Olen pari vuotta asunut avomieheni kanssa ja nyt alkaa suhde rakoilemaan. Muutimme yhteen hyvin nopeasti, mitä kadun nyt suunnattomasti. Tuolloin tunsin vain "ihastusta", mutta olihan se niin mahtavaa olla ihastunut pitkän yksinäisyyden jälkeen.. kuvittelin ja toivoin että suhteesta tulisi jotain ihanaa.
Meillä menee oikeasti ihan hyvin eikä mitään suurempia riitoja yms. ole ollut. Luulisin, että voisimme olla "ihan onnellisia" koko loppu elämämme, mutta riittääkö se? Haluaisin olla todella onnellinen, tuntea suurta intohimoa ja seikkailuja. en usko että tulen saavuttamaan niitä nykyisen mieheni kanssa.
Itse ero tuskin on niin vaikea, mutta ongelmani on ystäväpiirimme ja perheemme. Minun perheeni on täysin ihastunut mieheeni, voin kuvitella minkälaiseen piinapenkkiin joudun jos eroamme.. Joudun selittämään tunteita esim. vanhemmilleni, jotka ovat hyvin hankalia ihmisiä..
Usein mietin, pitääkö mennä kauas jotta näkee lähellä olevan onnen. En tiedä, olenko tekemässä oikeata vai väärää ratkaisia. Miehelläni ei ole aavistustakaan mahdollisesta erosta, epävarmuus on minun puolellani. yksi suuri tekijä on seksielämämme. En ole siihen tyytyväinen ja se ei ole vuosien varrella muuttunut miksikään, ei parempaan niinkuin toivoin. Mieheni on hieman ujo, ja minä en kaipaa ujoa miestä.
Miten te muut olette selviytyneet erosta? Pelkään tulevaa yksinäisyyttä; en ole tottunut olemaan yksin. Pelkään asua yksin, miten tulen pärjäämään taloudellisesti, miten jaksan olla kaikki illat ja viikonloput. En ole niitä ihmisiä, jotka tulevat itkemään parin kuukauden kuluttua, että haluaisi kokeilla uudestaan. Vaikka minusta nyt tuntuu etten rakasta miestäni, pelkään jos huomaankin rakastavani vasta kun hän on poissa. Minulle tämä on elämäni vaikein tilanne.
Meillä menee oikeasti ihan hyvin eikä mitään suurempia riitoja yms. ole ollut. Luulisin, että voisimme olla "ihan onnellisia" koko loppu elämämme, mutta riittääkö se? Haluaisin olla todella onnellinen, tuntea suurta intohimoa ja seikkailuja. en usko että tulen saavuttamaan niitä nykyisen mieheni kanssa.
Itse ero tuskin on niin vaikea, mutta ongelmani on ystäväpiirimme ja perheemme. Minun perheeni on täysin ihastunut mieheeni, voin kuvitella minkälaiseen piinapenkkiin joudun jos eroamme.. Joudun selittämään tunteita esim. vanhemmilleni, jotka ovat hyvin hankalia ihmisiä..
Usein mietin, pitääkö mennä kauas jotta näkee lähellä olevan onnen. En tiedä, olenko tekemässä oikeata vai väärää ratkaisia. Miehelläni ei ole aavistustakaan mahdollisesta erosta, epävarmuus on minun puolellani. yksi suuri tekijä on seksielämämme. En ole siihen tyytyväinen ja se ei ole vuosien varrella muuttunut miksikään, ei parempaan niinkuin toivoin. Mieheni on hieman ujo, ja minä en kaipaa ujoa miestä.
Miten te muut olette selviytyneet erosta? Pelkään tulevaa yksinäisyyttä; en ole tottunut olemaan yksin. Pelkään asua yksin, miten tulen pärjäämään taloudellisesti, miten jaksan olla kaikki illat ja viikonloput. En ole niitä ihmisiä, jotka tulevat itkemään parin kuukauden kuluttua, että haluaisi kokeilla uudestaan. Vaikka minusta nyt tuntuu etten rakasta miestäni, pelkään jos huomaankin rakastavani vasta kun hän on poissa. Minulle tämä on elämäni vaikein tilanne.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olen itse melko samanlaisessa tilanteessa. Olen seurustellut kohta 1,5 vuotta miehen kanssa, jonka kuvittelin alkuhuumassa olevan minulle se oikea ja sielunkumppanini. Sama juttu minullakin, että pitkän yksinäisyyden jälkeen tuntui hienolta olla todella ihastunut ja tuntea jonkun välittävän minusta.
Ei meilläkään pahemmin riitoja ole ollut, mutta yksi syy siihen on se, että olen meidän suhteessamme se osapuoli joka joustaa äärimmilleen. Tuntuu etten enää jaksa, sillä hyvästä suhteesta tulisi saada jotain, jotain minkä avulla jaksaa, ei joustaa itseänsä loppuun.
Meilläkin ero on tullut puheeksi. Olemme todenneet olevamme liian eriluonteisia ja haluavamme eri asioita toisiltamme. Seksielämämmekään ei toimi kunnolla.
