Näitä keskusteluja on varmasti tämäkin sivusto pullollaan, ja siltikin työnnän tämän oman tarinani tänne muitten arvosteltavaksi. Johonkin on vaan pakko saada purkaa "pahaa oloa"
Elikkä tarina on seuraavan lainen:
Ollaan miehen kanssa oltu yksissä kohta 20 vuotta. Naimisissa ei olla kun en ole sitä koskaan halunnut. Lapsia on 2 kouluikäistä. Miehessäni ei ole mitään isompia vikoja...tarkoitan sitä, ettei hän ole väkivaltainen, ei juo kännejä kun harvakseltaan kun lähtee kavereidensa kanssa jonnekkin. Tekee kotiaskareita ja muutenkin hän on hyvä mies.
Siltikin itselläni pulpahtaa ajatus harvase vuosi, että haluan erota. Yleensä olen nämä ajatukset pystynyt pitämään poissa, mutta pari vuotta sitten oli tilanne kun vein asuntohakemus paperit ja olimme päättäneet erota. Jokin siinä sitten kuitenkin tuli ettei sitä hommaa viety loppuunasti.. Ja jäin yhteiseen kotiin. Ehkä siinä oli jonkinlainen ajatus siitä, että kyllähän minä vieläkin tuota rakastan ja että miksi minun täytyisi lähteä kun eihän miehessä ole mitään vikaa.
Jälleen olen eroajatuksen äärellä.. nyt on vain tilanne sellainen, etten uskalla miehelle mitään sanoa, kun siitä tulee sellanen souvi että oksat pois. Tiedän sen nyt että tunteet ainakin minun osaltani ovat viilenneet. Sitä intohimoa edes makuuhuoneessa ei ole. Ei ole halua käpertyä hänen kainaloon. Arki on niinkuin tiedätte..sitä ARKEA! Ollaan enemmän niinkuin kämppikset jotka joskus panee. Miehellä tosin taitaa olla toisenlaiset tunteet..tai ei taida vaan onkin. Hän varmasti minua rakastaa, ja onkin kysellyt että onko kaikki hyvin meidän välillä.
Toki hän huomaa käytöksestäni että jonkin ei ole niinkuin ennen. Mutta en vain saa sanotuksi että haluan pois. Ehkä pelkään hänen reaktiotaan ja sitä että kuinka hänen käy sen jälkeen kun muutan pois. Hänen on vain vaikea ymmärtää sitä miksi haluan lähteä.. ymmärrän sen täysin kun en sitä itsekkään osaa selittää.
Omille tunteilleni en voi mitään..ne on sellaiset kun ovat. Ehkä niitä tunteita tulee kun on pois muuttanut...ehkä se sen vaatii, mutta on vain aika radikaali ratkasu saada tunteet taas mukaan. Ja kyllähän se niin on, että jos päädyn lähtemään niin ei ole minulla pokkaa ruikuttaa takasisin vaikka kuinka haluaisin. Koska tämähän olisi oma mokani.
Voi HUOH... kysymys kuuluukin, että miksi hyvä ei riitä?
Elikkä tarina on seuraavan lainen:
Ollaan miehen kanssa oltu yksissä kohta 20 vuotta. Naimisissa ei olla kun en ole sitä koskaan halunnut. Lapsia on 2 kouluikäistä. Miehessäni ei ole mitään isompia vikoja...tarkoitan sitä, ettei hän ole väkivaltainen, ei juo kännejä kun harvakseltaan kun lähtee kavereidensa kanssa jonnekkin. Tekee kotiaskareita ja muutenkin hän on hyvä mies.
