Tuska, kuinka paljon se sattuu....
Tuntuu että enää ei jaksa...
Useimmat teistä varmasti ajattelevat että nuorten suhteet nyt ovat juttuja joista pääsee helposti yli ja eikun heti uuteen suhteeseen.. (?)
Olimme yhdessä 1,5 vuotta, elimme kuin avioliitossa...
Näimme joka päivä ja useimmiten vietimme yönkin yhdessä..
Suunnittelimme perhettä, yhteistä tulevaisuutta, kihloihin menoa...jne.
Rakastin häntä täydestä sydemestäni ja luulin hänenkin rakastavan minua, ja niin varmaan olikin jossain vaiheessa...
Kolme kuukautta sitten hän kuitenkin tuli luokseni ja ilmoitti kylmästi, että hänellä on toinen..
Joka päivä mietin miten nyt olisi jos tätä toista ei olisi tullut?
Joka päivä etten koskaan enää ennen kuolemaani saa olla hänen sylissään, eikä hän sano rakastavansa minua.. Hän jakaa tuon tulevaisuuden jonka suunnittelimme toisen kanssa...
Milloin tämä tuska loppuu...aamut ovat vaikeita kun tajuaa taas olevansa yksin...
Olen vasta 17 eihän tämä voi kestää enää kauaa, koska en enää jaksa.. Minulla ei ole enää ketään!!!
Tuntuu että enää ei jaksa...
Useimmat teistä varmasti ajattelevat että nuorten suhteet nyt ovat juttuja joista pääsee helposti yli ja eikun heti uuteen suhteeseen.. (?)
Olimme yhdessä 1,5 vuotta, elimme kuin avioliitossa...
Näimme joka päivä ja useimmiten vietimme yönkin yhdessä..
Suunnittelimme perhettä, yhteistä tulevaisuutta, kihloihin menoa...jne.
Rakastin häntä täydestä sydemestäni ja luulin hänenkin rakastavan minua, ja niin varmaan olikin jossain vaiheessa...
Kolme kuukautta sitten hän kuitenkin tuli luokseni ja ilmoitti kylmästi, että hänellä on toinen..
Joka päivä mietin miten nyt olisi jos tätä toista ei olisi tullut?
Joka päivä etten koskaan enää ennen kuolemaani saa olla hänen sylissään, eikä hän sano rakastavansa minua.. Hän jakaa tuon tulevaisuuden jonka suunnittelimme toisen kanssa...
Milloin tämä tuska loppuu...aamut ovat vaikeita kun tajuaa taas olevansa yksin...
Olen vasta 17 eihän tämä voi kestää enää kauaa, koska en enää jaksa.. Minulla ei ole enää ketään!!!
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kyllä se vie aikansa että selviää surusta, sille ei mitään voi. Itse yritän ajatella niin, että koska toista ei eromme näyttänyt ulospäin haitanneen niin ei hän minua sitten rakastanutkaan. Enkä siis halua "tuhlata" häneen enempää aikaa. Helppohan se on tietysti sanoa, sitä on vain jankutettava itselleen niin kauan että sen uskoo. Ja 17-vuotiaana todellakin elämä on vasta aluillaan..=)
Toi on niin pelleä...'17-vuotiaana on elämä vasta aluillaan'. Moni nuori on elänyt värikkäämmän elämän ku ne jotka on jo viisikymmentä. Mä vietin kolme vuotta yhden pojan kanssa, ja se vastaa monen ihmisen 20 vuoden avioliittoa. Sellaista intohimoa ja rakkautta ei korvaa mikään. RAKKAUS EI KATSO IKÄÄ. Tuollainen ajattelu tyyli on pelkkää ikärasismia, eikä se ole mitenkään uutta suomalaisten keskuudessa.
..kun verrataan että jos 55-vuotiaana loppuisi 25 vuotta vanha suhde. miettikää miltä silloin jätetystä tuntuu, jos ero tulee niin sanotusti "puun takaa". 17 vuotiaana ehtii tekemään ihan mitä vaan haluaa, jos vaan jaksaa käsitellä sen vihan ja surun oikein. keski-iän ylittäneillä näitä mahdollisuuksia on, mutta ei kuitenkaan niin paljon kuin nuorilla.
