Minun tarinani
13 vuotta sitten, kesällä, tapaan tanssiravintolassa ihanan naisen. Tanssimme, juttelemme, tutustumme, ihastumme… Saatan tytön kotiin, ihan kiltisti. Soitan seuraavana päivänä ja tapaamme hänen kotonaan. Tapaan myös hänen lapsensa edellisestä avioliitostansa, poika 7, tytöt 6 ja 4. Vietämme taas ihanan illan ja palaan kotiini. Vietämme viikon kaikki illat yhdessä hänen kotonaan ja rakastumme päätäpahkaa toisiimme. Seuraavana viikonloppuna teemme kahdenkeskisen matkan (lapset hoidossa) Porin jazzareille ja palattuamme jatkamme iltaa minun luonani (poikamies; takana yks pitkähkö vakava suhde, ei lapsia). Rakastelemme ensi kerran. Upeaa, vaikkei vielä mitään taivaita aukovaa; emme vielä arkoina löytäneet toisiamme kokonaan, mutta;
Tästedes vietämme kaiken mahdollisen ajan yhdessä, pääasiassa hänen kotonaan ja välillä teemme lasten kanssa ’viikonloppuretken’ minun kotiini. Syksyllä alamme suunnitella muuttamista yhteen, minun luokseni – tilaa onneksi on. Hän luopuu vuokra-asunnostaan ja muuttaa lapsineen meille.
Sisustamme asunnon uusia tarpeita varten ja elämä hymyilee. Ensimmäinen yhteinen joulu.
Keväällä menemme naimisiin. Oma yhteinen rakkauden hedelmämme tekee tiettäväksi olemassaolonsa. Poika syntyy seuraavaksi jouluksi. Kiitos Rakkaani!
Vuodet kuluvat ja lapset kasvavat. Rakastamme, riitelemme, rakastelemme, rakastamme. Elämä kulkee niin kuin pitääkin. Molemmilla kohtalaiset tulot joten maallisia huoliakaan ei suuremmin ole. Lasten kanssa menee mukavasti, paitsi että nuoremman tytön kanssa alkaa ilmetä ’kemiavaikeuksia’; Emme oikein tule toimeen. Hiukan ’erilainen’ lapsi. Myöhemmin perheneuvolakäyntejä asian tiimoilta (perheneuvola sucks by the way; Vielä viidennellä käynnillä kehtaavat kysyä alkajaisiksi että ’olikos tällä tytöllä sisaruksia?’ – se siitä asioihin paneutumisesta) Nämä suhde/kemia –vaikeudet alkavat orastavasti vaikuttaa onneemme. Muutoin elämämme kukoistaa. Seksielämä on huikeaa; etsiydymme vällyjen väliin aina kun mahdollista (ja välillä mahdotontakin) ja etsimme toisistamme joka ikisen sopukan josta voimme nauttia ja ennen kaikkea tuottaa nautintoa. Tämän lähemmäksi kaksi ihmistä ei voi päästä!
Sitten tulee lama. Olemme vuorotellen pitkiä jaksoja työttömänä ja taloutemme alkaa rapista. Vaikuttaa tietysti myös väleihimme (kinastelua rahan käytöstä – hieman erilaiset käsitykset siitä mihin vähiä rahoja ensisijaisesti ’sijoitetaan’). Suhde muuttuu pikkuhiljaa, ihan huomaamatta etäisemmäksi. Vällyhetket vähenevät, riitojakin on vähemmän (ehkä selvä merkki etääntymisestä). Itsekin muutun kaukaisemmaksi kun huolet alkavat painaa. En enää uskalla lähestyä kun huomaan että rakkaallani on paha olo. Ehkä pelkään pakkeja. En vain tajua tilannetta ja odotan että hän ottaisi minua niskasta kiinni ja herättäisi minut huomaamaan…Vetäydyn yhä enemmän kuoreeni ja samalla vaadin huomiota (huono yhdistelmä, tiedän). Nuoriso kasvaa ja samalla kemiaongelmat nuoremman tytön kanssa. Tästä useita sanaharkkoja vaimon kanssa.
Seksielämämmekin alkaa väljähtyä. Huomaan harmikseni että minä olen yhä useammin yksin aloitteen tekijä… ja alan ottaa suorituspaineita ja pikkuhiljaa pilaan homman yrittämällä liikaa kun vaimo syttyy hitaammin eikä aina ole ’täysillä mukana’… silloin tällöin kuitenkin on hyvä päivä (tai yö) ja sillä fiiliksellä taas elämme tuokion ’yhdessä’.
Elämä jatkuu päivä kerrallaan.. arkea, arkea…
Näihin päiviin:
Joitakin vuosia sitten huomasimme että suhteessamme ei kaikki ole kohdallaan. Keskustelimme mahdollisesta erostakin mutta totesimme että rakastamme vielä toisiamme ja yritämme yhdessä eteenpäin. Jonkin aikaa menikin paremmin, kunnes kumpikin nähtävästi tahollaan huomasi ettei mikään ole parantunut (Emme loppujen lopuksi tehneet keskustelujen jälkeen mitään konkreettista muutosta tavoissamme tai toistemme huomioimisessa – varsinkaan minä, myönnän.. tyydyin olemassa olevaan tilanteeseen).
Minäkin itsekseni suunnittelin lähtöä, mutta ajatus jäi kesken kun huomasin kuitenkin rakastavani edelleen vaimoani enkä halunnut ’rikkoa mitään’. Vaimolla ilmeisesti samat tunnelmat ; ’mennään sitten näin, kun ei parempaakaan ole tiedossa’
Nyt:
Syksyllä vaimo alkaa irrotella. Tyttöjen iltoja (käy myöhemmin ilmi että kutsuttuina myös myös muuta seuraa tanssittajiksi).
