Älkää ihmiset liikaa miettikö mitä muut (suku, ystävät) ajattelee, miten lapset pärjää tai miten talousasiat menee erossa. Jos et ole onnellinen, niin muista että meillä on vain yksi elämä. Itse olen eronnut pitkän harkinnan jälkeen ja nyt jo kuivilla vesillä erosta, tosin yksin. Kauan meni mutta ihmettelen miksi itse en lähtenyt aiemmin vaikka tiesin että en ollut onnellinen. Nuorena voi valita väärin ja se pitää vain antaa itselle anteeksi. Varsinkin jos elämän rakkaus tulee vastaan kannattaa lähteä jos on vaan "ihan" onnellinen ja kulissit hyvin. Liikaa sanotaan että älä eroa. Joskus se ero on vain ainoa oikea ratkaisu niin kuin omassa tapauksessani!
oikea ratkaisu
Eronnut onnellinen
29401
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 29
Vanhimmat
Onko tuo viestisi tulkittavissa yllytykseksi avioon menoon ja jos ei ole kivaa niin heti eroamaan vai???
Kehoittaisin kantamaan vastuun omista teoista ja sanoista. Yleensä erotilanteet johtuvat väärinkäsityksistä eli perheessä ei puhuta avoimesti. EIkä kumpikaan kykene joustamaan.
Tietenkin on tilanteita, joissa ero on ainoa turvallinen ratkaisu siis oman ja esim. lapsen terveyden kannalta.
Ymmärränkö kirjoituksesi oikein, että teit kevytmielisyyttäsi väärän valinan ja nyt menet uuden perässä. ELi suomeksi sanottuna mielihalut ohjaavat käytöstäsi. Ymmärräthän, että aina tulee uusia ja uusia. Et kai vaan ajattele näin. Saat nimittäin vihamiehiä ja naisia hyvin paljon ja sinusta tulee erittäin kuuluisa. Rehellisesti sanottuna tunnettu henkilö tuossa asiassa. Niin Suomi on pieni maa.
Se , mitä tapahtuu helsingissä nyt, tiedetään alle 10 min. päästä rovaniemellä.
Ei se nyt ihan noinkaan mene. Sinä olet yksin, et kerro ainakaan lapista, joten kohdallasi saattaa että pärjäilet.
Mutta kun niin moni on ehtinyt jo perustaa perheen, jossa on varsin pienet lapset, siinä pitäisi ajatella asioita vähän tarkemmin.
Suunnitella miten hoituu lasten elämä, mahdollisimman vähin vaurioin ja miten hoituu talousasiat, sillä ne ovat monin kerroin vaativammat kuin yksin.
Lasten elatusmaksuja kun ei pitäisi aina käyttää aivan heti, sillä lasten hankinnat ajoittuvat eri vuodenajoille eli ei siihen taloudenhoitoon.
Järkevintä olisi laittaa lapsilisät ja elatusmaksut ihan toiselle tilille jos nyt oman osan elatusmaksusta käyttää sitten niihin asumisen ja talouden kuluihin.
Silloin ei ehkä tarvitsisi sanoa, että kun ei ole rahaa ja lapset tarvitsevat vaikka talvivaatteet tai urheiluvälineitä.
Eli näen suurena asiana talouden hoidon lapsien kanssa eläessä, tarvitaan todella suunnitella tulot ja menot voivat tapahtua vain niiden mukaan.
Lisäksi nykyinen laskutus asumisen kuluistakin tulee suoraan mittarista, eikä ole arvioita, jotka jakautuivat paremmin. Nyt talvella ovat sähkölaskut suurempia ja lämmityskulut suurempia, joten niihinkin pitää varautua, pienistä tuloista ei kerätä äkkiä tuota eroa kiinni.
Uuden suhteen alkaessa on hyvin tärkeää pitää puolensa ja varat erillään. Tärkeääkin tärkeämpää on että ei huoli ketään, ennen kuin on sata varma siitä että lapset eivät joudu minkäänlaisen uhan ja kieroilun alle ja sekin että tiedät aikaa riittävän joka päivä lapsillesi, jotta heillä olisi turvallista.
Jos annat tuon ajan uuteen kumppanuuteen, on lapsilla varmasti vaikeaa ja alkavat tuoda sen esiin esim. itkuisuutena, riitelevät paljon ja koulutyötkin menevät alamäkeä.