älä hyppää liian aikaisin korvikesuhteeseen, vaikka yksinäisyys onkin musertavaa. toivottavasti omaat edes yhden hyvän ystävän, jonka kanssa voisit puhua ja johon voisit tukeutua kun on vaikeaa. itselläni meni poikki 4,5 vuotta kestänyt suhde viime keväänä(olen 24-vuotias, siis vielä suht nuori...). kaikkein vaikeimmaksi asian teki sen, että huomasin ettei minulla ollut ketään hyvää ystävää, jolle murheitani jakaisin. suhde oli vienyt kaiken aikani, jonka johdosta vanhat ystävyyssuhteet olivat lopahtaneet.
kesä oli jumalattoman raskasta aikaa. yksin olen hakannut päätäni seinään ja oikein urakalla. mutta uskomatonta, mutta totta: olen alkanut saamaan elämääni uutta puhtia. vaikka kyllä vieläkin iskee ahdistuskohtauksia aika ajoin. sen opin että hyvistä ystävistä kannattaa pitää kiinni! jos joskus vielä löydän sellaisen, niin en kyllä varmasti tee samoja virheitä, mitä olen tehnyt muutama vuosi sitten.
Siinä ei mielestäni ole mitään pelleä että 17-vuotias on nuori. Se on totta! Harva suhde siinä vaiheessa on kestänyt vuosia ja on asuttu yhdessä, käyty töissä ym. mitä aikuisen arki on. En puhunutkaan siitä, etteikö nuori osaisi rakastaa. Ensirakkauteni alkoi 16-vuotiaana eikä sen hienompaa ollutkaan.. Kesti neljä vuotta. Tarkoitin vain, että sen ikäisenä kaikki on vasta aluillaan. Ehtii takuulla siis rakastaa vielä monet kerrat. Eli se että 17-vuotias on vasta nuori oli LOHDUTUSTA, ei ikärasismia.
..Sanoisin ettei ole helppoa minullakaan. Syön nyt masennuslääkettä, tunnen olevan yksin, en usko enää uuteen rakkauteen jne. Enkä itsekään ole kuin 20v. Mutta jotenkin se on hammasta purren yritettävä uskotella itselleen että elämä jatkuu, ei samanlaisena mutta ei välttämättä huonompana.
täälläkin. Tosin suhde kesti 3 vuotta , uutta ei tullut kuvioihin ja mä olen 18. Mut joka tapauksessa se tuntuu pahalta, kun samalla menettää sekä rakkaansa että parhaimman ystävänsä (ainakin mun tapauksessa)kun tuntuu siltä, että ex-poikaystävän olkapäätä mä eniten olisin kaivannut kun seuhde meni poikki, mut eipäs se enää ollutkaan siinä.
Nyt ollaan yritetty olla kavereita, mut ei se helppoa ole näin neljän kuukauden jälkeenkään ja vaikka kuinka on elämää edessä.
vaikka tiedostaakin faktat ja haluaisi ajatella järjellä, niin eipäs se kyllä hirmu usein auta... tunteet tulee aina pintaan.
Toisaalta joskus yrittää miettiä, et kaipaako sitä ihmistä, jonka kanssa oli vai sitä tunnetta, et on on joku jonka kainaloon käpertyä... mut sitäkään en ole tähän mennessä vielä tiennyt... ehkä päivä kerrallaan, mut rakkaus on kuitenkin niin hassu juttu, et siihen ei voi sanoa juuta eikä jaata.
Mulla on ollut itseasias täsmälleen samanlaisia fiiliksiä koko kesän ja syksyn aikana! Oikein pelottaa ajatella kuinka yhteneviä meidän ajatusmaailmat ovat.