Yhtenä yönä vaimo ei sitten tullutkaan kotiin vaan tekstasi jäävänsä ’ tyttökaverin’ luokse yöksi.
Aamulla kotiin ja illalla pakit. Alan epäillä että jotakin on pahasti vinossa ja selviteltyäni asiaa totean että ’tyttökaveri onkin ’kaveri’. Vaadin selvitystä ja vaimo tunnustaa suhteen mutta väittää sitä vielä ’platoniseksi’. Uskon. Olen kuitenkin shokissa. Alamme suunnitella eroa.
Vaimo lähtee seuraavaksi viikonlopuksi toisen ’tyttökaverinsa’ mökille. (sovittu jo aikaisemmin).
Vanha epäilijä vihtahousu nostaa jälleen päätään ja selvitän vielä viikonlopun aikana että mökki ja seura on ihan eri kuin mitä minulle on kerrottu. Palattuaan vaimo tunnustaa että yöreissu ja mökkihomma olivat kahdenkeskisiä hetkiä uuden ihanan miehen kanssa ja erittäin vähän jos ollenkaan platonisia.
Tässä vaiheessa toteamme että on ehkä parempi ottaa etäisyyttä pariksi viikoksi. Vaimo siirtyy asumaan uuden ihastuksensa luo. Lapset jäävät kotiin. Tapaamme vaimon kanssa puolueettomalla maaperällä keskustellaksemme joistakin käytännön asioista ja ilmoittaa siinä että ei sitten enää palaa kotiin vaan jää toistaiseksi asumaan partnerinsa luo kunnes löytää uuden oman asunnon.
Näin voi käydä. Tiedän. Mutta olen katkera. Vaimo on leikannut omastaan ja samalla minun elämästäni toistakymmentä vuotta pois ihan tuosta vaan. Ymmärrän kyllä että ei hyvillä vuosilla voi ostaa parikeinutuolia vanhuuden varalle, mutta tapa ratkaista pakotie pahasta olosta tuntuu erittäin epäoikeudenmukaiselta…
Elämä jatkuu…( välillä tuntuu siltä että saa jatkua ilman mua… ehkä kuitenkin kestän…)
13 vuotta sitten, kesällä, tapaan tanssiravintolassa ihanan naisen. Tanssimme, juttelemme, tutustumme, ihastumme… Saatan tytön kotiin, ihan kiltisti. Soitan seuraavana päivänä ja tapaamme hänen kotonaan. Tapaan myös hänen lapsensa edellisestä avioliitostansa, poika 7, tytöt 6 ja 4. Vietämme taas ihanan illan ja palaan kotiini. Vietämme viikon kaikki illat yhdessä hänen kotonaan ja rakastumme päätäpahkaa toisiimme. Seuraavana viikonloppuna teemme kahdenkeskisen matkan (lapset hoidossa) Porin jazzareille ja palattuamme jatkamme iltaa minun luonani (poikamies; takana yks pitkähkö vakava suhde, ei lapsia). Rakastelemme ensi kerran. Upeaa, vaikkei vielä mitään taivaita aukovaa; emme vielä arkoina löytäneet toisiamme kokonaan, mutta;
Tästedes vietämme kaiken mahdollisen ajan yhdessä, pääasiassa hänen kotonaan ja välillä teemme lasten kanssa ’viikonloppuretken’ minun kotiini. Syksyllä alamme suunnitella muuttamista yhteen, minun luokseni – tilaa onneksi on. Hän luopuu vuokra-asunnostaan ja muuttaa lapsineen meille.
Sisustamme asunnon uusia tarpeita varten ja elämä hymyilee. Ensimmäinen yhteinen joulu.
Keväällä menemme naimisiin. Oma yhteinen rakkauden hedelmämme tekee tiettäväksi olemassaolonsa. Poika syntyy seuraavaksi jouluksi. Kiitos Rakkaani!
Vuodet kuluvat ja lapset kasvavat. Rakastamme, riitelemme, rakastelemme, rakastamme. Elämä kulkee niin kuin pitääkin. Molemmilla kohtalaiset tulot joten maallisia huoliakaan ei suuremmin ole. Lasten kanssa menee mukavasti, paitsi että nuoremman tytön kanssa alkaa ilmetä ’kemiavaikeuksia’; Emme oikein tule toimeen. Hiukan ’erilainen’ lapsi. Myöhemmin perheneuvolakäyntejä asian tiimoilta (perheneuvola sucks by the way; Vielä viidennellä käynnillä kehtaavat kysyä alkajaisiksi että ’olikos tällä tytöllä sisaruksia?’ – se siitä asioihin paneutumisesta) Nämä suhde/kemia –vaikeudet alkavat orastavasti vaikuttaa onneemme. Muutoin elämämme kukoistaa. Seksielämä on huikeaa; etsiydymme vällyjen väliin aina kun mahdollista (ja välillä mahdotontakin) ja etsimme toisistamme joka ikisen sopukan josta voimme nauttia ja ennen kaikkea tuottaa nautintoa. Tämän lähemmäksi kaksi ihmistä ei voi päästä!
