En tiedä mitä tehdä.
Poikaystäväni on kuin kaksi eri ihmistä. Toista rakastan enemmän kuin mitään tässä maailmassa ja toista vihaan. Nyt hän on se, jota vihaan.
Yleensä hän on aivan ihana ja hellä ja huolehtivainen. Mutta välillä hän muuttuu ja siitä ei ole seurauksena muuta kuin itkua ja surua.
Hän on satuttanut minua henkisesti ja fyysisesti monet kerrat. Eniten henkisesti (mikä mielestäni onkin pahempaa).
Eilen hän lähti työporukalla pikkujouluihin toiseen kaupunkiin. Sanoin etten halua hänen lähtevän, mutta hän lähti kuitenkin. Minun on tavattoman vaikea luottaa häneen, koska kaikenlaista kamalaa on tapahtunut. Hän lupasi pitää yhteyttä ja ettei hän tee mitään mikä satuttaisi minua. No, ei tietenkään hänestä mitään kuulunut. Laitoin ennen nukkumaan menoa viestin, mutta hän ei vastannut koskaan siihen. Tänään aamulla laitoin viestin, jossa pyysin soittamaan, no ei hän soittanut. Minä soitin sitten hänelle parin tunnin päästä ja he olivat juuri kotimatkalla. Hän väitti ettei ollut luvannut pitää yhteyttä ja ettei ollut vain halunnut soittaa. Viestiin hän ei ollut kuulemma vastannut sen vuoksi, koska ei ollut katsonut kännykkäänsä koko aikana. Lopulta hän sitten löi luurin korvaani.
No mitäs minä? Itkuhan siinä tuli. Tiesin, että tässä ei käy hyvin, mutta koska hän koko torstainki kulutti vakuutellen minulle, ettei mitään kamalaa tapahdu, aloin uskomaan. Se minussa on vikana. Rakastan liikaa ja olen hyväuskoinen. Olen jopa riippuvainen hänestä. Aina käy sama juttu, hän on kova puhumaan ja lupailemaan, mutta sitten teot onkin ihan jotain muuta.
Myös hänen on vaikea luottaa minuun ja hän on mustasukkainen, mutta minä yritän parhaani mukaan elää niin, etten anna hänelle mitään aihetta huoleen. En ymmärrä, miksei hän voi tehdä samoin.
Toisaalta haluaisin jättää hänet, mutta en vain pysty. Hän on jo kerran jättänyt minut. Olimme olleet yli 2 ja puoli vuotta yhdessä, kun hän jätti minut yllättäen. Sitten kuukauden päästä jo palasimme yhteen, kun hän tajusi ettei voinut elää ilman minua. Tai niin hän sanoi...
Rakastan häntä niin valtavasti, etten osaa ajatella järkevästi.
Olemme asuneet yhdessä nyt pari kuukautta. Yleisesti ottaen se on mennyt hienosti. Hirveitä riitojakin on ollut ja hän on muutaman kerran käynyt minuun käsiksi. En uskalla kertoa kellekkään. Osaksi varmaan siksi, ettei kukaan sanoisi minun tehneen virheen, kun palasin hänen kanssaan yhteen.
Ennen kerroin aina parhaille kavereille kaikki mitä oli tapahtunut ja itkin ja haukuin heille poikaystävääni. Kun aloimme uudestaan seurustelemaan, moni oli (varsinkin isosiskoni) huolissaan, että tuleeko siitä mitään. No, nykyään itken sitten yksin. En voi kertoa kellekkään, kuinka kamalaa meillä välillä on.
Sillä välillä kaikki on taivaallisesti ja olen onnellisin ihminen maan päällä.
Siksi kirjoitin nyt tänne, koska te ette tunne minua. Toivon että voisitte antaa minulle neuvoja. Ihan mitä vain. Varsinkin omista kokemuksistanne haluaisin kuulla, sillä siten osaan parhaiten suhteuttaa asioita.
