Alkaa olee mitta täynnä mun vanhempia ja niiden käyttäytymistä. Olen siis 36-vuotias naimisissa oleva kahden pienen lapsen äiti ja vanhempani ovat lähemmäs 70-vuotiaita.
Aina kun nähdään niin se on jotenkin niin väkinäistä/teennäistä eikä koskaan puhuta mistään oikeista aiheista vaan se on aina jotain työelämään, urheiluun tai politiikkaan liittyvää pinnallista kuraa.. mun faija haluaa aina päättää keskustelunaiheen ja jos joku muu aloittaa kertomaan itsestään ja jostain itseä kiinnostavasta niin keskustelu kyllä aika nopeesti käännetään takas johonkin "omaan" aiheeseen. Ja jos mä esim. aloitan kertomaan jotain itsestäni niin mutsi kyllä osaa kääntää sen erittäin nopeesti koskemaan itseään. Että eipä siinä oikeen viitsi edes aloittaa mitään järkevää eli juttu jatkuu tällä typerän teennäisellä linjalla niinku aina.
Meillä on aika etäiset välit ollu aina eikä koskaan ollakaan puhuttu oikein mistään syvällisemmästä enkä koe tuntevani vanhempiani paljoakaan eikä ne tiedä mustakaan oikein mitään, koska eivät osaa/jaksa kuunnella muiden asioita.
Jos tavataan esim. meillä tai niillä niin faija jaksaa olla just sen 10 min läsnä kunnes alkaa katella kelloa, näprätä älypuhelinta tai avaa telkkarin. Järkyttävää!
Tuntuu siltä kuin meidän välillä olis joku muuri tai jotain eikä me koskaan niinku kohdata oikeasti vaikka oltaiskin samassa tilassa. Molemmat on myös erittäin mukavuudenhaluisia eikä jaksa nähdä minkäänlaista ylimääräistä vaivaa minkään suhteen. Kumpikaan ei kestä mitään kritiikkiä ja sen muutaman kerran kun oon mutsille sanonut jotain palautetta (esim. turhista ohjeista joita se antaa koskien lastenhoitoa) niin se alkaa heti itkeä ja syyllistää sitten mua esim. liian negatiiviseksi ja lopettaa sanoen, että tämä oli ihan turha keskustelu jne. Tuntuu, että on ihan mahdotonta olla tekemisissä ainakaan niin, että saisi tästä jotain järkevää tai että tuntuis siltä, että arvostettais/ kunnioitettais ja oltais aidosti kiinnostuneita musta ja mun perheestä.
Esimerkkejä olis vaikka kuinka paljon mutta tästäkin varmaan saa jonkinlaisen käsityksen siitä, millaista tää on meillä. Olen miettinyt välien katkasua, etäisyyden ottamista yms. Jotain tälle pitäis tehdä kun ahdistaa sen verran paljon. Mikä tässä auttaisi, kertokaa pliis.
Aina kun nähdään niin se on jotenkin niin väkinäistä/teennäistä eikä koskaan puhuta mistään oikeista aiheista vaan se on aina jotain työelämään, urheiluun tai politiikkaan liittyvää pinnallista kuraa.. mun faija haluaa aina päättää keskustelunaiheen ja jos joku muu aloittaa kertomaan itsestään ja jostain itseä kiinnostavasta niin keskustelu kyllä aika nopeesti käännetään takas johonkin "omaan" aiheeseen. Ja jos mä esim. aloitan kertomaan jotain itsestäni niin mutsi kyllä osaa kääntää sen erittäin nopeesti koskemaan itseään. Että eipä siinä oikeen viitsi edes aloittaa mitään järkevää eli juttu jatkuu tällä typerän teennäisellä linjalla niinku aina.
Meillä on aika etäiset välit ollu aina eikä koskaan ollakaan puhuttu oikein mistään syvällisemmästä enkä koe tuntevani vanhempiani paljoakaan eikä ne tiedä mustakaan oikein mitään, koska eivät osaa/jaksa kuunnella muiden asioita.
Jos tavataan esim. meillä tai niillä niin faija jaksaa olla just sen 10 min läsnä kunnes alkaa katella kelloa, näprätä älypuhelinta tai avaa telkkarin. Järkyttävää!
Tuntuu siltä kuin meidän välillä olis joku muuri tai jotain eikä me koskaan niinku kohdata oikeasti vaikka oltaiskin samassa tilassa. Molemmat on myös erittäin mukavuudenhaluisia eikä jaksa nähdä minkäänlaista ylimääräistä vaivaa minkään suhteen. Kumpikaan ei kestä mitään kritiikkiä ja sen muutaman kerran kun oon mutsille sanonut jotain palautetta (esim. turhista ohjeista joita se antaa koskien lastenhoitoa) niin se alkaa heti itkeä ja syyllistää sitten mua esim. liian negatiiviseksi ja lopettaa sanoen, että tämä oli ihan turha keskustelu jne. Tuntuu, että on ihan mahdotonta olla tekemisissä ainakaan niin, että saisi tästä jotain järkevää tai että tuntuis siltä, että arvostettais/ kunnioitettais ja oltais aidosti kiinnostuneita musta ja mun perheestä.
