auta! Ja siksi se piti johonkin purkaa josko hieman helpottaisi.
Olen myös nainen ja miehen jättämä.
Niin kyllä se elämä voittaa aikanaan tiedän sen ja luotan siihen, vaikka nyt sattuukin niin paljon!!
Tsemppiä sinullekin ja voimia!!
Hyljätty!
Samanlaista sattui itselleen että miesystävä jätti mut.Olen rikki....
Miehellä paljon naisia..... jne
Paljon paljon voimia sinullekin!! Itsellä syy ei ollut toiset naiset vaan elämäntilanteet ja niiden hankaluus ja ehkä se siksi niin kauhelalta tuntuukin, mutta kyllä me tytöt pärjätään eikö niin!!! Aikansa se vie, mutta positiivisesti eteenpäin! Itketään ja nauretaan (kunhan nauramaan kyetään) vuoronperään!
Heippa. Miten on surutyö edistynyt? Itsellä ihan tajuton selviämisvietti että tää ero vaan vahvisti. Tietysti teillä taisi olla pidempi historia.? Vannon että nää ei ollu ne meidän miehet... vaikka olikin niin kaikinpuolin ihania kaikista vioista huolimatta. Ootteko ollu yhteydessä eron jälkeen me ei olla.... kirjottelin tossa aiemmin jo ja tsemppaan ihan kybällä vieläkin:D
Voi kiitos!! Surutyö on edistynyt yllättävän hyvin omaksi yllätyksekseni. Välillä itketään niin, että silmät on turvonneet, mutta olen saanut voimaa yllättävistä asioista ja iloinnut niistä. Aiemmin olisin vain murehtinut sitä mitä menetin nyt mieli näyttää mitä sain ja mitä opin. Hän toi elämääni paljon sellaista, joista olisin täysin tietämätön, ihan pikkujuttuja eikä välttämättä niin tarpeellisiakaan, mutta arvostan sitä ja ne rikastuttaa elämääni omalla tavallaan ja tunnen suunnatonta kiitollisuutta häntä kohtaan. Hän on minulle aina rakas kaikesta huolimatta vikoineen päivineen, mutta näen, että vika oli minussa itsessäni ja taisin tarvita tämän kasvaakseni ihmisenä niin julmalta kuin se kuulostaa ja tuntuukin.
Nyt myös näen, että vastoinkäymisiä tarvitaan ja ne kasvattaa, suunta niistä on vain ylöspäin kunhan vain löytää ne omat voimavaransa ja osaa suunnata ne oikeaan! Jos olisin jäänyt vellomaan siihen epätoivoon ja ahdistukseen olisin syvällä siellä vieläkin, mutta positiivisena ihmisenä aloin nähdä hyviä asioita ja kääntää niitä voitoiksi niin olokin helpotti huomattavasti ja TIEDÄN selviytyväni tästä!!
Emme ole olleet yhteydessä, vaikka tekisi mieli riemusta kiljuen kertoa hänelle, että hän teki oikein ja antaa hänelle "synninpäästö"!!! ;) Mutta olen ajatellut, että kerron tämän kaiken hänelle kunhan olemme molemmat ottaneet asiaan kunnolla etäisyyttä ja kunhan pöly on varmasti kunnolla laskeutunut. Kunhan vain malttaisin mieleni!!!
Nyt on tunteet kuitenkin vielä niin pinnassa, että parempi odottaa vain. Vaikka mieli on positiivinen olen tätäkin kirjoittanut itkien, niin katson, että parempi odottaa...
Tsemppiä sinulle ja kaikille kanssasisarille ja -veljillekin, kyllä me tästä selvitään ja kasvetaan ihmisinä. Huomaan, että tuolla aloituksellakin oli tarkoituksensa, sillä teistäkin olen ammentanut voimaa jaksaa kun tiedän, etten ole yksin vaan muilla on samoja kipuja ja tuntuu ihanalle huomata, että joku siellä jossain haluaa antaa tukensa minullekin! Kiitos teille, tuetaan toisiamme!!
Miten meillä voikin olla niin samanlaiset fiilikset näistä. Mulla on aivan tismalleen samoja ajatuksia. Kiitollisuutta siitä mitä oli ja hänkin on mulle vielä rakas myös ja muutenkin samastuin tekstiisi aivan täysin.... ja tyyni olo kuitenkin nytten. Ja mukavasti täältä tullut mukavia kommentteja! Elämä jatkuu:D
En olisi koskaan aiemmin uskonut, että kykenen tähän! (Tai sitten tulee takapakkia ja lujaa). Aiemmin olen itkenyt viikkoja itsesäälissä rypien ja olo on ollut kurjaakin kurjempi, mutta nyt näen vain sen hyvän mitä sain kokea! Ja ihan sama täällä, vaikka aikaa onkin vähän olo on tyyni, toki tänäänkin on itketty paljonkin, mutta se ei ole sellaista loputonta pillitystä vaan itkukohtauksia jotka tulee ja menee. Ja niitä täytyykin tulla!!
