Elämäni on umpikujassa. Ollaan oltu naimisissa 1,5 vuotta. Koko tämä naimisissa oloaika on ollu tosi vaikeeta. Riitoja on paljon ja tuntuu välillä ettei mistään asiasta olla samaa mieltä. Mieheni on aivan kamala kun raivostuu (välillä ilman kunnon syytä). Ensimmäiset riidat oli sitä että mies nakkeli tavaroita tai särki. Sitten alkoi käsiksi käyminen. Pahimmillaan raahattu hiuksista lattiaa pitkin. Tai hakattu päähän autossa ym. Pikku hiljaa alkanu tuntumaan ettei enää kestä tällaista. Oon jo katellu asuntoa mutta jotenkin en saa voimaa lähteä. Ku oon valitettavasti niin sitkeä sissi että vaikka pää kainalossa taaperran eteenpäin. Jotenkin vaan nyt on seinä edessä että ei haluais enää yrittää mitään tämän liiton pelastamiseksi muttei haluais erotakaan. Olen alkanu tuntemaan hirvittävän voimakasta vihaa miestäni kohtaan, toivon jopa hänen kuolemaa. Lapsia meillä ei ole eikä vielä velkaa joten ero siinä mielessä olis helppo. Onko muilla vastaavia kokemuksia?
Mistä voimaa eroon?
Kata
201903
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Olet hyvässä asemassa vielä, kun ei ole velkaa eikä ole lapsia hänen kanssaan. Mulla on molemmat. Olen eronnut 12 vuotta sitten, velat ovat edelleen minun, lapset käyvät terapiasssa eikä tilanteelle näy muutosta. Silti olen onnellinen siitä, että aikanaan pääsin eroon. Ota se voima siitä vihasta. Vihaa omaa tilannettasi niin paljon, että haluat muuttaa sen. Umpikujasi loppuu siihen, kun saat elämäsi omiin käsiisi. Ensi askel voisi olla erohakemuksen allekirjoittaminen. Ja sen asunnon hankinta. Siis se alkaa päätöksestä. Sinä olet itsellesi tärkeä. Se on asia jolla on merkitystä. Unohda muut.
Noi alkoi minunkin suhteeni aikoinaan. Kestin hakkaamista ja henkistäväkivaltaa liian kauan. Odotin aina että kaikki muuttu vielä paremmaksi.En uskaltanut lähteä suhteesta pois, pelkäsin mitä sitten tapahtuu. Kestin tuota kaikkea 15 vuotta ja viimeisenä vuotena pahoinpitelyt oli jo niin rajuja etten enää jaksanut kuin itkeä päivät pitkät. Sanoin itseni töistä irti. Sitten tuli päivä jolloin hommasin asunnon ja muutin pois. Siitä on nyt jo 6 vuotta kun olen asunut yksin. Olen huomannut etten enää kykene seurustelemaan kenenkään miehen kanssa. Pelkään samanlaista suhdetta. Sulle neuvoisin että lähde suhteesta ajoissa pois, ettei käy kuin minulle. Kaikkea hyvää elämääsi ja ennenkaikkea rohkeutta. :)
Sinä olet SANKARI!!!!!!
Eihä tuo kuullosta järkevältä! Ja miksi naiset mahtaakaan avioitua hakkaajien kans! Me kiltit aina jäähän ilman hyvää vaimoa.
No tuota... Onko tilanne sellainen ettei edes avioliittoneuvojaa vois tavata? Voihan väkivallasta huolimatta tilanne olla niin että rakastatte toisianne! Usein se rakkaus on jopa niin suurta hakkaajia kohtaan että menevät alttarille uudestaan ja jopa vieläkin uudestaan...
Olen ehdottanut avioliittoneuvojaa tai jotain psykologia ja terapiaa mut ei meidän ongelmat kuulemma muille kuulu. Ja mieheni mielestä syy on aina minussa koska en anna mukamas vapautta. Tuo on valetta, koska herra on tälläkin hetkellä jossain koko vkl. Ja töiden vuoksi me ei nähdä välttämättä päivässä kuin pari tuntia, esim. toinen yövuorossa ja toinen iltavuorossa. En tiiä mikä mättää. Luultavasti kaikki tulee jostain lapsuudesta.
Sinuna kääntyisin yksin ammatilaisneuvojan puoleen. Hän saa sitten kutsua luvallasi miehes sinne jos näkee sen mahdolliseksi ja sinulle turvalliseksi.