Juu, näinhän se menee. Ei tosiaan kannata noita asioita miettiä. Paljon helpompaa on suoriutua tiehensä hakemaan sitä omaa onneaan, kun katos täällä vaan kerran eletään ja meillä on vain yksi elämä. Oletkos ajatellut, että kun sinä et liikaa mieti miten asiat menee, niin eksän, lasten, sukulaisten ja ystävien on se ajatustyö tehtävä puolestasi. Jonkun on mietittävä ne murheet, luopumiset ja käytännön "talousasiat". Lapset istuvat bussissa joka toinen viikko kamppeidensa ja reppujensa kanssa matkalla iskän kotiin. Tärkeintähän tässä on juurikin se, että iskä on nyt onnellinen. Olikohan iskäkin valinnut nuorena väärin? Se iskän uusi elämänrakkauskin käveli vastaan ja jatkoi reilun vuoden päästä uudelleen kävelymatkaansa. Mutta kaikesta löytyy kuitenkin jotakin hyvää!! Nyt iskä saa olla oikea iskä joka toinen viikko lapsillensa. Vihdoin iskä saa käyttää lapsiansa lääkärissä ja kuskata harrastuksiin, kavereille ja kouluun. Iskä saa vihdoinkin käytännössä tietää, mitä on olla iskä. Se jos mikä on onnea!
Miettimiset toisille, no ei se mene noinkaan. Katkerahan sinä olet ja kostat vain lapsillesi.
Mistä se isäksi muuttuisi nyt, kun ei sitä ollut sitä aikaisemminkaan, ovat vain lapset nyt siellä vähän hulhavalla.
Ja useinkaan se ei vielä edes mene viikko/viikko periaatteella. Useimmiten se etävanhempia näkee lapsia vain joka toinen viikonloppu.
Lapsille on varmasti raskasta riepua nuo vapaapäivänsä jossakin autossa, ei ole lapsen elämää. Menee täysin aikuisten itsekeskeisyyden vallassa.
Tuon kantasi näen kyllä olevan monella, mutta se on täysin väärä jos vähänkään lapsiaan ajattelee. Nyt sitten vapautat itsesi lapsista, välittämättä heistä vähääkään, kun työnnät johonkin bussiin.
Pakolla ei isää tehdä, eikä eroamisella.
"Useimmiten se etävanhempia näkee lapsia vain joka toinen viikonloppu. "
Ai vain joka toinen viikonloppu? Todella iso osa etäisistä ei halua lapsia itselleen kuin ehkä kerran vuodessa, josko sitäkään.
Mitä minä mielestäsi kostan lapsille ja missä suhteessa olen katkera? Eksälläni ja minulla on lasten yhteishuoltajuus, joka toteutuu vuoroviikoin. Lapsilleni kahden kodin välillä kulkeminen on tosi raskasta. He maksavat nyt hintaa aikuisen oman onnen tavoittelusta.
Tuntuu pahalta, että syytät minua siitä, että olen " vapauttanut itseni lapsista ja en välittäisi heistä vähääkään, kun työnnän heitä johonkin bussiin. Tai että en ajattele vähääkään lapsiani." En minä ollut uskoton tai hajottanut vapaaehtoisesti perhettäni.
Mutta kuten kirjoitin, kaikesta seuraa jotakin hyvää. Eksä on ottanut vastuun isän roolistaan omilla viikoillaan ja pidän tätä erinomaisena asiana.
En varmasti olisi enää yksin mikäli vain ajattelisin avioliittoa helppona "kulutteena". Kyllä menin naimisiin ajatuksella että kerran elämässä. Mielestäni on vain aiheellista tuoda esille myös se seikka että pitää osata olla armollinen itselleen ja todeta että ero on myös oikea ratkaisu.Toki itsellä lähipiiri avarakatseisia ja ymmärsivät tukea eikä tuomita vaikka ero yllättikin kaikki. Talous yms asiat olin toki valmistellut valmiiksi. Lapsetkin vaistoavat mikäli kotona ei ole kaikki hyvin ja varmasti uusioperhekuviot ovat haasteellisia. Kannattaa valita siis seuraavaksi kumppaniksi sellainen joka lapset hyväksyy "ominaan" ja osana pakettia. Kun isä tai äiti on onnellinen tulee se myös näkymään eroperheen lapsienkin tulevaisuudessa. Ja "miettimiset toisille"miksi uusi rakkaus kävelisi tiehensä....?