Sitten tulee lama. Olemme vuorotellen pitkiä jaksoja työttömänä ja taloutemme alkaa rapista. Vaikuttaa tietysti myös väleihimme (kinastelua rahan käytöstä – hieman erilaiset käsitykset siitä mihin vähiä rahoja ensisijaisesti ’sijoitetaan’). Suhde muuttuu pikkuhiljaa, ihan huomaamatta etäisemmäksi. Vällyhetket vähenevät, riitojakin on vähemmän (ehkä selvä merkki etääntymisestä). Itsekin muutun kaukaisemmaksi kun huolet alkavat painaa. En enää uskalla lähestyä kun huomaan että rakkaallani on paha olo. Ehkä pelkään pakkeja. En vain tajua tilannetta ja odotan että hän ottaisi minua niskasta kiinni ja herättäisi minut huomaamaan…Vetäydyn yhä enemmän kuoreeni ja samalla vaadin huomiota (huono yhdistelmä, tiedän). Nuoriso kasvaa ja samalla kemiaongelmat nuoremman tytön kanssa. Tästä useita sanaharkkoja vaimon kanssa.
Seksielämämmekin alkaa väljähtyä. Huomaan harmikseni että minä olen yhä useammin yksin aloitteen tekijä… ja alan ottaa suorituspaineita ja pikkuhiljaa pilaan homman yrittämällä liikaa kun vaimo syttyy hitaammin eikä aina ole ’täysillä mukana’… silloin tällöin kuitenkin on hyvä päivä (tai yö) ja sillä fiiliksellä taas elämme tuokion ’yhdessä’.
Elämä jatkuu päivä kerrallaan.. arkea, arkea…
Näihin päiviin:
Joitakin vuosia sitten huomasimme että suhteessamme ei kaikki ole kohdallaan. Keskustelimme mahdollisesta erostakin mutta totesimme että rakastamme vielä toisiamme ja yritämme yhdessä eteenpäin. Jonkin aikaa menikin paremmin, kunnes kumpikin nähtävästi tahollaan huomasi ettei mikään ole parantunut (Emme loppujen lopuksi tehneet keskustelujen jälkeen mitään konkreettista muutosta tavoissamme tai toistemme huomioimisessa – varsinkaan minä, myönnän.. tyydyin olemassa olevaan tilanteeseen).
Minäkin itsekseni suunnittelin lähtöä, mutta ajatus jäi kesken kun huomasin kuitenkin rakastavani edelleen vaimoani enkä halunnut ’rikkoa mitään’. Vaimolla ilmeisesti samat tunnelmat ; ’mennään sitten näin, kun ei parempaakaan ole tiedossa’
Nyt:
Syksyllä vaimo alkaa irrotella. Tyttöjen iltoja (käy myöhemmin ilmi että kutsuttuina myös myös muuta seuraa tanssittajiksi).
Yhtenä yönä vaimo ei sitten tullutkaan kotiin vaan tekstasi jäävänsä ’ tyttökaverin’ luokse yöksi.
Aamulla kotiin ja illalla pakit. Alan epäillä että jotakin on pahasti vinossa ja selviteltyäni asiaa totean että ’tyttökaveri onkin ’kaveri’. Vaadin selvitystä ja vaimo tunnustaa suhteen mutta väittää sitä vielä ’platoniseksi’. Uskon. Olen kuitenkin shokissa. Alamme suunnitella eroa.
Vaimo lähtee seuraavaksi viikonlopuksi toisen ’tyttökaverinsa’ mökille. (sovittu jo aikaisemmin).
Vanha epäilijä vihtahousu nostaa jälleen päätään ja selvitän vielä viikonlopun aikana että mökki ja seura on ihan eri kuin mitä minulle on kerrottu. Palattuaan vaimo tunnustaa että yöreissu ja mökkihomma olivat kahdenkeskisiä hetkiä uuden ihanan miehen kanssa ja erittäin vähän jos ollenkaan platonisia.
Tässä vaiheessa toteamme että on ehkä parempi ottaa etäisyyttä pariksi viikoksi. Vaimo siirtyy asumaan uuden ihastuksensa luo. Lapset jäävät kotiin. Tapaamme vaimon kanssa puolueettomalla maaperällä keskustellaksemme joistakin käytännön asioista ja ilmoittaa siinä että ei sitten enää palaa kotiin vaan jää toistaiseksi asumaan partnerinsa luo kunnes löytää uuden oman asunnon.
Näin voi käydä. Tiedän. Mutta olen katkera. Vaimo on leikannut omastaan ja samalla minun elämästäni toistakymmentä vuotta pois ihan tuosta vaan. Ymmärrän kyllä että ei hyvillä vuosilla voi ostaa parikeinutuolia vanhuuden varalle, mutta tapa ratkaista pakotie pahasta olosta tuntuu erittäin epäoikeudenmukaiselta…
Elämä jatkuu…( välillä tuntuu siltä että saa jatkua ilman mua… ehkä kuitenkin kestän…)
Vastaukset 24
Vanhimmat
Minun elämästäni meni 18 vuotta hukkaan. Ymmärrän kyllä miltä sinusta tuntuu nyt. Menee aikansa päästä taas jaloilleen. Mutta ei auta kuin mennä päivä kerrallaan. Voimia sinulle, et ole yksin meitä saman kohtalon kokeneita on paljon.
Minulta meni hukkaan 11 vuotta. Et siis todellakaan yksin. Voimia ja uskoa parempaan.
Ja Marille samaa!
MIten te voitte sanoa noin? Elämäässä ei mene mikään hukkaan, kaikki on opiksi ja kasvuksi ja kaikki kestää vain sen määrätyn ajan.