Ei tuollaiseen psyykkiseen ja fyysilleseen kärsimykseen kannate kenenkää alistua.
Valinta on sinun jatkaakko vai katkaistakko tuollainen kärsimyksien kierre!
Monikaan ei tiedä menevänsä hakkaajan kanssa naimisiin. Usein nyrkit alkavat puhua vasta papin aamenen jälkeen.
Minä sain ensi kertaa selkääni imurin letkulla sen jälkeen, kun olin ollut firman illallisilla. Tulin kotiin klo 20.00 ja täysin selvin päin, koska olin raskaana. Vieraissahan olinkin ollut, enkä missään virallisessa tilaisuudessa.
Katselin sitä miestä aikani ja sain sata kertaa turpaani. Sitten otin muksun kainalooni ja läksin kamppeineni. Mies ei koskaan tajunnut miksi läksin.
En todellakaan olisi mennyt sen miehen kanssa naimisiin, jos olisin tiennyt millainen vainoharhainen mustasukkainen hakkaaja hän oli. Hän muuttui vasta kun menimme naimisiin.
Sun ukkoshan tulee onnelliseksi kun sanot näkemiin, sitten saa vapautensa, halunsa tehdä mitä vaan. Varaudu siihen, et jälkeenpäin itkee ja nyyhkii kyllä meillä oli ihanaa, anelee ja rukoilee takaisin, sitten alkaa hakkaus. ota selvää "tukinainen" sivuilta mitä voit tehdä. Tai rikosuhripäivystyksestä vaikka et vielä ole poliisia tarvinnut. Sellainen kirjakin on kuin hakkaustarina.
mene vaikka turvakotiin jos lähimain on sellainen. Tiesitkö, että Suomessa kuolee 250 naista väkivallan uhrina lähes joka vuosi?
muistin siis vähän väärin, joka PÄIVÄ pahoinpidellään 250 naista, se kuolleitten lukumäärä oli ihan eri, enkä nyt löytänyt sitä tietoa.Anteeksi väärinmuistaminen.
sanoi ex mies myös aina että ei saa olla vapaa,vaikka oli koko ajan menossa.Kaikenlisäksi juuri viikonloppuisin oli toise naisen luona kun kaikki selvisi.Ja oli väkivaltanen jos ei saanut elää vapaasti.Erosin kun ei muuttunut vaikka olisin ollut miten.
olin naimisissa 17 vuotta ja meillä on 2 yhteistä lasta. Mieheni hermostui milloin mistäkin ihan pienistä asioista. Aluksi hän heitteli tavaroita ja myöhemmin minua. Lapsia kohtaan hän ei koskaan ollut väkivaltainen, vaan kaiken kiukun puski minuun. Mitä pidempään olimme, sen raaemmaksi väkivaltaisuus tuli.
Pikku hiljaa rupesin miettimään, mitä elämältäni haluan ja tulin tulokseen, että en ainakaan lyömistä. Sen jälkeen sain voimaa hankkia asunto ja järjestää elämä uusiksi ja nyt voin viiken vuoden eron jälkeen onnitella itseäni, että uskalsin lähteä.
Väkivalta ainakin meidän tilanteessa vain paheni vuosi vuodelta ja toinen ei ollut valmis lähtemään hoitoon.
Voimia Sinulle päätksen tekoon.
Sinun ei tarvitse sietää yhtään väkivaltaa. Tarvitset ulkopuolista tukea, ellet löydä itsestäsi voimaa.
Ks. wwww.turvakoti.net
Kauanko olette seurustelleet kokonaisuudessaan? Ja väkivaltaisuutta ei ollut ennen naimiinmenoa? Tämä nyt ei liity asiaan oikein, mietin vain että miksi naimisiinmeno usein laukaisee väkivallan, onko silloin "turvallista" hakata toista..
Ihan tutkitusti kaikki parisuhteen "virstanpylväät", kihlautuminen, yhteen muuttaminen, avioliitto, lasten saaminen , nostavat väkivaltaisesti käyttäytyvän henkilön todennäköisyyttä "paljastaa karvansa". Syynä lienee juuri jonkinlainen varmuus siitä, että se toinen on nyt hallussa. Ja koska kyseessä on usein itsetunto-ongelmainen ihminen, tällaiset tapahtumat voivat aiheuttaa myös pettymystä ja turhautumista, kun ei se mustasukkaisuus ja riippuvuus ja muu henkinen paska hävinnytkään, vaikka semmoista ehkä toivoi. Ja turhautumia sitten puretaan toiseen ihmiseen.