Puhut asiaa. Ihan turha sinnitellä liitossa hampaita kiristellen. Lapset siitä eniten kärsii. Jotenkin surkuhupaista, että usein vanhemmat ovat yhdessä "lasten vuoksi", mutta loppupeleissä lapsi siitäkin kärsii eniten.
Jo on taas tuuliperseitä liikkeellä. Jonkun salaihastuksen takia heivataan lasten isä ja turvallinen lapsuus lapsilta laidan yli. Minulta et armoa saa. Häpeä!
Lapsilla on yksi isä ja äiti. Omia niistä ei isä- tai äitipuolille tule.
Tämä on taas näitä onnistuneita provokirjoituksia.
Mutta kovasti keskustelua herätti. Täältä löytyy ne avioeron suuret vastustajat, jotka itse eivät syystä tai toisesta uskalla erota. Status voi mennä, tulot putoavat ja menot kasvavat ja kulissit sortuisivat. On ihan ok, että joillekin onnellisuus ei ole niin tärkeää vaan esim.materia on tärkeämpää, mutta miksi ette voi ymmärtää ihmisten erilaisuutta ja erilaisia arvoja? Ja osa ei voi elää onnettomassa suhteessa ja omien tunteidensa vastaisesti. Ero on ihan tarpeeksi kova asia ihan jokaiselle, että enpä usko että kukaan lähtee eroamaan ihan tuosta vaan huviksensa. sitäpaitsi mistä sitä koskaan ulkopuolinen tietää mitä kahden ihmisen suhteessa vialla tms.on.
"uskalla" kuuluu luuserien sanavarastoon ei kunniallisten ja asioitaan hoitavien sanavarastoon!
Onnellisuus ei löydy muiden elämää tuhoamalla, eikä vieraitten miesten kanssa nuohoamalla.
Tuntuu pahalta, että syytät minua siitä, että olen " vapauttanut itseni lapsista ja en välittäisi heistä vähääkään, kun työnnän heitä johonkin bussiin. Tai että en ajattele vähääkään lapsiani." En minä ollut uskoton tai hajottanut vapaaehtoisesti perhettäni.
Viimeinen lauseesi kertoo sen. että se oma minä on tärkeämpi sinulle, et ollut uskoton, et hajoittanut perhettä, Nyt kuitenkin lapsesi kulkevat, joka on väärin heitä kohtaan ja mitä teet sillä aikaa kun ovat isällään.
Uskon että et voinut mitään perheen hajoamiselle, kuitenkin olet osa sitä asiaa.
Onko todella kaikki paras tehty lasten eteen. pidätkö yhteyttä heihin isän luona ollessa, kerrotko rakastavasi ja sanot hyvää yötä, sekin olisi jotain olisit mukana.
Lapset elävät hyvin ristiriitaista asetelmaa eron jälkeen, joten ei ole liikaa pyydetty että se poissaoleva silloinkin muistaa vaikka viestillä.
Olen nähnyt sen miten lapsi odottaa viesti ja pettyy jos ei sitä saa, kun on muualla,
Nimimerkille "Olisiko liikaa"
Kertomukseni kertoo sinulle karua kieltään siitä, mitä todellisuudessa tapahtuu kun erotaan. Lapseni halusivat yhteishuoltajuuden säilyttääkseen arkiyhteyden heille tärkeään isään. Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Kieltää heiltä tämä järjestely? Uskon, että olen tehnyt kaikkeni ja parhaani lasteni eteen. Joka päivä pidämme yhteyttä tekstiviestein ja puheluin. Uskomatonta, että edes kyselet itsestään selviä asioita.
Huomaan, että pidät minua itsekkäänä äitinä, kun lapset ovat vuoroviikoin isällään. Kyselet tuossa, mitä teen sillä aikaa kun lapset ovat isällään? Käyn työssä ja elän särkyneen sydämeni raunioilla. Kiinnostaako sinua, mitä isä tekee sillä aikaa kun lapset ovat minulla? Minusta vastaavasti ei olisi ollut liikaa pyydetty, että eksä olisi aikoinaan poissaolevana työnarkomaanina muistanut lapsiaan viestillä tai pitänyt lapsiin yhteyttä tai yrittänyt tutustua heihin. Mutta olen kiitollinen siitä, että hän on nyt kiinnostunut lapsistaan.