Sitten elämään tulee kuvaan uudet jutut ja mielenkiinnot. Vaikka koskeekin, niin se mitään hukkaan mennyttä aikaa ole. Sieltä on periytynyt hyviä ja huonoja muistoja, nauruja itkuja ja opetuksia.
Jos teitä olisi pidetty 13 vuotta komerossa muilta piilossa niin silloin se aika olisi mennyt hukkaan.
Nyt jokainen teistä muuttamaan omaa ajatteluaan positiivisemmaksi. Tuo on hyvin katkeran kuuloista. Vaikka aika jättää jälkensä niin surkeuksiin ja vaikeuksiinsa ei kannata kiinnittyä ja niitä salaa mielessään "palvoa."
Toivotan tsemppiä uuteen elämäänne ja lohdutusta suruihinne. Muistakaa että te teette elämästänne itse juuri sitä mitä se on teoillanne ja ajatuksillanne.
-Sussu-
Puhut täyttä asiaa Sussu. Minulla on takanani 30 vuotta avioliittoa ja 3 aikuista lasta. Olemme viiden vuoden aikana monista eri syistä ajautuneet kauas toisistamme. Viikko sitten jätin avioerohakemuksen käräjäoikeuteen. Ratkaisu sattuu, vaikka meillä kummallakin on uusi läheinen ihmissuhde. Missään nimessä enkuitenkaan koe, että kuluneet 30 vuotta olisivat menneet hukkaan. Ilman niitä min en olisi se ihminen, joka nyt olen. Haluan ajatella tulevaisuutta ja sinne en halua taakakseni katkeruutta ja vihaa. Harkinta-ajan aikan tavoitteenani on antaa anteeksi kaikki se vaikea, mikä suhdettamme on kuormittanut ja johtanut tähän tilanteeseen. Anteeksi on annettava niin itselleen kuin puolisolleenkin, vasta silloin voi vapaasti jatkaa matkaa.
Kyllä turhautumisen tunne voi olla aika ankara sellaisessa tilanteessa kuin minulla on nyt. Vaimolla on ollut paljon kotoa poissaoloa vaatinut työ minkä vuoksi olen sitten tehnyt aika paljon kotiin liittyviä asioita ja samalla laiminlyönyt omaa elämää, ystävyyssuhteita, jne. Oma valinta tietysti, mutta kuitenkin.
Kun vaimo sitten käyttää osin minun tarjoamaani vapautta itsekkäästi sivusuhteisiin, kyllä tunne että oma kontribuutioni perheeseen on mennyt hukkaan, on vahva. Meillä on kaksi suht. pientä lasta, joten heillehän sitä työtä olen tehnyt eikä se katoa minnekään, mutta parisuhteen kannalta tämä aika oli totaalisesti hukkaan heitettyä.
Mitä tässä tuollaiseen tuttuun tilanteeseen muuta voi sanoa. Minulla samanlaisia kokemuksia, ehkä pahimmalle tuntuu valehtelu ja salailu uudesta suhteesta, vaikka kyllä senkin jollain tavalla voi ymmärtää. Nyt äijä niskasta kiinni, silmät auki, ei maailma tähän lopu. Tilanne, mikä oli kirjoituksesi alussa on mahdollinen myös myöhemmin, ehkä eri tavalla mutta kuitenkin. Kuuluisa mies on sanonut "Ihminen jolla ei ole menneisyyttä, ei myöskään ole tulevaisuutta" Muuten, hyvin kirjoitettu, ei hirveästi katkeruuden kalkkia ja se on mielestäni jo hyvä alku.
Ikävästä asiasta hyvin kirjoitit -- huomaa että olet asiaa pohtinut jo monelta kantilta.
Kovin jyrkästi ei voi ottaa kantaa varsinaiseen kertomukseesi -- kun pitäisi lukea vaimosi vastaava.
Mutta yleistäen ... liian usein orastavaan kriisiin tai suhteen "sairastumiseen" ei puututa ajoissa ... ajatellaan kyseessä tietenkin olevan "se tavallinen alamäki joita kaikilla on" (totta tuokin), turha tätä on penkoa ja tehdä suurta numeroa ... tai ajatellaan puolison liioittelevan asioita päässään. JA kun se kriisi lopulta silmillä ja ilmeinen molemista, VOI olla ettei riitä enää voimia, taitoja tai tahtoa saada tilanne ehjätyksi sellaiseksi missä kaikilla hyvä olla.
Siitä olen samaa mieltä, ettei sivusuhde ja pettäminen ole lainkaan asiallista toimintaa -- mutta joillekkin meistä joskus ainoa keino saada eroporsessi käyntiin (ns. "pomppulautasuhde").
Toivon ettet katkeroidu (kirjoituksesi perusteella en usko näin käyvän), otat aikaa ja toipuminen alkaa Paljon käytännönasioita sovittavana ja niissä usein yritettävä pistää tunteet sivuun -- lasten etua ajateltava objektiivisesti, ja mm. omaisuuteen liittyvissä asioissa oikeudenmukaisuus ja kohtuus kantavana ajatuksena. Vaikka eroon päädytään, ei asiat silloin enää riitelemällä parane (joka ei tarkoita myöskään alistumista kohtuuttomuuksiin -- puolin jos toisinkaan).
