Mikä ihme on kun te , ette voi hyväksyä poikanne tuomaa ja valitsemaansa tyttöystävää kotiinne?
Tuntuu kun teillä olisi joku ihme elämän kriisi päällä koko ajan! Hakekaa hormoonihoitoa, jos kerran vaivat ovat aivan sanoinkuvaamattomat!
Jos itse ette joskus ole tulleet hyväksytyiksi, niin älkää kostako sitä jälkeläisillenne!
Ja jos teillä on tyttäriä, niin miksi poikanne lapset ovat vähempiarvoisia?
Tuntuu kun teillä olisi joku ihme elämän kriisi päällä koko ajan! Hakekaa hormoonihoitoa, jos kerran vaivat ovat aivan sanoinkuvaamattomat!
Jos itse ette joskus ole tulleet hyväksytyiksi, niin älkää kostako sitä jälkeläisillenne!
Ja jos teillä on tyttäriä, niin miksi poikanne lapset ovat vähempiarvoisia?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Minulla on ollut miniä ja vävy 15 v. eikä kertaakaan ole tullut erimielisyyttä mistään.
Tuskin täällä mitään omia hyväksymättömyyskomplekseja on tai hormoonihäiriöitä. Ei se, että poika on valinnut elämänkumppanin samalla edellytä, että anopin/apen pitää rakastaa häntä. Jos lasketaan kaikki sentilleen ja hoitotunneilleen, mitä on kullekin lapselleem antanut, puuttuu aikuisuus.
Meillä kyllä menee niin, että poika saa paljon enemmän apua, koska ovat molemmat kolmivuorotöissä ja tarvitsevat sitä, jos pääsevät molemmat 21 töistä, niin haemme lapset ja hoidamme illan. Tyttärellä taas on säännöllinen työ ja pystyy viemään ja hakemaan lapset, siellä hoidamme vain sopimuksesta, kun haluavat kahdenkeskeisen illan. Tyttären perhe tulee hyvin toimeen ja minun tekemä piirakka ei ole tarpeen, mutta pojan perheessä pullat ja sämpylät ovat arvostettuja, eikä tyttäreni ole koskaan ollut kateellinen suuremmasta avusta. Mietihän, mikä teillä mättää.
Hienoa, että anopitkin ottavat kantaa asioihin.
Kiinnostavaa on tuo viimeinen lauseesi: "Mietihän, mikä teillä mättää?"
Mikä siinä on, että jos ei jaksa katsella ylenkatseellista anoppia niin sitten on suhteessa vikaa?
Siinä olet oikeassa, ettei appivanhempien tarvitse miniää tai vävyä rakastaa. Mutta asiallisesta kohtelusta rakastamiseen (johon alkuperäinen kirjoittaja ei todellakaan vihjaa) on vielä aika matka. Hyväksyminen ja rakastaminen ovat siis ihan eri asioita. Sääliksi käy anoppia, jonka tunneskaalan vaihtoehdot ovat tasan yksi.
Jos tosissasi väität, ettei täällä ole hyväksymättömyyskomplekseja tai hormonihäiriöitä, niin kannattaisi varmaan katsella vähän ympärilleen. Elämä on toisinaan elokuvaakin ihmeellisempää.
Täsmälleen noin minäkin ajattelen. Itselläni on kurja anoppi, enkä tosiaankaan lähtenyt sitä suhdetta rakentamaan siinä mielessä että hän nyt alkaisi minua rakastaa kuin tytärtään ikään. Viileäkin hyväksyntä olisi piisannut. Mutta rouvan täytyi heti kättelyssä huomauttaa, että jos meille tulee ero, niin sitten se on varmasti minun vikani eikä hänen poikapuolensa. Joo-o, ihan kivaa... No eipä ole tullut tavattua kohta kymmeneen vuoteen.
En todella tarkoittanut "mättää" sanalla parisuhdetta, vaan anopin/miniän suhdetta.
Olen edelleen sitä mieltä, että hyväksymättömyys kyllä katoaa, kun mies on vielä viiden vuoden jälkeen onnensa kukkuloilla ja hormonihäiriöt parissa vuodessa. Oletkohan koskaan ajatellut, että se on todella pieni prosentti, joka ei päästä irti, yleensä on kysymys elämää nähneen ihmisen realiteetista, rakkaus on sokea, eikö anopilla tai apella ole oikeus omaan tunteeseen.
Elämää nähneen ihmisen realiteetista on todella kyse.. vai ehkäpä kyynisyydestä? Tottakai apella ja anopilla on oikeus tunteeseensa, mutta mitä sillä tunteellaan tekee, siitä on aikuiset ihmiset vastuussa jokainen henkilökohtaisesti. Vaikka kuinka olisi "realisti" tai kyyninen, eikö kuitenkin olisi fiksumpaa suhtautua uuteen tulokkaaseen kohteliaasti ja ystävällisesti -siis samoin kuin muihinkin VIERAISIIN ihmisiin. Sehän tulija yleensä on. Taloon "näytille" tuleminen on kuitenkin aina "jännäkin" hetki. Siinä jos missä voi aikuisemmat hoitaa tilanteen huomaavaisuudella ja ystävällisyydellä. Tuskin esittäytymään tulevalle naapurinemännällekään moni tokaisee ensi sanoikseen kovin tylyjä. Tämä on mielestäni se pointti. Sekin on aika raskasta kun parikymppinen joutuu olemaan se aikuisempi suhteessa kun se oikeasti vanhempi käyttäytyy kuin pahainen kakara. Niin meillä sanottiin kun penskana kävi jotain nimittelemään ja nokkailemaan ensi töikseen. Kauniit käytöstavat eivät maksa mitään appivanhemmillekaan, mutta voivat tulevina vuosina vielä tuottaa arvaamattoman suuren tuoton.
Ja ei, hyväksymättömyys ei todellakaan katoa sillä, että poikansa on onnellinen vielä viiden vuoden päästä. Meillä anoppi kysyi viiden vuoden kuluttua, vauvauutisen juuri kuultuaan, minulta, että kuka onkaan isä??! Tuntuipa harmittavan paremminkin, kun ei löydy syytä yllyttää avoimesti poikaansa eroamaan "omaksi parhaakses". Hirveä asenne, tiedän. Kysehän on kuitenkin oman lapsensa onnesta. Eikä avioero koskaan mikään kovin onnellinen ratkaisu tapaa olla. Ihan varma en ole onko anoppini ikinä älynnyt ajatella asiaa aivan pohjiaan myöten.
Realismi on, todellakin, karua toisinaan.
Olisipa oma ulosantini noin hyvää luokkaa. Näkee heti, että tiedät mistä puhut.
Ainahan se on niin, että ei äidin pojalle löydy koskaan niin hyvää naista kuin oma äiti. Ei sitä poikaa voi kenen tahansa hupakon hoitoon antaa. Pitäishän sen nyt tajuta jokainen. Itsellä ei ole poikia tyttöjä kylläkin ja ihanat vävyt.
Jos kerta poikanne on löytänyt naisen ja tuo hänet kotiin,naisesta haetaan silloin muutakin kun vaan sitä. Kyllä aikuisten naisten pitäisi ymmärtää jälkikasvun tarpeet!