Tapailetko exääs siis vielä? Minä näen exääni silloin tällöin(välimatkamme on melkoinen mutta silti nähdään joskus, ystäviä kun kuitenkin ollaan). Muutama kuukausi sitten se vielä tuntui pahalta kun tapaamisen jälkeen erottiin. Kun toisaalta olisi halunnut vielä yrittää tai jotain. Mutta nykyään ajattelen jo toisin. Ei tunnu enää niin pahalta. Kaikki ajatukset eivät pyöri enää exän ympärillä. mutta pakko kai se on myöntää, että jollain tavalla se on pelkkää roikkumista menneessä kun ei päästä irti...
Se tässä kaikkein eniten harmittaa että exän mukana meni myös kaikkein paras ystävä. Se kenen kanssa pystyi puhumaan ihan kaikesta. Semmosia ei kasva puissa.
ex on armeijassa viel toistaseksi, mut kyl me silloin tällöin, parin viikon välein nähdään. Joka kerta edelleen ku erotaan jää jotenkin päälle se tyhjyyden tunne, et jotain tärkeetä itsestä lähtee ikään kuin mukana pois.
Itse en oikein tiedä, et haluanko yrittää. Sen tiedän et vasta puoli ei halua. Tunteitaan kun ei pysty oikein tulkitsemaan. Et niin kun sanoin, en tiedä et kaipaanko yleensä seurustelua vaisit exää ihmisenä. Mut toisaalta järkisyihin perustuen en heluaisi toisaalta seurustella. Elämäntilanne on sellanen, et on suuria päätöksiä edessä, kun lukio nyt loppuu ja muuten. Et näihin haluaisi itse olla ainoa vaikuttaja. ja toisaalta ex-poikaystävänikin vetoaa samoihin syihin.
Tykätään edelleen toisistamme, ja molemmat tiedetään se. mut toisaalta jotenkin ajattelee et tämä kaikki ei voi olla tässä sen ajan ´jälkeen mitä oltiin yhdessä. Mut ehkä niin on, sattuuhan näitä vähän väliä. Sitä vain tuntee itsensä jotenkin kelpaamattomaksi, vaikkei ole mitään syytä.
ja vaikkei multa ole kadonnut ystävät suhteen aikana, niin kuitenkin tuntee olonsa orvoksi, kun on ikään kuin vähän jäänyt ulkopuolelle ja kun ei kuitenkaan ole ollut sitä tyttösukupuolen parasta kaveria olemassa, jolle sitten uskoutua. ja niin. exäni oli mun paras kaveri jos niin voi sanoa, se tunsi ja tuntee mut paremmin kuin kukaan. Se näki sukulaiset ja oli monessa mukana. Et tavallaan ei haluaisi uskoa et se katoo.ja tältä pohjalta ystävyys tuntuisi tottakai järkevältä säilyttää, mut välillä tulee mieleen se, et helpottaako jos ei näkisikään vähään aikaan? Onko sulla tästä kokemuksia? Kun toisaalta voisi helpottaa, mut sitten taas tuntuu tyhmältä olla erossa yhdestä tärkeimmästä - ja voisi sanoa rakkaimmasta- ihmisestä. En tiedä...
Niin kuin sanoin viimeks, ainakin ulkopuolisesta varmasti vaikuttaa siltä, että minä ja myös sinä pips roikutaan kiinni exässä. Moni varmasti sanoisi että kyllä niitä naisia/miehiä tulee uusia.
Sulla on kyllä onneks se hyvä puoli, et omistat muita ystäviä suhteen ulkopuolelta. Pidä niistä kiinni. Ehkä niidenkin avulla voisit saada ajatukset muualle edes joksikin aikaa.
Mulle kävi niin et kun aloin seurustelun, olin päässyt ylioppilaaksi ja odotin armeija-ajan alkua. Siinä odotellessa sitten tapasin exäni. Näin jälkeenpäin ajatellen mun armeija-aika tuli meidän suhteen kannalta pahimpaan mahdolliseen aikaan. Ehdittiin olemaan vain pari kuukautta yhdessä, ennen kun sotaväki kutsui. Se oli toisaalta rankkaa aikaa mutta toisaalta en varmasti olisi selvinnyt armeijasta niin hyvin ilman exääni miten sen loppujen lopuksi selvitin. Se 9 kuukautta kyllä teki meidän suhteeseen tosi pahoja haavoja.