Et sinä ole elämästäsi vuosia hukkaan heittänyt -- koeta muistella niitä hyviä hetkiä ja kokemuksia, niistä voi ja saa olla kiitollinen (kuten lasistakin)
Meilläkin kesti yhteiselo viitisentoista vuotta, viimeiset kaksi vuotta olivat kyllä vähemmän onnellisia. En sanois että nuo viisitoista vuotta menivät hukkaan, olimme hyvin onnellisia useita vuosia ja voisimme olla edelleenkin mutta viimeiset vuodet kumpikin tavallaan odotti että suhde kääntyy parempaan. Olen keskustellut exäni kanssa ja olemme tulleet siihen tulokseen että Rakastamme kumpikin toisiamme mutta emme kertakaikkiaan "osaa elää yhdessä". Nyt elämä jatkuu kummallakin omalla tahollaan. Eiköhän se elämä vielä minullekin anna onnea isolla O:lla.
...tuosta tuli mieleeni sanonta "kaksi erinomaista ihmistä joutuivat toistensa huonoon seuraan".
Raha oli suurin ongelma meidän suhteessa. Useita vuosia meillä oli erilliset tilit ja yhteiset menot jaettiin. Kolmisen vuotta sitten laitoimme yhteisen tilin jonne kummallakin oli käyttöoikeus. Toinen oli säästeliäämpi ja toinen eli "kädestä suuhun". Toinen ei käsittänyt että tili tyhjeni likipitäen aina noin viikkoa ennen kun seuraava tili tuli. Toiselle se ei ollut ongelma, ei koskaan ollut esim. käynyt ruokakaupassa. Ihmetteli joskus miten ruoka voi olla noin kallista.
Sitten tämä "tuhlaavaisempi" oli ottanut yhteiselle tilille luottokortin. Yhteiselle tilille voi ottaa oman luottokortin ilman että se toinen tilinomistaja siitä tietää. Hetken aikaa se "vingutteli" korttia ja sitten koitti se päivä jolloin asia paljastui. Syntyi luottamuspula. Aika ajoin ilmeni uusia "valkoisia valheita" jolloin luottamuspula syveni. Toinen salasi ja toinen yritti saada asioita tietoonsa. Ongelma rupesi vaikuttamaan myös parisuhteeseen, seksiä ei juurikaan harrastettu. Elettiin vaan. Se miksi toinen oli niin salaperäinen ei ole vielä selvinnyt. Ehkä olen niin sinisilmäinen etten huomaa tämän asian ydinongelmaa. Jokatapauksessa ei sellaisessa parisuhteessa voi elää. Rehellisyys ja avoimuus kuuluu mielestäni parisuhteen ehdottomasti tärkeimpiin ominaisuuksiin. Meiltä sellainen katosi. Varmaan syytä oli minussakin, epäilykset kasvoivat mitä enemmän asioita tuli ilmi ja siksi kai olin pahalla päällä usein. Riitelimme ja siitä kärsivät sitten lapsetkin vaikka kuinka yritimme salata asioita heiltä. Lapsien sekä oman "mielenterveyden" vuoksi teimme ratkaisun elää kummatkin tahoillamme. Elämä jatkuu, tulemme toimeen vaikka usein ikävä vaivaakin. Mutta ihminen on selviytyjä (näin ainakin itse ajattelen).
Vanhempieni eroon vaikutti moni muukin juttu, mutta raha oli yksi.
Äitini on (oli nuorena) rauhallinen, luottavainen, perirehellinen maalaistyttö. Isäni tavattuuaan menivät naimisiin, rakensivat kotia ja saivat kaksi tyttöä, joista minä vanhempi.
Ero tuli kun minä olin 19 ja siskoni 17. Sen jälkeen kuulin, että isällä ja äidillä oli koko avioliiton ajan ollut yhteinen tili, josta äiti yritti ostaa ruuat ym. yhteiset asiat perheeseen. En muista yhtäkään kertaa lapsuuteni ajalta, että hän olisi käynyt missään tai ostanut itselleen mitään. Isäni juopotteli ja rillutteli vieraiden naisten kanssa yhteisiä rahoja. Avioliiton viimeiset seitsemän vuotta isäni käytännössä joi äidin ja itsensä tienaaman jokaisen markan ja veloilla mentiin muun perheen elämä.
Itse menin (yö)töihin 14 vuotiaana, enkä sen jälkeen pyytänyt kotoa mitään muuta kuin katon pään päälle. Itseasiassa annoin isälleni 6000 mk silloisista palkoistani (jota olin säästänyt tulevaa opiskelua varten). Syistä sitten saisi ihan toisen keskustelun aikaiseksi :)
Erossa äitini otti itselleen kaikki perheen velat. Isäni kehui juristille, äidille ja uudelle naiselleen kuinka hän voitti erossa ja "ex tässä hävisi".
Nyt voi todella sanoa, ettei hävinnyt! Kahdeksan vuotta eron jälkeen äitini on kuin toinen ihminen! Elämäniloinen ja kiinnostunut asioista. Ja uskaltaa omata mielipiteitä. Tekee asioita, joista HÄN on kiinnostunut. Ja talous on paremmalla mallilla kuin ikinä, vaikka hän saakin syntisen huonoa palkkaa.
Minun elämässäni siis pätee sääntö: ei koskaan yhteistä tiliä! Vaikka mies olisi kuka ja minkälainen, ei ikinä!
Minua ei kukaan polje. Enkä minä suostu polkemaan ketään.
Kiitos viesteistä...
Minulta ei mennyt menetetty aika hukkaan. Suurin osa ajasta jää mieleeni elämäni parhaana aikana :)
Eniten kaihertaa se tapa jolla tähän nykyiseen tilanteeseen jouduttiin. Petetyksi tuleminen - olkoonkin että suhteemme oli väljähtynyt - on hirvittävä järkytys. Semminkin kun vaimo erittäin aktiivisesti hyppäsi sänkyyn ihastuksensa kanssa.