Siltikin itselläni pulpahtaa ajatus harvase vuosi, että haluan erota. Yleensä olen nämä ajatukset pystynyt pitämään poissa, mutta pari vuotta sitten oli tilanne kun vein asuntohakemus paperit ja olimme päättäneet erota. Jokin siinä sitten kuitenkin tuli ettei sitä hommaa viety loppuunasti.. Ja jäin yhteiseen kotiin. Ehkä siinä oli jonkinlainen ajatus siitä, että kyllähän minä vieläkin tuota rakastan ja että miksi minun täytyisi lähteä kun eihän miehessä ole mitään vikaa.
Jälleen olen eroajatuksen äärellä.. nyt on vain tilanne sellainen, etten uskalla miehelle mitään sanoa, kun siitä tulee sellanen souvi että oksat pois. Tiedän sen nyt että tunteet ainakin minun osaltani ovat viilenneet. Sitä intohimoa edes makuuhuoneessa ei ole. Ei ole halua käpertyä hänen kainaloon. Arki on niinkuin tiedätte..sitä ARKEA! Ollaan enemmän niinkuin kämppikset jotka joskus panee. Miehellä tosin taitaa olla toisenlaiset tunteet..tai ei taida vaan onkin. Hän varmasti minua rakastaa, ja onkin kysellyt että onko kaikki hyvin meidän välillä.
Toki hän huomaa käytöksestäni että jonkin ei ole niinkuin ennen. Mutta en vain saa sanotuksi että haluan pois. Ehkä pelkään hänen reaktiotaan ja sitä että kuinka hänen käy sen jälkeen kun muutan pois. Hänen on vain vaikea ymmärtää sitä miksi haluan lähteä.. ymmärrän sen täysin kun en sitä itsekkään osaa selittää.
Omille tunteilleni en voi mitään..ne on sellaiset kun ovat. Ehkä niitä tunteita tulee kun on pois muuttanut...ehkä se sen vaatii, mutta on vain aika radikaali ratkasu saada tunteet taas mukaan. Ja kyllähän se niin on, että jos päädyn lähtemään niin ei ole minulla pokkaa ruikuttaa takasisin vaikka kuinka haluaisin. Koska tämähän olisi oma mokani.
Voi HUOH... kysymys kuuluukin, että miksi hyvä ei riitä?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Hyvä riittää jos tahto riittää. Kai se on osaksi biologiaakin, ja ihmisen perusluonto etsiä aina vaan parempaa ja parempaa, vaikka kaikki olisikin hyvin juuri nyt... sitä, että täällä eletään taan kerran? Eipä tuossa pakko ole kärvistellä, jos tuntuu että tuosta vanhetessa katkeroidut. Halunnet kokeilla "siipiäsi"...? Onneksi ei tarvitse sinun puolestasi tehdä mitään päätöksiä...
Mitä se ero sitten toisi?
Mitä siis haet sillä?
Jos te nyt eroaisitte, niin sinähän siis etsisit uuden kuitenkin. Olisiko hän parempi?
Vai haaveiletko elämästä yksin? Mitä siinä voisit tehdä ja saavuttaa yksin, mitä nyt et voi.
Mitä siis tavoittelet erolla? Uutta rakkautta, villiä seksiä, sitä kainaloa, jotain muuta kuin arkea?
Se on se kysymys mitä sinun pitää kysyä.
Koska shangrilata ei ole, sinun elämästäsi ei arki erolla poistu ja tunteet ovat vain tunteita, joskus ne jopa valehtelee: jos ne olisivat aina totta ja oikeassa, kukaan ei jatkaisi suhdetta ensimmäisen lyönnin jälkeen, kukaan ei valitsisi väärin jne. vaan kun ne ei ole. Se on asia mikä on todistettu myös turhilla eroilla, mistä ei ole enää paluuta vaikka katuisi kuinka.
Olisiko viileys osaltaan omaa syytäsi? Sinusta lähtöisin eikä liitostanne tai miehestäsi, eikä oikeastaan edes häntä kohtaan tuntemista tunteistasi?