Esimerkkejä olis vaikka kuinka paljon mutta tästäkin varmaan saa jonkinlaisen käsityksen siitä, millaista tää on meillä. Olen miettinyt välien katkasua, etäisyyden ottamista yms. Jotain tälle pitäis tehdä kun ahdistaa sen verran paljon. Mikä tässä auttaisi, kertokaa pliis.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Ota etäisyyttä vanhempiisi. Ei ole mitään mieltä ylläpitää suhdetta, josta vain ahdistuu. Sinulla on nyt omat lapset ja mahdollisuus luoda heihin läheinen ja luottamuksellinen suhde. He ovat nyt etusijalla.
Itse olen ottanut reilusti etäisyyttä vanhempiini ja sisaruksiini. Oli pakko, sillä muuten oma mielenterveyteni olisi ollut vaarassa. Soitan pari kertaa kuussa, siinä se. Tänään juuri juttelin oman teini-ikäisen tyttäreni kanssa siitä, että vanhemmuus oli hyvin erilaista muutama kymmenen vuotta sitten. Me olemme sukupolvi, joka on pitkälti kasvattanut itse itsensä. Ei siis ihme, että nyt aikuisenakin suhde on hyvin etäinen. Toki varmaan poikkeuksiakin löytyy.
Onnittelut sinulle, että olet onnistunut ottamaan etäisyyttä hankaliin vanhempiisi. Surullisena seuraan juuri nuorta naista, jonka avioliiton takertuva ja määräilevä äiti on onnistunut rikkomaan. Ystäväni on aivan lopussa ja on jo luovuttanut äitinsä vallanhimon alla. Pelottaa, miten hänen ja lasten käy.
Yksikään äiti / anoppi ei riko ainuttakaan avioliittoa jos liitossa on kaksi oikeasti aikuiseksi kasvanutta tervehenkistä, oikeudenmukaista ja vastuuntuntoista ihmistä liittoaan yllä pitämässä.
Valitettavasti suhteissa yleisimmin koetetaan toisen keskenkasvuisen tuella pitää omaa huonoa itsetuntoa ja -kuntoa ja sukulaisuussuhteita pystyssä eli pönkittää omaa oloa ja tilannetta jollain sellaisella, mitä ei ole olemassakaan.
Ja silloin lasten käy todella huonosti. Ehkä "takertuva ja määräilevä äiti" näkee tämän tarkemmilla ja kauemmin eläneillä silmillään(kin).
Elämän helpottavin päivä oli se kun yhtäkkiä huomasi, että jehna, mun ei tarvitse olla, tehdä eikä ajatella mistään maailman asiasta samalla tavalla kuin vanhempani. Minä voin tehdä ja päättä omasta puolestani juuri niin kuin itsestä, minusta hyvältä ja oikealta tuntuu.
Mutta tähän välähdyksenomaiseen oikeuteen kuuluu luonnollisesti myös vastuu siitä, että omat vanhemmat kuuluvat siihen ryhmään elämässä ja maailmassa, jota ei jätetä. Ei siltikään, olivatpa heidän tapansa, tekonsa, toimensa ja ajatuksensa millaisia tahansa.
Jos sinä saat antaa palautetta, niin miksi esim. mutsi ei saa sanoa sinulle mistä tahansa omaa mielipidettään? Ovatko keskustelu ja kritiikki mielestäsi sama asia? Mikset sinä anna heidän puhua omistaan ja mikset sinä puhu omistasi ilman arvostelua? Miksi vain sinun perheestäsi pitäisi olla kiinnostunut? Mitä se "syvällinen" on, jota olet vailla?
Aloituksessasi on kyse sinusta, ei vanhemmistasi. Pitäisikö aikuisen ihmisen edes joskus miettiä, miten ne vanhemmat jaksavat sinua? Anna heille tilaa olla sellaisia kuin ovat, ehkä saat sitä itsekin ja itsekeskeisyytesi helpottaa.
Siis kyllä mä tiedän, että voin ja tietysti teenkin tehdä asioita niin kuin itse haluan ja ilman vanhempien hyväksyntää. Kyse on siitä, että ainakin mun faija on erittäin mustavalkoinen ja näkee asiat vain tietyllä tavalla eikä todellakaan osaa arvostaa muiden mielipiteitä/näkemyksiä, jos ne poikkeaa sen omista näkemyksistä.