Olen "vasta" 20-vuotias, joten en ole vielä hirveästi elänyt elämää. Sen tiedän, että minulla voisi olla asiat huonomminkin, joten valitanko turhasta?
Poikaystäväni on kuin kaksi eri ihmistä. Toista rakastan enemmän kuin mitään tässä maailmassa ja toista vihaan. Nyt hän on se, jota vihaan.
Yleensä hän on aivan ihana ja hellä ja huolehtivainen. Mutta välillä hän muuttuu ja siitä ei ole seurauksena muuta kuin itkua ja surua.
Hän on satuttanut minua henkisesti ja fyysisesti monet kerrat. Eniten henkisesti (mikä mielestäni onkin pahempaa).
Eilen hän lähti työporukalla pikkujouluihin toiseen kaupunkiin. Sanoin etten halua hänen lähtevän, mutta hän lähti kuitenkin. Minun on tavattoman vaikea luottaa häneen, koska kaikenlaista kamalaa on tapahtunut. Hän lupasi pitää yhteyttä ja ettei hän tee mitään mikä satuttaisi minua. No, ei tietenkään hänestä mitään kuulunut. Laitoin ennen nukkumaan menoa viestin, mutta hän ei vastannut koskaan siihen. Tänään aamulla laitoin viestin, jossa pyysin soittamaan, no ei hän soittanut. Minä soitin sitten hänelle parin tunnin päästä ja he olivat juuri kotimatkalla. Hän väitti ettei ollut luvannut pitää yhteyttä ja ettei ollut vain halunnut soittaa. Viestiin hän ei ollut kuulemma vastannut sen vuoksi, koska ei ollut katsonut kännykkäänsä koko aikana. Lopulta hän sitten löi luurin korvaani.
No mitäs minä? Itkuhan siinä tuli. Tiesin, että tässä ei käy hyvin, mutta koska hän koko torstainki kulutti vakuutellen minulle, ettei mitään kamalaa tapahdu, aloin uskomaan. Se minussa on vikana. Rakastan liikaa ja olen hyväuskoinen. Olen jopa riippuvainen hänestä. Aina käy sama juttu, hän on kova puhumaan ja lupailemaan, mutta sitten teot onkin ihan jotain muuta.
Myös hänen on vaikea luottaa minuun ja hän on mustasukkainen, mutta minä yritän parhaani mukaan elää niin, etten anna hänelle mitään aihetta huoleen. En ymmärrä, miksei hän voi tehdä samoin.
Toisaalta haluaisin jättää hänet, mutta en vain pysty. Hän on jo kerran jättänyt minut. Olimme olleet yli 2 ja puoli vuotta yhdessä, kun hän jätti minut yllättäen. Sitten kuukauden päästä jo palasimme yhteen, kun hän tajusi ettei voinut elää ilman minua. Tai niin hän sanoi...
Rakastan häntä niin valtavasti, etten osaa ajatella järkevästi.
Olemme asuneet yhdessä nyt pari kuukautta. Yleisesti ottaen se on mennyt hienosti. Hirveitä riitojakin on ollut ja hän on muutaman kerran käynyt minuun käsiksi. En uskalla kertoa kellekkään. Osaksi varmaan siksi, ettei kukaan sanoisi minun tehneen virheen, kun palasin hänen kanssaan yhteen.
Ennen kerroin aina parhaille kavereille kaikki mitä oli tapahtunut ja itkin ja haukuin heille poikaystävääni. Kun aloimme uudestaan seurustelemaan, moni oli (varsinkin isosiskoni) huolissaan, että tuleeko siitä mitään. No, nykyään itken sitten yksin. En voi kertoa kellekkään, kuinka kamalaa meillä välillä on.
Sillä välillä kaikki on taivaallisesti ja olen onnellisin ihminen maan päällä.