Toista rakastaa jos se on hyvä, parempia ei välttämättä ole. On suuri rikkaus olla rakastettu: voi olla että sinua haluaa joku miehesi jälkeenkin mutta rakasta ei enää koskaan kukaan. Eikä tuo ole ilkeyttä vaan totta. Joitain ei rakasta ehkä kertaakaan kukaan.
Et ehkä halua käperytä kainaloon koska et kaipaa turvaa, romanttista haavetta ei enää ole, vai koska kainalo on liian itsestään selvä? Miksi sinne kainaloon pitäisi haluta käpertyä?
Onko perheesi perheenä ja kokonaisena sinulle minkä arvoinen? Minkään arvoinen?
Joten mitä sinä haluat saada erolla?
Mitä sinä odotat elämäsi olevan eronneena?
Mitä sinulla on hävittävää?
Mitä oletat voittavasi?
Minkä riskin olet valmis ottamaan voittoasi varten ja jos se menee pieleen ja epäonnistut täydellisesti, onko se sen arvoista?
Jos eroat ja jäät yksin koko loppuelämäksesi tai saat vain jonkun huonomman (mikä on siis iihan realistista) onko se silti parempi kuin nyt?
Mitä et voi nyt elämääsi saada, mitä voisit saada eronneena? Yksinhuoltajana? Yksin?
Mitä voisit saada uudelta kumppaniltasi mitä nyt et voi ja mikä olisi riskin arvoista? Mistä ajattelisit löytäväsi semmoisen uuden? Kuinka pian? Mistä olisit valmis tinkimään, haluatko uusioperheen? (muuta tuskin saat, kun ei niitä tuossa iässä muuten välttämättä ole).
Haluatko siis ottaa jonkun toisenkin kouluikäiset lapset? Vai kenties tehdä lisää lapsia?
Mistä sinä todellisuudessa haluat pois? Ja mihin?
Mieti muutakin kun tunteita ja mieti mistä ne oikeasti voisi johtua. Joskus tylsillä ihmisillä on vaan tylsää. Onko mahdollista että makuuhuone on viilentynyt koska sinä olet kylmä, tunteet ovat laimeat koska sitä sinä olet, ja että yrität saavuttaa ulkoisen kautta jotain, mikä sinun pitäisi saavuttaa sisäisesti?
En tiedä, eikä sinun tarvitse sitä minulle selittää tai meille, mutta ennen eroa kannattaa katsella avoimin silmin ympärilleen, miettiä oikeasti syvällisesti ja myös itsekriittisesti asioita. Ihan niitäkin kysymyksiä mitä ei halua kuulla eikä itselleenkään esittää. Voi olla että sinulla on enemmän hävittävää, kuin mitä on varaa maksaa.
Tai sitten että olet ihan oikeassa ja kaikki kysymykset mietittyäsi todella huomaat että pitkität väistämätöntä turhaan.
Älä kysele turhia: miksi hyvä ei riitä? No, mikä ihmiselle koskaan olisi riittänyt... Kysy oikeita kysymyksiä. Äläkä valehtele itsellesi.
"omille tunteileen ei mahda mitään" jos se olisi peruste millekään tai niille ei mahtaisi, meistä kukaan ei kävisi töissäkään. Niin. Moni ei työtään jätäkään, elämäänsä parantaakseen. Puolisonsa kyllä.
Oli päätöksesi mikä vaan, toivottavasti löydät sen ja oikean tiesi. Onnea siihen ja ota rauhassa, kyllä ne asiat ratkeaa.
Tunteilleen voi, jos haluaa. Omat ajatuksemme luovat tunteemme. Jos se sama mies, johon joskus ihastuit ja rakastuit, on silmissäsi muuttunut toiseksi, ovat ajatuksesikin muuttuneet tai olet niitä muuttanut.
Olet vuosia voihkinut eron suunnittelun kanssa, onko mitään järkeä? Tuonkin ajan olisit voinut hyödyntää esim. niin, että keskityt siihen hyvään, mitä sinulla on: mies, lapset, koti. Oman navan ympärillä elämä on kovin suppeaa ja ei koskaan tuo oikeaa onnea.