Olen ymmärtänyt hänen puheistaan että uusi ihastus oli valmis ottamaan aikalisän havaitessaan että valloituksensa on naimisissa 'selvittäkää välinne ennenkuin etenemme'. Vaimoni selvitttely oli sitten luokkaa: 'juu ei meillä oo enää mitään, OTA MUT'
Ja sitten harmittaa se, kuten sanoin, että ex nähtävästi haluaa leikata kokonaan yhteisen taipaleemme pois elämästään. Yhteydenpito (edes tavallisissa asioissa) on 'virkamiesmäistä' ja suorastaan aistin sen kuinka vastenmielisiä kontaktit ovat. :(
Okei, tietysti kaikki vanha tuo mieleen pahan olon josta nyt on päässyt irti.
Tunnen kuitenkin itseni kohdelluksi 'juoppona väkivaltaisena murhamiehenä' jotka määreet eivät kyllä minuun sovi.
Olin varmasti ajoittain kova, alentava, julma ja ilkeäkin, mutta mielestäni en ole kokonaan itse syyllinen ko. käytökseen. Huono taloudellinen tilanne ei ole mikään puolustus, mutta edesauttaa kyynisyyden esiin nousua kummasti. Paha olo oli minullakin. En vain osannut ilmaista sitä muuten..
Tsemppiä tilanteeseen. Meitä kohtalotovereita löytyy muitakin, jos lohduttaa. Me olemme olleet yhdessä 11 v ja nyt podetaan erokriisiä, minulla oireet kovat ja paha olo valtava, vaimo tyynen rauhallinen, kertoo oirehtivansa "sitten myöhemmin".
Olen varmaan ollut myös välinpitämätön vaimon tarpeista, julmakin joskus, mutta luullut että hommassa on tulevaisuutta. Vielä kesällä yritettiin suhdetta lämmittää, luulin että onnistuttiin.
Vaimolla on aina useita vauhdikkaita työpaikkoja, joista johtuvista poissaoloista on tullut riitaa muun ohella. Nyt viimeisimmän vuoden mittaisen matkatyöajan jälkeen paljastui ensin että hänellä oli tekstarisuhde korkeaan esimieheensä - ei kuulemma toiveita todellisesta suhteesta. Alkanut jo keväällä melkein heti firmaan mentäessä. Pikku hiljaa paljastui että tunteet olivat käyneet kuumina muutenkin, ei ilmeisesti seksiä kuitenkaan. Sitten lopullinen jysäri: Vaimo oli harrastanut työmatkalla seksiä ihan ennalta tuntemattoman saman firman työkaverin kanssa. Oli ollut monipuolinen ja raju sessio, suuseksiä ja kaikkea mahdollista - kovin erilaista kuin avioseksimme on ollut.
Kaikenlaista pikku vilppiä ilmeni sitten kun asioita ruvettiin vatvomaan, valehtelua olinpaikoista, yöllisistä saunareissuista, ym. Vaimo kertoo että perussyy on ollut että hän ei saa kanssani nautintoa seksistä - asia joka tuli minulle täytenä yllätyksenä. Olin luullut ja aistinut muuta. Kuulemma irtosuhde oli parasta seksiä hänen avioliitonsa aikana ja suhde esimiehen henkisesti syvempi kuin meillä koskaan.
Nyt on luottamus mennyt kokonaan, myös oma elämänhalu. Herään aamuneljältä miettimään, että onko erossa järkeä, kun lapsetkin ovat pieniä. Mutta kun en pysty häntä enää - luulen - kunnioittamaan ja arvostamaan valheidensa vuoksi, ei liene muuta vaihtoehtoa. Miksi asioita ei olisi voinut ratkaista sivistyneemmin? Miksi piti loukata ja vielä asioiden paljastumisen jälkeen jatkaa loukkauksia, joille en näe sellaisia perusteita, jotka oikeuttaisivat tällaisen julmuuden.
Huolellisesti kuvasit avioliittonne viimeiset hetket puolisosi osalta -- en puolustele vaimosi tekoja (eron todella olisi voinu hoitaa sivistyneemmin), mutta sinun kannattaisi tarkemmin miettiä nopeasti kuittaamisia asioita ... eli :
"Olen varmaan ollut myös välinpitämätön vaimon tarpeista, julmakin joskus" ... niinpä, tuosta ne monet aviokriisit saavat alkunsa, ja varmasti molemmat tuon osaavat -- surullista ettei asioihin ja syihin SILLOIN olla puututtu.
En usko että kriittinenkin pohdintasi enää välttämättä eroanne miksikään muuta (voi kyllä), mutta katkeroitumattomuuteen ja asioiden ymmärtämiseen se auttaa (puhun omasta kokemuksesta). Ihminen ei muutu, mutta voi oppia aikaisemmista kokemuksistaan jottei samoja virheitä toista ja osaa joskus elää fiksummin uudessa suhteessa...
Voimia ja jaksamista sinulle, teille. Muistakaa ettei vnhemmuus eroon lopu, joskus jopa vahvistuu jos lapsen vanhemmat niin tahtovat ja tätä tukevat (vaikka avioelämä loppuukin)
Hmm. Meillä samat tunnelmat ; vaimo tyynen rauhallinen, kylmä, ei empatiaa. ’Näin nyt vaan kävi’. Ja kuitenkin ennen paljastumista oltiin vielä edes ’kavereita’, puhuttiin ja naurettiinkin yhdessä. Nyt ei mitään, vaikka olen yrittänyt korostaa sitä kuinka tärkeää olisi yrittää erota ’ystävinä’.