Totta, elämä jatkuu, sydämessä ihanat muistot....
Käykö aloittaja vielä lukemassa ketjua? Olisi kiva tietää miten on elämä eron jälkeen jatkunut? :)
Silloin tällöin käyn. Yllättävän hyvin, yritän täyttää elämää kaikella uudella joka vie ajatukset muualle, ettei liikaa murehtisi elämää. Eilen oli pitkästä aikaa vaikea päivä ja itki milloin mistäkin ja tajusi kuinka ikävä on, mutta ei tässä auta kuin sinnitellä. En uskalla ajatella vielä yhteyden ottoa, vaan yritän sinnitellä, että olisin oikeasti valmis siihen, ihan siitä syystä, että asiat ei menisi entistä pahempaan suuntaan.
Miten elämä siellä on lähtenyt menemään?
Kyllähän se elämä tässä on jatkunut ihan ok merkeissä... poissa on tietysti nyt se ihana lämmittävä tunne että joku (ja nimenomaan hän..)oikeesti välittää mikä piti silloin mielialaa korkeammalla. Joka päivä on mielessä mutta aina vain vähemmän ja vähemmän mikä on musta toisaalta kamalaa kun mielestäni olis ollut potentiaalia niin paljon enempään etten olis valmis unohtamaan.... mutta niin kai ihmisen aivot suunniteltu että tällaisista pääse kuitenkin yli. Itse en varmaan aio ottaa yhteyttä... musta se olisi tässä meiän tapauksessa hänen tehtävä. Mieli kyllä tekisi:)
Kerronpa taas miten menee. Jollain tapaa viikko oli raskas, edellisviikko meni paljon paremmin. Ehkä se ikävä on iskenyt vasta nyt kunnolla, kaipaa toisen läheisyyttä jne... ja tajuaa, että sitä ei enää ole ja siinä kohtaa tulee suru puseroon. Mutta kuitenkin tiedän, että selviydyn enkä vaivu siihen epätoivoon johon joskus olisin vajonnut ja hukuttautunut.
Mielessä hän on usein ja toisinaan asiat muistuttavat jatkuvasti hänestä, mutta ajattelen, ettei minun tarvitse työntää häntä ajatuksista pois kyllä hän ajallaan sieltä katoaa. Parempi käydä asiat mielessä läpi nyt eikä jossitella vuosien päästä.
Ajattelen kyllä itsekin noin, että hänen olisi oikeasti otettava yhtyttä, mutta tiedän, ettei hänestä siihen ole. Ja vaikka ajattelen, että otan vielä yhteyttä niin en siksi, että palaisimme yhteen vaan, että saisin kertoa hänelle kaiken sen mitä olen oivaltanut. Se on auttanut minua kestämään ja jaksamaan, että tiedän tulevan päivän jolloin sen voin sanoa. Haluan kuitenkin, että välimme säilyisi hyvänä kaikesta huolimatta.
Voimia sinne!
Täällä on myös yksi hyljätty! Oli kiva huomata kommenteistä että täysin samanlaisia tunteita minullakin on/oli (erosta tuli juuri 3vuotta)
Ja haluankin kertoa teille että hyvin menee! Pääsin ylitsepääsemättömästä yli :)
Vielä kuitenkin välillä kotiin ajaessani huonot muistot tulevat mieleeni.. Näen myös välillä untä exästäni joka ahdistaa minua.. Olen ollut muutamassa suhteessa tämän eron jälkeen ja tuntuu kuin uskaltaisi rakastua/ihastua.. Vaikka aikaa onkin mennyt paljon..
Meille tuli ero pari viikkoa sitten ,kaiken piti olla hyvin matkaakin oli jo suunniteltu ja sitten yksi kaunis päivä f bookissa etusivulla näin hänen
olevan pari suhteessa jonkun muun kans ei minun.Nuo sinun tuntemuksesi
ovat nyt kaikki niin kiinni juurtunut minuun että en näe minkäänlaista valopilkahdusta missään.Pakko ois lasten takia jaksaa ja huolehtia mutta...
no ehkä ajan kanssa kun antaa sen kulua.