Niin ja joudun laittamaan lapset bussiin, kun minulla ei ole autoa.
Tuota juuri etsinkin, olet todella hyvin särkynyt ja kaikessa tuot esille miehesi tekemiset, joten olet vielä hyvin paljon sekaisin tunteittesi kanssa. Miehesi ja sinun väliset asiat ovat ilmeisesti täysin käsittelemättä. Ei moite, aika usein niin on ja toivon sinulle aikaa, että pääset ulos tuosta, silloin vasta pystyt näkemään asioita lastenkin kanalta oikein.
Varmasti totta sekin, että lapset haluavat pitää arkiyhteyden isäänsä, haluaako isä vai pakotetaanko, silloin ei hyvä lapsille.
Tunnut todella välittävän lapsistasi, mutta olet hyvin rikki, loukattu, sitä en todella sinulle halua lisää.
Tuon yritinkin saada sinusta ulos, että tunnustat rikkinäisyytesi, olisiko sinulla vahvuutta hakea keskusteluapua, jotta elämä todella olisi onnellisempaa. Ja toisaalta pitääkö sitä aina oman onneaan etsiä, kun sen onnen vain voisi jotenkin antaa lapsilleen
Sillä nyt en usko sen sitä vielä olevan.
Kirjoitat työnarkomaanista, oliko miehesi sitä omasta tahdostaan vaiko työnantajan tai jopa työtoverien vaatimuksesta. Hyvin monissa perheissä on sama asia menossa, työ vaatii kaiken, kotona ei enää jaksa kiinnostua mistään, auttaa missään.
Tuon saman olen itsekin osakseni saanut, mies oli jopa viikonkin työmatkalla ja itse piti vetää kotiruletti, käydä työssä, lapset ensin hoitoon ja myöhemmin kouluun, kotiin juoksin hiki hatussa. Ei ollut autoa minullakaan, kerran jopa kaaduin polkupyörällä ja lapsi kyydissä ja siksi että joku oli terrorisoinut pyörääni, ruuvi lasten istuimessa oli otettu pois ja samalla poltettu ohjaustangon käsien kumisia kohtia, joten tästä voi päätellä terrorin, ruuvien poistoa en huomannut, joten olimme jäädä auton alle kaatuessa.
Mieheni kuitenkin sanoi aina, että tulee kotiin kun pääsee. Kertoi myös, että ei osaa oikein asettua, kun pitää jo heti lähteä, hänkin oli rikki tuosta työn vaatimuksesta. Onneksi välillä työtä oli lähempänä, mutta todella pitkinä päivinä
olen monesti miettinyt mitä tuo aika oli lapsille, vaikka yritin kaikkeni heidän eteensä.
Minä menin terapiassa käymään muutaman kerran selvittääkseni päätäni, mieheni tiesi asiasta, mutta hän ei lähtenyt. Minä kuitenkin sain rauhaa ajatuksilleni ja selvisimme eteenpäin. Eli meilläkin oli kriisi tuosta työstä.
en tiedä vieläkään mikä on oikein ja mikä ei, mutta lapistani olen yhä huolissani.
Sinulta Ajateltavaa, haluaisin saada tietää, mitä minun pitäisi pystyä näkemään lasten kannalta oikein? Voisitko tarkentaa? Kirjoituksesi saa minut tuntemaan, että olisin jotenkin mielelläni työntänyt väkisellä lapseni eksälleni. Eihän semmoinen ole mahdollista. Asioista on tehty viralliset asiakirjat lastenvalvojan luona. Samoin kysyisin sitä, miten isä "pakotetaan" pitämään arkiyhteyttä? Ei eksää mitenkään pitänyt pakottaa ottamaan poikia vuoroviikoiksi. Se, että asioista on yhdessä näin sovittu ei poista sitä tosiasiaa, että poikani ovat heittopusseja. Tiedän sen ja kärsin siitä. Mutta muuta en voi, kun hyväksyä, että asiat ovat nyt näin. Ja yrittää tehdä parhaani heidän vuokseen.
Kaikki jotka ovat sen puolella ettei kannata erota ovat juuri niitä onnettomia huonossa suhteessa
Sinä olet vain huono äiti (jos sitäkään)
En usko, että kukaan äiti voi olla onnellinen siitä, että lapset joutuu reissaamaan jatkuvasti heidän eronsa vuoksi paikasta toiseen.