Tottakai mutsi voi antaa palautetta ja sanoa mielipiteensä mutta kun niin usein ne on vaan sellasia itsestäänselvyyksiä, joita ei tartte sanoa siis ainakin kaikenlaiset ohjeet ja varoittelut. Mulle tulee sellanen olo, että mua ei arvosteta äitinä kun koko ajan ollaan ohjeistamassa ja varottelemassa kaikesta mahdollisesta. Keskustelu ja kritiikki eivät tietenkään ole sama asia. Mun pointti oli se, että en pysty sanomaan mielipidettäni ilman että mutsi loukkaantuu siis jos se sisältää pientäkään kritiikkiä sitä kohtaan. Heti ollaan hyökkäämässä, vaikka mielipiteeni olis erittäin aiheellinen.
Siis vanhempani nimenomaan haluavat puhua vain omista asioistaan ja se juuri satuttaa, kun tuntuu ettei olla aidosti kiinnostuneita, jos haluaisin jotain kertoa. En väittänyt, että vain minun perheestäni pitäisi olla kiinnostuneita mutta olisihan se mukavaa, jos osoittaisivat enemmän kiinnostusta.
Syvällinen on ehkä vähän väärä sana mutta tarkoitan, että voitaisiín puhua vaikeistakin asioista, tunteista ja että he kertoisivat avoimemmin omista kokemuksistaan sekä hyvistä että huonoista. Avoimuus on varmaan se sana, jota hain. Toivoisin, että keskustelu olisi luontevampaa ja helpompaa mutta kun se on jäykkää ja yksipuolista.
Olen kyllä eri mieltä siitä, että tässä on kyse minusta ja itsekkyydestäni. Mun mielestä tässä on kyse siitä, etteivät vanhempani edellenkään osaa nähdä mua aikuisena ihmisenä, jolla on omat näkemykset ja tavat toimia.
Kun sinä et kuulu siihen joukkoon etkä 'kastiin', joka voisi vanhempiasi opettaa ja opastaa, niin mikä on vaihtoehto?
Joko sinä alat selvittää miksi he ovat sellaisia eli heidän taustojaan ja kaikkea mitä heidän matkallaan on sattunut ja tapahtunut, että heistä on tullut sellaisia kuin he ovat. Se tarkoittaa ihmisiin tutustumista ja oman ymmärryksen kasvattamista sellaisesta ilmiöstä kuin jokaisen oma elämänhistoria ja -kaari, joka meitä kaikkia muovaa.
Tai sitten sinä vain hyväksyt heidät sellaisina kuin he ovat, ymmärrät ilman selvittämistä, tutustumista että sinä et millään ilveellä heitä voi etkä saa kasvatettua ja ohjattua. Niissä aiheissa meillä kaikilla on aivan tarpeeksi duunia omien jälkeläistemme kanssa. Eikä ole sanottua, että onnistumme yhtään sen paremmin.
Ehkä heillä on jokin käyttäytymishäiriö. Lapsia kyllä diagnosoidaan mielin määrin ja hoidetaan väkisin, mutta taitaa se häiriintynein joukko olla siellä vanhemmassa päässä.
Ota etäisyyttä, jos mahdollista.
Pidä suhde pinnallisena, ystävällisesti hyvääpäivää-tasolla.
Oman hyvänolosi takia.
Miehesi hyvänolon takia.
Lastesi hyvänolon takia.
Vanhempiesi hyvänolon takia.
Tuon kuilun yli ei ole siltaa...kuudenkymmenen vuoden kokemuksella!
Ei ole muuta neuvoa kuin opetella hyväksymään vanhempasi sellaisina kuin he ovat. Tilanne on vielä hyvä, kun heillä ei ole päätä pimentäviä sairauksia.
Sinä kaipaat välittämistä. Kun äitisi todella välittää ja antaa sinulle ohjeita lastenhoidosta, niin niitä ei saisi antaakaan. Usko pois. Se on suurinta rakkautta, mitä sinun äitisi niillä neuvoillaan osoittaa. Kiitä niistä, vaikka et uutta tietoa saanutkaan.
Isäsi selvästi on kiinnostunut miehekkäistä asioista ja sukupolvelleen tyypillisesti on mustavalkoinen mielipiteissään.
Jos sinua jaksetaan kuunnella kymmenen minuuttia, niin kyllähän siinä jo paljon tarinoi.
Itse nimenomaan tähtään tähän, kun/jos pääsen joskus eläkkeelle:
"Molemmat on myös erittäin mukavuudenhaluisia eikä jaksa nähdä minkäänlaista ylimääräistä vaivaa minkään suhteen."