Lisäksi kävi vielä niin että suhteen aloittamisen takia, koulun lopun ja intin takia kaikki vanhat hyvät koulukaverit lähtivät kuka mihinkin päin maailmaa opiskelemaan tai töiden perään. Asun niin pienellä paikkakunnalla, että mikäli mielii opiskella lukion jälkeen, on se tehtävä jossain muualla. Minäkin opiskelen naapurikaupungissa, mutta jäin silti asumaan kotipaikkakunnalleni. Nyt sitten keväällä tajusin, etten tunne omasta kaupungistani ketään. Pyörittiin exän kanssa niin paljon omissa oloissa tai muilla paikkakunnilla, että oman kotikaupungin sosiaalinen elämä jäi retuperälle. Kaikki vanhat frendit ovat ties missä. Silloin jos milloin oli yksinäinen olo! Kesti monta viikkoa ennen kuin sain solmittua uusia tuttavuuksia täällä tuppukylässä. Mutta ei ne vedä vertoja vanhoille frendeille tai exällekään..
Mun mielestä sun kannattais ehkä yrittää olla erossa exästäs jonkun aikaa. Voisiko olla mahdollista että hän joskus vielä innostuisikin seurustelusta? Kannattaa antaa tilaa, ei missään nimessä kannata roikkua. Voihan käydä niin että exäsi tulee katumapäälle?...Mutta ei myöskään kannattaisi ikuisuuksiin odottaa.
Pidät hauskaa muitten kavereittesi kanssa. Tiedän että se on vaikeaa, mutta tämän neuvon antaisin ulkopuolisena. Kun sulla kerran on muita kaverisuhteita, käytä niitä "hyväksi". Ei tietenkään kirjaimellisesti...
Niin, kyllähän sitä kavereiden seura aina on kelvannut ja meilellään hengailen niiden kanssa, mut ei niistä oikein tunnu saavan kuitenkaan niin läheisisä kun ex oli. Ja toisaalta välillä tuntuu et on ihan ulkopuolella. ja välillä sitä kuitenkin joutuu olemaan yksin, ja silloin sit kaipaa niitä yhteisiä ja hassuja juttuja.
asun itsekin tuppukylässä, et täällä ei niin vaan uusia suhteita solmita, mika toisaalta toivottavasti muuttuu, kun tästä tämän abi vuoden jälkeen lhtisi vähän isommille apajille opiskelemaan ja kukaties ulkomaill. Mut siihen on vielä tovi aikaa.
Niin no kyllähän me exän kanssa moneen otteesen ollan mietitty et jos ei näkisi, mut ollaan todettu et ehkä se ei toimis sinänsä... en edes tiedä miksi. Kaipa sitä pelkää et sitten se lakkaa kokonaan. Mut toisaalta me myös riidellään edelleen jonkin verran ja puidaan tätä meidän eroa, vaikka se suht sovussa tapahtuikin.
Eroissakin on tietysti eroja ja nyt sitä miettii etolisik ollut parempi et olisi ollut jommalla kummalla joku toinen tai pettäminen, et osaisi ees vihata. ja tavallaan meidän tapaukses odotti et se ero tulee sitten molempien oiveesta... Kun ehkä se olisi helpompi tapa käsitellä tunteita se viha. Mut toisaalta tidän exäni paskat puolet jotka on ollu olemassa koko seurustelunkin ajan ja nyt vielä vahvemmin, mut silti en osaa vihata niitä hänessä vaan ne tavallaan vahvistaa sitä yhteeh kuuluvuuden tunnetta. miten itse olet eronnut?
siitä en tiedä, et miteen sen yhteenpaluun kanssa on. en tiedä et haluanko toisaalta sitä itsekään. En ehkä nyt, mut jos tunnetaan muutama vuosi eteenpäin ja ollaan tekemisissä, kuka ties se rakkaus jostain putkahtaa esiin. En kuitenkaan haluaisi tällaistä roikkumisen tunnetta, mut toisaalta en ole vielä löytänyt keinoa lopullisesti sen yli, vaik haluaisinkin olla vahva.