Kaikki etsivät rakkautta ja sinä olet rakastettu ja elämäsi sekä arkesi sujuu. Mielestäni syy tyytymättömyyteesi on oma itsekkyytesi, haluat koko ajan jotain lisää, etkä huomaa, että onni on siinä arjessa, jota elät.
Puhun kokemuksesta, koska eivät nuo tunteet ole vieraita minullekaan, tuskin kenellekään, jotka ovat pitkässä parisuhteessa. Ne, jotka ymmärtävät, että liitto sisältää sekä ala- että ylämäkiä, myös sietävät niitä paremmin ja sen sijaan, että kokisivat eron ratkaisuksi, ottavat elämän haltuunsa ja tietävät omien ajatusten olevan avain onneen.'
Hyvä rakastava aviomies on kullan arvoinen.
Mites olisi viikon tai kahden oma loma, siis ihan yksin tai ainakin ilman miestä? Entäs parisuhdeterapia tai avioliittoleiri?
Mikset ole halunnut naimisiin? Oletko koskaan ollut intohimoisesti rakastunut mieheesi?
Odotatko miehesi tekevän sinut onnelliseksi? Onni ei ole ulkopuolella, itse itsensä on tehtävä onnelliseksi..
Toisaalta, jos et rakasta miestäsi on hyvä laskea hänet menemään ja löytämään rinnalle kumppani, joka voi antaa hänelle intohimoista rakkautta.
Kiitos asiallisista kommenteista. Ja etenkin kiitos "mikä riittäisi" kirjottajalle. Siinä tuli paljon kysymyksiä, joita aion miettiä. Ja luulen, että tässä minun jutussani taitaa olla kyse siitä, että kun nuorena 17v aloin seurustelemaan mieheni kanssa, ja silloinhan sitä on niin jumalattoman rakastunut, tai näin ainakin silloin tuntui :) näin ollen en ole siipiäni koittanut maailmalla yksin. Olis ehkä pitänyt! Naimisiin en ole halunnut hyvin pitkälti siitä syystä, että se on liian sitova. Ja myöskin olen sitä mieltä, että jos voi olla yhdessä muutenkin niin ei naimisiin tarvitse mennä.
Ehkä kaipaan vapautta. Vapautta siitä, ettei minun tarvitse jokaista liikettäni raportoida ja selitellä sitä, että miksi kaupassa meni puolituntia pidempään kun aiemmin. Tai että miksi lähden lenkille. Ei tarvitsisi ajatella toisen tunteita kun lähden tyttöjen kanssa viettämään iltaa. Ei aina tarvitsisi ajatella toisen tunteita, ja selittää kaikkea!! Ja ennenkaikkea ei tarvitse selittää miksi lähden lapsien kanssa ulkoilemaan..mäkeä laskemaan. ym. muuta touhua tekemään. Yleensä mies ei lähde mukaan. Varsinkaan talvella.
Ja mitä tuohon yksin lomalle lähtemiseen tulee... sehän olisi miehelleni täysi katastrofi! Taas saisin selitellä ummet ja lammet. Toki se olisi täysin oikeutettua miestäni kohtaan kertoa miltä minusta tuntuu. Eikä esittää että kaikki on hyvin.
Tässä kun tätä kirjoitan niin, tiedän että siellä on ihmisiä jotka ajattelevat että ompa omahyväinen kusipää akka, joka on valmis uhraamaan hyvän parisuhteen oman edun tavottelemisen takia. Ja lapsetkin siitä kärsii.
Juu...tiedostan kaikki nämä asiat. Tiedän että jos lähden loukkaan sillä myös muitakin kun miestäni ja lapsiani. Kovasti mietin myös mieheni äitiä, jonka reaktiota tekemisestäni myös pelkään.