Siksi kirjoitin nyt tänne, koska te ette tunne minua. Toivon että voisitte antaa minulle neuvoja. Ihan mitä vain. Varsinkin omista kokemuksistanne haluaisin kuulla, sillä siten osaan parhaiten suhteuttaa asioita.
Olen "vasta" 20-vuotias, joten en ole vielä hirveästi elänyt elämää. Sen tiedän, että minulla voisi olla asiat huonomminkin, joten valitanko turhasta?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Itselläni on samanikäinen tytär. Toivoisin, että hän voisi puhua minulle tälläisestakin asiasta. En missään nimessä haluaisi hänelle enkä kenellekään tuollaista ihmissuhdetta.
Sinä itse kuitenkin päätät jatkatko suhteessa. Erityisesti tuo väkivalta ajatteluttaa. Olet nuori ihminen, jonka ei tarvitse tuhlata elämäänsä tuohon.
Tämä on nyt ehdottomasti puhumisen paikka. Puhu miehesi kanssa kaikesta. Älä kuitenkaan kuvittele, että rakastamalla saat muutettua miestäsi. Kaikki me virheitä tehdään, mutta ei niistä aina tarvitse jäädä kärsimään. Pärjäät ilman miestäsi jos niin haluat.
Kuule voin sanoa kokemuksesta, että pahenee vaan. Tuo on aivan kuin minun nuoruudestani.
ÄLÄ HAASKAA ELÄMÄÄSI TULEVAAN ALKOHOLISTIIN!
Olet läheisriippuvainen.
PÄRJÄÄT YKSINKIN JA ELÄMÄ VOI TUODA TIELLESI VIELÄ PALJON HYVÄÄ.
JA MUISTA, ETTÄ HENKINEN JA FYYSINEN VÄKIVALTA EI OLE UHRIN SYY, EI KOSKAAN!
Tahdon silti sanoa, että kyllä meillä on todella paljon hyviäkin hetkiä.
Se on kyllä totta, että tuon juomisen kanssa poikaystävälläni menee välillä vähän överiksi. Yleensä juomme yhdessä. Eli nämä reissut kun hän menee yksin kavereidensa kanssa ovat vain harvoja, mutta sitäkin epäilyttävämpiä tapauksia.
Mutta välillä kun olemme juoneet yhdessä, huomaan, että hän ei osaa lopettaa ajoissa. Hän saattaa juoda melkein sammumiseen saakka, tai sitten saattaa tulla riitaa ja hän on aika aggressiivinen ollessaan juovuksissa ja vihainen.
Kerran hän meinasi lähteä ajamaan autolla juovuksissa, mutta sain estettyä häntä. Muutaman metrin hän ehti ajaa.
Tällä kaikella on varmasti tekemistä hänen vanhempiensa kanssa. Hän on aina sanonut, ettei hänen kotiväkensä rakasta häntä. Ja siksi hänen on vaikea uskoa, että minäkään häntä rakastaisin.
Hänellä on huono itsetunto. Hän on jopa sanonut pelkäävänsä, että tullessaan jonain päivänä tavallista aikaisemmin töistä kotiin, hän löytää minut sängystä toisen miehen kanssa.
Kamalaa. Minulle ei tulisi mieleenikään tehdä tuollaista.
Sen vuoksi pelkäänkin usein, että hän tekee jotain peruuttamatonta, koska kuvittelee etten rakasta häntä. =(
Hänen isänsä on alkoholisti. Voiko se olla jotenkin "periytyvää"?
Alkoholismi on tunne-elämän sairaus. Lueppa Tommy Helsstenin kirja "Virtahepo olohuoneessa".
Poikaystäväsi on todennäköisesti tuleva alkoholisti. Siihen viittaa: 1) hän on alkoholistin lapsi 2) juominen menee överiksi 3) aikeissa lähteä ajamaan humalassa.