Jos joku väittää olevansa onnellinen on se mitä suurinta itsekkyyttä. Ero voi olla silti oikea ratkaisu, mutta onnea se ei tuo jos vähänkään välittää lapsistaan. Eron jälkeen lasten elämä on aina rikkinäistä, minkään laiset uudet kuviot eivät lapselle onnea tuo.
Huonokin suhde on lapselle parempi, kuin tuo kulkurin osa.
Olen samaa mieltä kanssasi "kenen onnesta kyse". Se että poikani asuvat vuoroviikoin eksälläni on ollut yksi elämäni vaikeimmista asioista hyväksyä. Miten paljon kyyneleitä ja epätoivoa se on vaatinut. Perheeni hajotettiin. Eksäni halusi erota ikäkriisinsä ja elämän suurimman rakkauden löytymisen vuoksi. Se suurin rakkaus on kuitenkin jo "haihtunut pois". En kuitenkaan voi kävellä poikieni (12 ja 14 v)toiveiden ylitse. He halusivat, että arki sujuu näin vuorottain iskällä ja äidillä. Heillä on kaksi kotia, koulut ja kaverit ovat säilyneet samoina, koska asumme saman kaupungin sisällä. Järjestely toi mukanaan myös sen, että eksän ei tarvitse maksaa elareita mulle. Sisimmässäni aavistelen, että tämä on ollut myös yksi merkittävä tekijä, että poikien kanssa vuoroviikoin elää.
"En usko, että kukaan äiti voi olla onnellinen siitä, että lapset joutuu reissaamaan jatkuvasti heidän eronsa vuoksi paikasta toiseen."
Miksi lapset sitten reissaavat? Vanhempien päätös sekin on. Omat lapseni eivät eron jälkeen reissanneet, koska eivät kestäneet isäänsä. Nykyisen mieheni lapset eivät reissanneet, koska hänen ja myös exänsä mielestä lapsilla pitää olla yksi koti. Toista vanhempaa tavataan.
Viestiketjun otsikko on jo aivan vääränlainen: eronnut onnellinen. Hei, haloo ei Suomessa saa mainostaa olevansa onnellinen ja vielä eronneena, huh, huh. Mutta miettikääpä sitä, että se eronnut voi oikeasti olla paremmassa kunnossa kuin mitä olisi liittoonsa jääneenä. Ja ajatelkaapa sitä, että jos äiti tai isä voivat paremmin eron jälkeen niin eikö se ole lasten kannaltakin parempi ratkaisu? Jaksavat ehkä paremmin perhe-elämääkin sillä tavalla. Muistan, että tuossa menneinä vuosikymmeninä esim. 70- ja 80-luvulla toitoteltiin sitä, että ensin vanhempien onni ja tämä onni heijastuu sitten lapsiinkin. Vähän sama kuin lentokoneessa kehotetaan laittamaan ensin happinaamari itselle ja sitten auttamaan muita. Ehkä siinä on jokin pointti. Mutta nykypäivänä lasten tarpeet, lapsille sitä ja lapsille tätä ja lasten ehdoilla meno on vallalla, mutta onko tämä loppujenlopuksi järkevää. Vanhempien onnellisuuten, jaksamiseen ja hyvinvointiin ei kiinnitetä huomiota ja samalla lapsista kasvatetaan minä-minä ihmisiä.
Nooh, itselläni on varmaan sellainen suuri vika että ymmärrän hyvin erilaillakin ajattelevia ihmisiä (ja yleensä tästä saa kärsiä itse) ja ihmiset päätyvät erilaisiin ratkaisuihin. Ja välillä kyllä ihmetyttää, miksi kaikki niin hinkuaa yhteishuoltajuutta, jos eivät lasten kanssa muutenkaan osaa olla ja lapsia kasvattaa vaan aiheuttavat ongelmia tuolta osalta. Mutta kukin tavallaan.