Ehkä tässä eniten hirvittää se, et meillä on edelleen seksiä yhdesssä. Vaik tavallaan se on tuomittavaa, niin toisaalta. En tiedä. Mitä siitä yleenä ajatellaan? ehkä se ei helpota tilannetta ja ollaan me sitä lopettelemassa, mut silti...
Mietit niin samoja asioita mitä mä oon ihan ihmeissäni!...
Ai miten mä erosin? No periaattees me ollaan oltu eroamas jo vuoden verran. Se on vaan venyny ja venyny. Ehkä osaks se venys sen takia keväälle kun mun isä yllättäin kuoli äkillisti noin vuosi sitten. Exä oli sillon mulle suurena tukena ja en olis varmaankaan selvinny ilman sitä asiasta. Se kuolema lähensi meitä taas vähäks aikaa. Mut sit keväällä mun exällä alko olla muita suhteita(yhden illan juttuja...) joita mä en enää ruvennu kattelemaan. En mä vihaa exääni niiden juttujen takia. Se olis eri asia jos meillä olis menny niin sanotusti hyvin. Jos siis asia olis tullu yllätyksenä. Kun olin päässy omille jaloilleni faijan kuolemasta, me sit yhdessä päätettiin et se muuttaa pois. se muuttikin pois takas lähelle omaa kotipaikkakuntaansa.
Sen muuton jälkeen mulla iski ne hirveet yksinäisyyden tuskat mitä aikasemmissa viesteissä kirjotin. Hakkasin todellakin päätäni seinään useamman viikon ajan. Oli yhtä helvettiä asua meidän yhteisessä kämpässä kaikkien niiden muistojen keskellä. Monasti tuntu että seinät kaatuu päälle.
Osittain sen mun yksinäisyyden takia me sit ollaan aina välillä nähty toisiamme. Ei niistä exän irtosuhteistakaan mitään oo muodostunu. Yhtä yksinäinen se on ollu kun minäkin. Eli voidaan sanoa et kumpikin on halunnu nähdä.
Mä en toisaalta ymmärrä miksen vihaa exääni, vaikka se teki mulle mitä sit tekikin. Se on kuitenkin ollu ainoo ihminen maailmassa mitä olen aidosti koskaan rakastanu. Toki hänessäkin löytyi joskus sellaisia puolia, mitä en voinut sietää, mutta niinkuin itsekin sanoit, ne lopulta vaan vahvistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Usko tai älä mut meillä on ollut sama tilanne myös ton seksihomman suhteen. Aina kun ollaan nähty niin on tapahtunu, voisko sanoa, vähän liian läheistä toimintaa ystävien kesken...
En mä tiedä miks me niin tehdään. En mä halua nähdä exääni seksin takia. Se vaan tapahtuu kun on kuitenkin se historia takana. Enemänkin mä haluan esim. jutella kaikkee paskaa päivien ja viikkojen tapahtumista sängyssä ennen nukkumaan menoa. Sitä me voitiin joskus harrastaa monta tuntia. Nykyään yksinään mulla ei oo sellasta kaveria, jonka kans voisin niin tehdä.
Kai se on just sitä ettei halua irrottautua niistä vanhoista jutuista, koska "pelkää" uusia juttuja. Tuttu ja turvallinen on parempi ku pussillinen uusia..
Mä oon aika varma että ulkopuoliset ei hyväksyis tällasta exä-suhdetta. Vahvemmat vaan sanois:"Vittuako siinä vehtaat, eti ittelles uus! Ei toi johda mihinkään". Jotakin vastaavaa olen kuullut esim veljeni suusta, 15 avioliittovuoden jälkeen karvaan eron kokenut 3 lapsen isä...
Mut mä oon sitä mieltä että mun asiat ei kuulu muille, eikä siitä saa välittää mitä muut ajattelee. Älä säkään välitä. Sä teet päätökset, oli ne sitten huonoja tai hyviä!
Haluaisitko kenties vaihtaa ajatuksia sähkäripostin välityksellä? Olis kiva saada meilikaveri, jolla on näin älyttömän samanlainen elämäntilanne päällä.
kirjottele mulle: [email protected]