Sehän on selvä, että yksi elämä meillä täällä kaikilla on. Ja tuntuu siltä, että teen minä kuinka päin vaan..niin katumaan tulen jossain vaiheessa kuitenkin. Kadun sitä että jälleen jäin tähän suhteeseen,... ja myöskin sitä jos lähden niin kadun varmasti.
Mutta kyllä tämä tunne lähtemisestä on niin vahva, että jos vain jostain saisin lisää rohkeutta kertoa hänelle..
"nuorena 17v aloin seurustelemaan mieheni kanssa, ja silloinhan sitä on niin jumalattoman rakastunut, tai näin ainakin silloin tuntui"
"on ihmisiä jotka ajattelevat että ompa omahyväinen kusipää akka"
En usko että olet omahyväinen kusipää akka, ensimmäinen lainaukseni viittaa tähän klassiseen parisuhdeongelmaan, aloit seukkaamaan liian nuorena ja osa nuoruudestasi jäi elämättä ja nyt se vaivaa selkärangan kautta sinua. Tyypillinen esimerkki siitä miksei teinirakkaudet kestä. Jokaisen pitäisi saada elää tietyt jaksonsa nuoruudestaan. Tavoittelet sitä kadonnutta palaa elämästäsi. Itse elin hektisen nuoruuden ja poikamieselämän joten ei ole kaipuuta menneeseen.
Kuulostipa kummallisilta nuo selittelyt. Minkä ihmeen takia sun pitää kaikkea tuollaista selittää miehellesi?? Kontrolloiko miehesi liian paljon elämääsi? Ja minkä ihmeen takia hän ei osallistu perheenne vapaa-aikaan ulkoilemalla?
Terveessä suhteessa mielestäni saa ja pitää viettää tyttöjen iltoja selittelemättä sen kummemmin. Kuulostaa luottamuksen puutteelta, jos kaikkea pitää "selitellä".
Ei minusta kuulosta siltä ensimmäisen viestin "hyvältä mieheltä".
Suomessa on niin valtavasti pariskuntia, jotka ovat menneet nuorina yhteen ja huomanneet 10-20 vuoden yhteiselon jälkeen, etteivät sovikaan toisilleen. Kyllähän siinä yksilö jo muuttuu, kehittyy ja oppii tuntemaan itseään jo aiempaa paremmin. Ei ihme, jos enää ei sovi saman ihmisen kanssa yhteen. Silti moni vain kitkuttelee ja tyytyy siihen tylsään arkeensa, missä ei ole kuin kyllästymisen tunteita puolisoaan kohtaan. Kuka lasten, asuntolainan tai minkäkin takia suhteeseen jää.
Minäkin kiinnitin huomiota tuohon "kaiken kontrollointiin" ja selittelyyn vaikken tuossa aiemmin sitä kommentoinut mitenkään. Hyvästä miehestä tulikin ketjun jatkuessa kontrolloiva kyylääjä jolle aikuisen naisen pitää ilmeisesti raportoida kaikki menemisensä.. ei oo kyl ihan hei tervettä.
Itse raportoin omasta vapaasta tahdostani, enkä tod. ainakaan siksi että joku rupee jotain tivaamaan..
Ei sinun tarvitse selitellä. Vedä rajat. Ole assertiivinen, jämäkkä, ja tee miehelle selväksi, että et aio pettää häntä mutta et myöskään enää alistu siihen, että joutuisit selittämään hänelle menojasi. Jos mies uhkaa tai käy väkivaltaiseksi, niin osannet vetää johtopäätökset?
Miksi sinun pitää esittää, että kaikki on hyvin?
Jos keräät rohkeutta erotaksesi niin miksi et ensin käyttäisi sitä rohkeutta katsoaksesi, miten tilanne muuttuu, kun alat elää vapaasti ja tekemättä tiliä menoistasi.