"välillä kyllä ihmetyttää, miksi kaikki niin hinkuaa yhteishuoltajuutta"
Ei sitä hinguta, se on laissa riesana! Täytyy olla hyvin erikoinen syy, jotta saa yksinhuoltajuuden. Laissa puhutaan lapsen edusta. Monta kertaa minäkin olen miettinyt, onko yhteishuoltajuus, sen mukana tuomat lukuisat huoltoriidat sittenkään lapsen etu. Lapselle olisi hyvin paljon selkeämpää 70-luvun malli: erossa lapset jää äidille, ellei toisin sovita. Äidistä tulee yksinhuoltaja. Nykyisin on paljon muka yhteishuollossa olevia lapsia, jotka kuitenkin ovat aina ainoastaan lähivanhemmallaan, äidillään. Läheskään kaikkia isiä kun ei vieläkään kovin kiinnosta lasten kasvatus eikä lasten asiat muutenkaan. Ellei ole kyse rahasta, vallasta tai jostain jäynästä lasten äitiä kohtaan.
Ajateltavaa kirjoittajalle. Kiitos , tarkensit näkökantaasi paljon ja toit aivan järkeviä perusteluita asian suhteen. Se, mitä lapsiin tulee, niin minulla on niitä. Vieressä olen kulkenut ja yrittänyt ohjata niillä tiedoilla ja taidoilla, joita minulla ja vaimollani on. 17, 22,
Sen käsitän täysin, kuten kirjoitinkin, että jos suhde ei toimi ja on riitainen, eikä yhteistä näkökantaa löydy on siitä luonnollinen seuraus tuo ero, jotta tilanne rauhoittuisi ja kuten mainitsit, myös lapsilla olisi paremmat oltavat.
Tietenkin talousasiat tässä materialistisessa yhteiskunnassa vaikuttavat paljon, mutta onko lasten saatava aina kaikki, mitä toivovat. Tuoko materiaali onnen lapselle vai olisiko lapsi onnellisempi, jos Te viettäisitte aikaa yhdessä enemmän.
Täällä palstalla on monia hyviä näkökantoja eri puolilta, joista saa kokonaiskuvan asioista.
Tietenkin eronnut saa olla onnellinen ja on toivottavaa, että löytää sellaisen samanhenkisen ihmisen, kuin itse on rinnalleen. Kuitenkin elämä on aina paljon mukavampi elää kaverin kanssa. Tietenkin nuo uusperhekuviot ym. ovat ehkä hieman mutkikkaita, mutta niitä kannattaa miettiä ja katsoa asioita eri näkökannoilta ja miettiä myös sitä, että entäs sitten kun aikaa on mennyt 10- vuotta.
Jostakin syystä suomessa tavallisesti 50- vuotiaat eroavat paljon. Täällä on taustalla se tekijä, että lapset ovat lähteneet kodista ja kasvaneet isoiksi ja puolisoilla ei välttämättä olekaan mitään yhteistä, koska lapset asuvat muualla. Nyt sitten pitäisi elää sen kaverin kanssa. Nämä ovat arvo ja valintakysymyksiä, mutta nuo elämän kriisikohdat toisaalta kasvattavat parinkuntaa joko tiiviimmäksi tai sitten se suhde vain rikkoontuu.
Iltatähteä on mietitty, mutta laiskuus voittaa. Mieluummin menemme lomalle yhdessä.
Meillä oli aikanaan kriisimme ja jokaisesta lapsesta "luopuminen", kun he kokeilevat, miten omat siivet kantavat ja ohjaa ja yritätä neuvoa. Se on raskasta katsoa kun askeleet välillä haparoivat ja tulee niitä virheitä, mutta ihminenhän ei puhetta usko, ainakaan, jos se tulee liian tutulta.
Lapset asuvat lähellä ja käyvät melko usein, tavallisesti lainaamassa rahaa. No, onhan se ymmärrettävää, kun noita menoja on niin paljon ja meidän yhteiskuntamme on aivan liian suoritepainotteinen. Tuo suorittaminen on monelle pienelle lapselle jo stressi alakoulussa.
Mielestäni tässä asiassa pitäisi olla inhimillisyyttä siinä mielessä, että se mikä on toiselle normaalia tai helppoa on toiselle todella vaikeaa ja kolmannelle aivan liian yksinkertaista. Eli meidän pitäisi ymmärtää, että lapset saavat sellaisen kasvatukset ja ohjauksen, kuin heidän vanhempansa osaavat antaa.
Uusperhepuolella nuo näkemyserot eri asioissa on todellinen riski, joka kannattaa ottaa vakavissaan ennen liittoon menoa. Mutta hyvää jatkoa Teille, itse kullekin.