Ehkä ihmisissä on sisäänrakennettuna Hyde/Jekyll –ominaisuus…
Ihmiset ragoivat eroon, sen syihin, pahaan oloon ja tuksaan kovin eritavalla -- olen aivan vakuuttunut siitä että teilläkin molemmilla on hyvin paha olla, se vain näkyy eri tavalla.
Kyseessä voi olla vaimollasi "mekanismi" jolla säilyttää "toimintakykynsä". Jos on kaiken pitänyt sisällään, ja ymmärtää valitsemansa tavan huonoksi hoitaa ero (ehkä ei muuta osannut tai parempaan pystynyt, vaikka olisi ehkä tahtonutkin), tunne syyllisyydestään kaikkeen tapahtuneeseen, yms. ... voi "kilometrin" vahvuisen henkisen muurin rakentaminen olla ainoa keino estää totaalinen romahtaminen (joka lapsillekin pahinta). Silti, ennemmin tai myöhemmin asiat selvitettävä itsensä kanssa, ja vähän muidenkin...
Mutta tämä tietenkin arvailua, kun ei vaimosi kantaa tilanteeseen ole kuullut (ja tuskin kuulee).
Tämä on luultavasti juuri näin. Mutta kun itse haluaisin juuri nyt käydä asioita läpi, se tuntuu välinpitämättömältä.
Eihan asioihin ole yleensäkään yhtä totuutta, mutta jokaisen oma tunne asioista on aina yhtä tosi. Minulla loukatun tunteet ovat perkeleellisiä enkä pysty ymmärtämään että olisin kuitenkaan niin pahaa tehnyt että tämmöinen kunniaton tie piti ottaa.
Olihan tässä sekin vielä että vaimon mukaan rakkaus loppui ja antoi tilaa kaikelle, ihastuksille ja suhteille. Sitä vielä ihmettelen, pettikö hän mielestään enemmän tätä ihastustaan, jota ei saanut vai minua, jota ei rakastanut...
Yksi tahtoo käsitellä kipeitä asioita kun kokee että niille olisi vielä jotain tehtävissä liitossa, joku silloin kun "homma paketissa" ... jotkut eivät koskaan.
MUTTA, keskustelemaan ei toista voi pakottaa (ja sen yrittäminen saa tämän vaan visummin takalukkoon ja puolustuskannalle) -- valitettavasti yksi monista asioista mitkä eroa elävien koetettava ymmärtää (vaikka kuinka "perkeleellistä" olisikin).
En epäile tunteidesi ja tuskasi aitoutta, ne oikeutettuja ja luonnollisia kun tilanne juuri räjähtänyt käsiin. Silti olisi löydyttävä jossain vaiheessa voimia katsoa asioita hyvinkin objektiivisesti (ja myös exän "silmin"), ryhtyä siihen kuuluisaan "avioeronprosessointiin" ja paremman elämän "hakuun" viisaampana -- elämä jatkuu, ja monella aikaisempaa onnellisempana (nyt sun tuota varmasti vaikea uskoa).
Oikeastaan on surullista ja järkyttävää, miten asiat tulee puhuttua halki vasta erotessa. Ilmeisesti ihmisille olisi hyvä erota ainakin parikertaa suhteessaan -vaikka se jatkuisikin sen jälkeen - niin ainakin jatko aloitetaan puhtaalta pöydältä.
Kun itse puhuimme erosta mieheni kanssa, se oli jotenkin tyhjentävä ja kalsea projekti. Mies halusi erota koska meillä oli mennyt pitempään huonosti. (osittain minun takiani sillä valmistuttuani jouduin työttömäksi, en saanut MISTÄÄN töitä, edes pätöhommia enkä tukea soskusta tai kelalata koska karenssit olivat päällä, ja se vaikutti minuun vieden itseluottamukseni ja lopulta masennuin. Istuin vain kotona, vieraalla paikkakunnalla ilman ystävien tukea ja itkin pahaa oloani. Miehellä ei ollut kokemusta kestää sitä) Minulla taas oli ollut toiveita syvemmästäkin sitoutumisesta (olemme olleet kohta 10v kihloissa emmekä vieläkään kihloissa koska mies ei halua)ja unelmoin suhteemme lämpenemisestä, perheenlisäyksestä, talvisista lumiukoista omakotitalon pihalla koko perheen voimin. Siinä sitten etsin asuntoa ja me keskustelimme.
Minäkin paljastin että vaikka en ole koskaan pettänyt (totuus) on joskus kiusaus ollut suuri. Hän oli tosi järkyttynyt ja sanoi pitäneensä minua jalustalla, että olin jotakin puhdasta ja ainutlaatuista mutta olenkin samanlainen kuin muut.
Yllättäen nämä puheet pyörsivät miehen pään. Hän halusikin meidän vielä yrittävän. Osaisittekohan valaista miksi???? Hänen mukaansa syynä olivat perhepuheet lumiukkoineen, mutta päätös kyllä enemmän syntyi ja vahvistui sen jälkeen kun olin paljastanut että olen haaveillut muistakin...