Elin itse samantapaisessa suhteessa 10 vuotta. Ihan turhaan tuhlasin elämääni. Maksoin äärimmäisen kovat oppirahat = oman terveyteni ja rahani. Ole sinä viisaampi. Juovan rinnalla oma tunne-elämäsi sairastuu. Se on faktaa.
Alkoholismi on periytyvää, ihan samaan tapaan kuin perheväkivaltakin tai passiivis-agressiiviisuus (ja myös hyvät tavat). Lapset oppivat vanhemmiltaan elämässä selviytymisen tavat ja vaatii todella paljon yrittämistä ja omaa tahtoa olla seuraamatta vanhempien esimerkkiä.
Mielestäni on tosi kuvaavaa, että miehesi syyttää vanhempiaan omasta alkoholinkäytöstään; hän ei koe olevansa vastuussa ongelmastaan, joten hänen ei tarvitse tehdä asialle mitään. Joku kaunis päivä miehesi syyttääkin sitten sinua alkon käytöstään, joka toinen päivä olet nalkuttava paska-akka, joka ajaa miehensä juomaan, ja joka toinen päivä olet syyllinen miehen juomiseen, koska mahdollistat sen pitämällä kodista huolta ja tuomalla rahaa taloon. Alkkismiehen kanssa ei voi voittaa, olet aina syyllinen hänen ongelmaansa, teit sitten mitä hyvänsä.
Lisäksi, normaalissa ihmissuhteessa ei tarvitse laskea hyvien hetkien määrää, koska on ihan normaalia, että niitä on päivittäin. Normaalissa ihmissuhteessa ei tarvitse pelätä henkistä tai fyysistä väkivaltaa, ottaa harteilleen vastuuta toisesta aikuisesta ihmisestä tai tämän onnellistumisesta, ei joutua mukautumaan toisen ihmisen sääntöihin (säännöt ovat normaalissa ihmissuhteessa yhteisten keskustelujen pohjalta tehtyjä kompromissiratkaisuja). Sairaassa ihmissuhteessa kärsivä osapuoli roikkuu, pelkää ja kärsii odottaen hyviä hetkiä, jotka tuntuvat taianomaisesti pyyhkivän pois kaiken pahan aina hetkeksi. Toinen osapuoli puolestaan vierittää vastuun omista ongelmistaan sekä omista elämänratkaisuistaan toisen niskaan.
Muista, että jokainen aikuinen ihminen on itse vastuussa omasta elämästään ja omasta onnellisuudestaan, niin sinä kuin poikaystäväsikin. Jos hän haluaa leikkiä elämällään, niin hän tekee sen kuitenkin olit sinä läsnä tai et, etkä sinä voi asiaan mitenkään vaikuttaa.
Ei näytä hyvältä elämänne. Veikkaan, että aina vaan pahenee. Sinun ei tarvitse pätkääkään sietää väkivaltaa, joten irottaudu poikaystävästäsi, vaikka kuinka kipeää tekisi. Joudut tekemään niin joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Miksi heittää hukkaan elämää epätyydyttävässä suhteessa? Jos toiset saavat tietää sinun taas eronneen, niin so what? Virheitä tekevät kaikki. Ei ole häpeä jättää tuollainen kaveri. Paljon enemmän häpeää joudut kokemaan, jos jäät väkivaltaiseen suhteeseen.
Parisuhteessa ei koskaan saisi käydä toiseen käsiksi. Ei siis koskaan. Väkivalta, niin fyysinen kuin psyykinen vain lisääntyy vuosien myötä. En kehota sinua harkitsemaan eroa vaan lähes rukoilen sitä; sitä varten toivon sinulle tahdonvoimaa ja luonteenlujuutta. Elämässä on tehtävä vaikeitakin valintoja, mutten soisi kenenkään valitsevan itselleen väkivaltaista kumppania. Jos jotakuta oikein rakastaa niin häneen ei käy käsiksi eikä kiusaa muutenkaan.