Erityisen surullista tämä on siksi, että väkivaltaisessa parisuhteessa elävä uhri usein myös elättelee toiveita, että esim. lasten saaminen lopettaisi väkivallan. Näin ei ole vaan se nimenomaan lisää riskiä.
Tuo oli kyllä ihan totta että monet luulee että lapsi yhdistää ja et kaikki on hyvin sitte. Niin mun vanhemmatkin yrittää vakuuttaa kun oon kertonu tästä meidän tilanteesta. Välillä kuvittelee itekin niin, mut tiiä sit. Kyllähän se tietty joillakin pitää paikkansa mut mun mielestä parisuhteen pitää olla täysin tasapainossa ennenku mitään lapsia aletaan hankkimaan. Oon ajatellu että yritetään nyt vielä kerran jatkaa. Jos ei mies muutu niin mä muutan. Yks laatikko on jo valmiiks pakattu :)
Älä pitkitä lähtöä ja keksi tekosyitä. Miehesi on jonkin sortin psykopaatti, en ihmettelisi yhtään vaikka kulkisi viikonlopunkin toisen naisen luona.
Lähde, ennen kuin on liian myöhäistä. Älä katso taaksepäin, etsi kumppaniksesi sinua kunnioittava ihminen. Parempi yksin ja turvassa, kuin kaksin ja pelossa.
Et ole miehellesi mitään velkaa, päinvastoin. Äläkä hyvä ihminen sido itseäsi lapsella tuohon tyyppiin loppuiäksesi! Mieti mitä lapsikin joutuisi kestämään, kun näkisi isän raahaavan äitiä tukasta lattiaa pitkin huoraksi haukkuen.
ei voi tapella... Syytin miestäni kaikesta vaikka vika oli myös minussa. Purin oman turhautumiseni, katkeruuteni ja väkivallanpelon mieheni, joka vastasi nyrkeillä.
Meille tuli ero kun ei saatu väkivallankierrettä katkeamaan.
Nyt vuosien kuluessa olen oppinut katsomaan asioita ulkopuolisena. Kumpienkin olisi pitänyt pystyä keskustelemaan asioista. Tein aina sen virheen että menin mieheni perässä "nalkuttaen" joka asiasta vaikka hän olisi halunnut olla rauhassa... mutta joka tapauksessa hänellä ei olisi ollut mitään oikeutta lyödä minua.
Paras vinkki on että annetaan vihankaasun mennä ohi ja keskustellaan asioista rauhassa sitten kun tilanne on leppynyt.
Jokainen mies on pohjimmiltaan väkivaltainen, mutta onneksi moni hallitsee sen alkukantaisen tunteen (toivottavasti).
Monesti mietin että olisinko voinut tehdä jotain toisin...
Jotenkin minusta tuntuu että useimmiten on syitä molemmissa, hakkaajassa ja hakatussa. Olet varmaan ihan oikeassa siinä että vääranlaiset asenteet tilanteeseen pilaa kaiken. Ei ole niin pahaa etteikö ole hyvääkin. Varmaan useimmat olis voineet tehdä toisin mutta emme saa tunnustaa sitä edes aina itsellemme. Palaneet sillat takanamme kuljemme suljetuin silmin usein katsomatta menneisyyden totuutta silmiin...
MIKÄÄN ei oikeuta käyttämään väkivaltaa. Miehelläkin on jalat, joilla voi kävellä tilanteesta pois jos nalkuttava akka rasittaa. Tai sitten jättää moinen nainen. Tai vaikkapa yrittää rauhallisessa tilanteessa keskustella asiasta. Ihan turha on yrittää selitellä miehen lyöntejä millään "Molemmissa on syytä"-höpinällä.
Vihonviimeistä on tukea väkivaltaisia äijiä moisilla puheilla tai rohkaista väkivallasta kärsiviä entistä voimakkaammin uskomaan että heissä on vika. Sitähän hakkaavat miehet jo tekevät. Ahdistaa että ihmiset vielä ajattelevat näin!
Ensinäkin:
En väittänyt että jollakin olis oikeutta käyttää väkivaltaa!
Toiseksi:
"Jalat" ne on molemmilla!
Sinun on ihan turha yrittää selittää - ilmeisesti katkeroituneena - että syy riitoihin ja perheväkivaltaa oli VAIN JA AINOSTAAN MIESTEN!
Joten ota asiallisempi asenne asiaan oman etusi vuoksi.