Eksyin nyt pois aiheesta, mutta tarkoitukseni oli kirota sitä omaneduntavoittelua joka meitä ajaa. Vaikka asiat olisivat kuinka solmussa ja kipeitä ja mielen päällä asioita, ihminen ei uskalla purkautua koska haluaa pitää siitä "hyvästään" kiinni. Kuka nyt haluaa ottaa riskin joutumisesta jätetyksi jos rupeaa paljastelemaan likaisia salaisuuksiaan? Vaikka se olisi ainoa oikea tie pitää suhde elossa. Kipu silloin tällöin antaa suhteelle toivottavaa shokkihoitoa. Pitää sen tuoreena. Näin uskon minä. Toki sillä on sivuoireensa, mutta voin sanoa ettemme mieheni kanssa olisi nyt tässä yhä, jos emme olisi muinoin loukanneet toisiamme liiallisella rehellisyydellä.
Kiitos kun jaoit tuon kokemuksen kanssamme -- noinkin varmasti voi tapahtua ... tosin hieman viisastellen toteasin, että ette oikeastaan käsitelleet eroa vaan aviokriisiä (koska lopulta ette eronneet). Tuossa kun onnistutaan käsissä on entistä vahvempi suhde, vaikka tie on saattanut olla todella kivinen -- vaatii paljon molemmilta *nostaa hattua*
Kun sanon että rankkaa oli, niin todellakin tarkoitan sitä, että elämä oli yhteen aikaan yhtä helvettiä. Olimme nimittäin aika pohjalla. Kolmansia osapuolia ei ollut, mutta kun yhteen 2 vuotiseen ympätään minun lopputyöni, yksinäisyys vieraalla paikkakunnalla, paha masennus, läheisen kuolema, puolison sairaus ja hoito (Se oli itsekkäästi hänen aikaansa, minä minä minä, kun olen sairas minulle kuuluu kaikki mitä haluan.)
Olin itsekin lähdössä yhteen aikaan, mutta kuinka pystyin kun minulta pyydettiin että antaisin nämä muutamat vuodet ja jäisin että hänet saadaan kuntoon ja sitten hän keskittyy minuun ja korjaa ongelmat suhteessamme.
Ja koska miehen sairaus täytyi vielä salata, minulla ei ollut ketään kenelle jutella. Olin oikeasti levitä itse kaikesta paineesta. Oli hetkiä kun nukkumaan mennessä toivoin ja itkin ettei minun tarvitsisi enää aamulla herätä vaan kuolisin pois. Sitten löysin netin kautta miespuolisen ystävän erään yhteisen harrastuksen kautta. Olimme/olemme ystäviä vieläkin -tosin etäisempiä. Hän oli vieras, hänelle purkauduin ja kerroin ongelmia. Häneltä sain tukea ja voimia ja ideoita. Vaikea selittää, mutta tutustuin häneen vaikeimpana hetkenä, hän oli kuin taivaan lahja (ihan kirjaimellisesti) Turvallisesti kihloissa ettei mieheni katsonut ystävyyttämme pahalla.
Johdatin nyt valitettavasti ketjua alkuperäisen ongelmasta ja pyydän anteeksi sitä. Ruli vain tarve möläyttää näitäkin asioita ulos. Kun katsoo sitä ongelmavyyhtiä mikä meillä on takana niin joskus tuntuu siltä kuin ihmiset eroavaisivat turhan helposti -mikä vain on selvitettävissä. Mutta eihän se niin ole. Kyllä sitä joskus mietti, oliko suhteeni kaiken tuskan ja vaivan arvoinen. Muutamme kuukauden kuluttua omaan isoon rivarinpätkään, minä aloittelen omaa yritystäni ja seksi sujuu. Maassa rauha ja rakkaus eli näin katsoen se kyllä kannatti. On mukava nauraa yhdessä vaikeuksien jälkeen. Toista arvostaa syvemmin.
...äläkä yhtään anteeksi pyytele rönsyilystäsi -- piristävää luettavaahan tuo oli -- vaikeuksien kautta voittoon, tiedän ettei se ole mahdotonta tai helppoa ... mutta mahdollista jos "se jokin" kaikesta paskasta huolimatta kaivettavissa esiin (ja sitä alunperinkin ollut).
Huoltakaa suhdettanne koko ajan (minkä jo olet varmaan sisäistänytkin).
Niinhän se on.
Eilen illalla vaimo yllätti ja sanoi että ei me erota, asiat täytyy selvittää. Nyt kun olen edelleen kysellyt tekemisiensä syitä, kylmyys on tullut takaisin. En kuulemma ymmärrä naisen logiikkaa, yms.
Ei sillä että haluaisin takaisin. Itse asiassa haluaisin vain selkeämmän selityksen asioille, mutta sitä en kuulemma sen kummempana saa kuin nyt olen saanut. En vaan ymmärrä miksi loukakuksen ja miahisyyteni nollauksen piti olla niin totaalinen, eikö vähempi olisi riittänyt.
Tuo sai mulle kyyneleen silmiin mutta ei mitään voi pakottaa...minulla ja ex-poikaystävällä meni välit poikki vaikka puhuimme ja puhuimme..yritimme saada asiat toimimaan mutta ei mikään onnistunut..ehkä kaikki oli pakon omaista...vielä mietin häntä vaikka haluaisin aloittaa uuden suhteen mutta en pysty..pelkään että puran uuteen suhteeseen kaiken vihan sisältäni joka minulle on jäänyt...mutta toivon sinun olevan minua vahvempi ja löytämään uuden rakkauden vaikka vanha suhde jättää arvet ja pelon siitä että uudelleen kävisi näin...niin minäkin pelkään sitä..mutta tiedän että minull eon tarkoitettu joku joka ottaa minun syleilyyn kun olen surullinen tai iloinen..Jokaiselle on tarkoitettu joku..Tähän minä uskon ja toivon sinulle uuden paremman suhteen...Hyvää joulua =)