Eniten satuttaa kuitenkin se, että syksyllä muutimme opiskelun perässä kumpikin eri paikkakunnille ja tiedän ettemme pääsisi moneen vuoteen asumaan yhdessä juuri opiskelujen takia. Tuntuu että kaukosuhde vie kaikki viimeisetkin energiat.
Haluaisin myös tietää niinkuin neitonen-20 kysyi, että miten te muut olette selvinneet erosta? Siitä kun on tottunut elämään suhteesta ja että on joku, jonka kanssa jakaa elämän suuret asiat.
Minulla on täysin sama tilanne, olin hyvin nuori kun muutimme yhteen, 17-vuotias, ennen sitä seurustelimme kaukosuhteessa, ja päätimme että muutto yhteen on paras ratkaisu. Tämä on kauhea tilanne! Haluan tavata muita ihmisiä ja kokea uutta, avopuolisonikin on hyvin ujo, ja kaipaisin hieman itsevarmuutta mieheltä.
Pelkään puhua tästä, on vain pari ihmistä kuka tietää.
Toinen asia on avopuolisoni perhe ja omani, miten he suhtautuvat asiaan? Mutta eikö ihmisen pitäisi tehdä niinkun sydän sanoo? Olen itse sitämieltä mutta en uskalla ottaa suurta riskiä ja romuttaa koko reilun kolmen vuoden suhdetta, vaikka suhde ei tyydytä minua niinkuin pitäisi.
Toinen ongelma tässä on se,että olen suunnattomasti ihastunut avopuolisoni kaveriin, ja hänkin ilmeisesti minuun. Hän on miehekäs ja juuri sitä mitä mieheltä toivon. Hän olisi valmis jopa aloittamaan elämän minun kanssa. Mitä teen? Onko teillä kokemuksia näin monimutkaisesta asiasta? Kaipaisin niin neuvoja. Haluan elämän joka tekee minut onnelliseksi!
Lähtekää kaikki suhteistanne pois kauas jos ei sitoutuminen maistu. Se on todella VÄÄRIN elää ns. normaalisti ja antaa miehen luulla, että kaikki on hyvin. Puhukaa! Kaiken lisäksi todella heikkoa itsetuntoa osoittavaa pysyä moisessa suhteessa, josta ei sitten saa mitään tai puutteena on esim. joku vajaa seksielämä. Onko mielessä käynyt, että saman ihmisenkin kanssa voi suhdetta muuttaa, molemmat voivat muuttua, mutta se vaatii puhumista, sopimista ja ennenkaikkea sitä, että toinen tietää, mitä toinen haluaa tai ei halua. Asioita voidaan korjata ja se vaatii paljon molemmilta, mutta saattaa antaa moninkertaisesti takaisin.
Itse asuin myös 2 vuotta avomieheni kanssa, ja luulin suhteen alkuvaiheessa että tämä on nyt se oikea...Haaveilin perheestä, talosta...ym, ym. En kuienkaan ollut onnellinen, voin huonosti ja ahdisti moni asia. Ehkä olimme liian erlaisia, en tiedä. Olen vieläkin todella sekaisin erosta, josta on nyt kuukausi aikaa. Itse tein päätöksen.
Viimeksi eilen itkin silmät päästäni, että teinkö oikein vai väärin. Olen sekaisin, kuten varmasti jokainen, joka luuli suheestaan tulevan jotakin. Ahdistaa itkettää, ja pelkään etten saa enää koskaan edes sen veroista poikaystävää kuin exäni. Tyhmää ajatella niin, mutta kaipa se helpottaa ajallaan.
Itsekin ajattelin paljon mitä sukulaiset ja kaverit sanovat, mutta loppujen lopuksi siinä ei ole mitään järkeä!! Huomaat, ettei se niin kauheaa ollutkaan kertoa, eikä kukaan pidä sua huonona ihmisenä tai jotenkin epäonnistuneena. Hölmöähän se on elää vain miellyttääkseen toisia. Poikkeus on tietenkin äiti, joka aina jaksaa huolehtia ja kysellä...Tiedän kokemuksesta.
Teet vain itsellesi ja poikaystävällesi pahaa, jos pitkität huonoa suhdetta. Itse olin tätä edellisessä suhteessa 4 vuotta, joista kaksi vuotta meni "hukkaan" vaan sen takia, etten uskaltanut jäädä yksin. Suhteessa oloon tottuu, ja siitä on vaikea irrottautua, vaikka se olisikin parempi ratkaisu.
Älä heitä vuosia hukkaan, jos tunnet, että suhteestanne ei tule kestävää. Ahdistus kertoo paljon. Kannattaisi ainakin silloin miettiä yksin oloa, ja selvittää mitä elämältä haluaa. Itsellänikin on taloudellinen tilanne erittäin hankala, mutta ei senkään takia kannata suhteessa "roikkua".
Aina sitä kummasti jotenkin pärjää. Ja muista, ettet ole todellakaan ainoa, jolla ón samanlaisia ongelmia ja pelkoja.
Koita jaksaa, ja toivon, että onnistut tekemään itsellesi oikean päätöksen!