"Uusperhepuolella nuo näkemyserot eri asioissa on todellinen riski"
Aivan sama riski on kyllä ydinperheessä. Eli hyvin useasti näkemyserot kasvavat äärimmäisiin mittasuhteisiin lastenkin kasvaessa. Uusperheissä useasti kiinnitetään päähuomio, ehkä jopa liiankin kanssa, näkemyseroihin. Kannattaisi mieluummin kiinnittää huomio hyviin eikä huonoihin asioihin. Korostaa hyvää, ja unohtaa huono. Ellei huono ole sitten ihan oikeasti ja objektiivisesti mitattuna ole kovin huonoa.
Hienosti kirjoitit sinäkin Econ1. Itse en ole vielä 50-vuotias, mutta lapset ei enää ihan pieniä. Jokainenhan tietää, että parisuhteessa tulee ongelmia ja huonoja vaiheita, mutta jos ne jäävät päälle? Pelkillä huonoilla vaiheilla ei pitkälle pötkitä, pitää olla niitä valonpilkahduksiakin. ja arjen arvostus, eikö kyse ole enemmän elämänasenteesta, että osaa iloita pienemmistäkin asioista ja löytää niistä hyvää? Pidetään normaalina, että lapset ovat hankalassa iässä, joo kyllähän niitäkin tulee, mutta jos sitä pitää jatkuvana niin kyllä se syö voimia. Lapset voivat olla hankaliakin välillä, mutta pitää osata nauttia niistä ihanista, pienistä hetkistäkin. Jos puhut ja yrität korjata tilannetta kumppanisi kanssa tarpeeksi kauan niin kyllä siinä vähitellen lytistyy ja turtuu, jos toinen ei tosissaan ota.
Totta tuokin, että ihminen kumppania rinnalleen kaipaa ja voimavarahan kumppani parhaimmillaan on. Uusperhekuviot ovat varmasti haastavia, mutta järkevät ihmiset osaavat varmasti nämäkin huomioida. Mutta eihän elämästä koskaan muutenkaan tiedä. Vaikeita asioita nämä.
Tsemppiä sinulle ja kun olet löytänyt aikanaan sen oman. Pidä siitä huoli. Asioilla on tapana järjestyä.
Sillehän eivoi mitään, että jokainen siirto on (riski), mutta eihän elämässä saa mitään, ellei riskiä ota tietoisesti ja minimoi vahinkoja.
Onnea sinulle uuden elämänvaiheen käynnistämiseen ja sen oman kullan löytämiseen ja elämästä nauttimiseen. Ne arkiset pienet asiat ovat myös arvokkaita asioita.
Olen päässyt siihen käsitykseen, että nuo parisuhteet kaatuvat joko liialliseen materialismiin, eli mikään ei riitä ja kaikki mulle, tässä nyt, ja heti ajattelutapa ylivelkaannuttaa ihmisiä ja myöhemmin takaisinmaksaminen ei ole kivaa ja rahastahan ihmiset riitelevät tavallisesti. TOki se raha on keinotekoinen syy sille todellisen syyn peittelylly, mutta silläkin on merkitystä.
Silloin kun kumppania ei huomioida eikä muisteta vaan kaikkea pidetään itsestään selvänä on tilanne, joka johtaa eroon ajan myötä. Kun tämän tietää ja muistaa, niin suhteen pitäisi toimia.
Kysehän on kuitenkin vain pienistä asioista, kuten,Kiitos rakas kun teit ... jne.
Kukilla on hyvä muistaa kaveria , mutta ei liian usein.
Kokemuksesta kerron sinulle yhden asian, joka muutti tuota kukilla kiittämis käytäntöä. Halusin tuoda rakkaalle vaimolleni kukat, kun hän oli laittanut ruoan ja vähän kotitöitäkin tehnyt. Minä tulin töistä ja toin kukat. Ensimmäinen kommentti ole se, että missäsä sitä on oltu, kun kukkien kanssa tullaan. .
ELi joskus vain kannattaa jättää ne kukatkin ostamatta ja tuoda jotain muuta tai sitten vaan kiittää.
Nuo naiset ovat välillä hieman mutkikkaita.
Näin on!! Jos siltä tuntuu, ja on harkinnutkin, niin kannattaa erota, ehdottomasti. Eihän ero sinänsä mikään hurjan kiva juttu ole, koska muutoksiahan se tuo mukanaan. Tai tietysti sitten, jos rakastaa muutoksia, niin erosta voi toki ottaa ilon irti :).