alamäki tunnetusti alkoi esikoisen syntymästä. riideltiin kaikesta. lopulta mä lakkasin sanomasta mua vaivaavista asioista koska tiesin sanomisesta seuraavan vain riitaa ja huutoa. no seurauksena olen katkeroitunut, masentunut ja huonotuulinen ihminen. Pidän kaiken ketutuksen ja pahat tunteet sisälläni koska en jaksa riidellä, mies alkaa heti huutaa tai ottaa nokkiinsa jos yritän jotain sanoa.
Tekstiviestillä jouduin pyytämään häntä menemään esikoisen kanssa ulos jotta hän sais vähän virikettä ja minä hetken vauvan kanssa kahden. En uskaltanu kysyä päin naamaa. pelkäsin riitaa.
äsken riideltiin niin etten tiedä onko tästä enää paluuta... ollaan riidelty niin pahasti ja mies suutuspäissään loukannut niin pahasti että itsetunto nollassa enkä enää muista hänen puheistaan muuta kun ne loukkaavat asiat.
olen varjo siitä mitä olin meidän tavatessa. olin ennen iloinen, sosiaalinen, kaunis, hauska.... hyväntuulinen enkä koskaan suuttunut mistään. Nyt olen vihainen, katkera, ruma.... en millään haluaisi erota sillä en näe sitä minään ratkaisuna, en pystyisi antamaan itselleni anteeksi sitä mitä lapset saavat kokea eron myötä. Mutta tälle riitelylle on tultava loppu. sille tulikin siksi aikaa kun lakkasin sanomasta asioista, mutta tuloksena tosiaan tämä: masentunut ihminen. ei mies enää rakasta mua, mä en tunne oikeen mitään mistään.
Mitä tässä voi tehdä? kokemuksia?
Tekstiviestillä jouduin pyytämään häntä menemään esikoisen kanssa ulos jotta hän sais vähän virikettä ja minä hetken vauvan kanssa kahden. En uskaltanu kysyä päin naamaa. pelkäsin riitaa.
äsken riideltiin niin etten tiedä onko tästä enää paluuta... ollaan riidelty niin pahasti ja mies suutuspäissään loukannut niin pahasti että itsetunto nollassa enkä enää muista hänen puheistaan muuta kun ne loukkaavat asiat.
olen varjo siitä mitä olin meidän tavatessa. olin ennen iloinen, sosiaalinen, kaunis, hauska.... hyväntuulinen enkä koskaan suuttunut mistään. Nyt olen vihainen, katkera, ruma.... en millään haluaisi erota sillä en näe sitä minään ratkaisuna, en pystyisi antamaan itselleni anteeksi sitä mitä lapset saavat kokea eron myötä. Mutta tälle riitelylle on tultava loppu. sille tulikin siksi aikaa kun lakkasin sanomasta asioista, mutta tuloksena tosiaan tämä: masentunut ihminen. ei mies enää rakasta mua, mä en tunne oikeen mitään mistään.
Mitä tässä voi tehdä? kokemuksia?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Neljän kympin kriisi. Menee ohi aikanaan. Ei kannata erota sen takia. Ihan normaalia se on kaikilla.
Taas saatiin tehokkaasti syyllistettyä yksi mies kaikesta.
huh. ihan kuin minun kirjoittamani-pari vuotta sitten. tosin loppuvuosina itse väsyin totaalisesti riitelyyn ja paha olo muuttui suruksi. en enää jaksanut taistella lasten isän kanssa ajankäytöstä (pleikka, ryyppäys,ym "turhat"-vs. omaperhe) kodin/lastenhoidosta, rahasta, omasta ajasta, jne jne. lapset olivat 3 ja 4 kun erottiin. välit pysyivät yllättävän hyvinä, lasten asiat saatu melko hyvin sovittua eikä muuten olla yhteyksissä. surutyö erosta alkoi jo ennen eroa, joten suhteellisen nopeasti pääsin elämässä eteenpäin. nyt asun maailman herttaisimman miehen kanssa yhdessä ja opiskelen uutta alaa. koen olevani rakastettu ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni, en olisi voinut kuvitella löytäväni noin upeaa miestä kuin joka tuolla sängyssä nukkuu nyt :) olin jo valmistautunut elämään yksin ja olemaan vain lasten kanssa (joka ilman "stressitekijöitä" oli hauskaakin jopa muuton jälkeen) mutta kohtalo päätti näin....olen siitä onnellinen. En kehota ketään eroamaan, mutta oman ja toisten elämän mielekkyyttä voi tosissaan miettiä, kannattaisiko asioita oikeasti muuttaa jos haluaa muutakin kuin vain tapella ja olla onneton puoliso&äiti....
Ja taas se oli paska mies myös tässäkin tapauksessa. No hyvin kävi sinullekkin kun uuden ihanan hoidon löysit. Oliko jo valmiina kun muuttokuorman teit?
En missään vaiheessa haukkunut miestä paskaksi.
Olin asunut jo jonkin aikaa uudessa kodissa lasten kanssa, kun kohtasin rakkaani.
Toivottavasti sinustakin tulee vielä onnellinen.
Olin n. Vuosi sitten samassa tilanteessa ja emme halunneet erota mieheni kanssa. Yritimme keskustella mutta ei auttanut. Lopulta varasin aikoja parisuhdepskykologille ja saimme siellä paljon apua. Meillä oli silloin kaksi lasta ja halusimme puhua heidän kanssaan mitä mieltä he olisivat jos eroisimme. Lapsemme ovat 14-12 vuotiaita. Lapset itkivät ja eivät halunneet eroamme. Jatkoimme käymistä parisuhdepsykologilla käymistä ja opimme siellä tuntemaan toisemme/ arvostamaan ja huomioimaan toisiamme!:) nyt olemme oikein onnellinen perhe yhdessä!♡ Meille syntyy kuuden kuukauden päästä tyttö!♡☆ Yritä pyytää miestäsi parisuhdeapuihin ja käykää siellä tarpeeksi usein! Järjestäkää yhteistä aikaa esim. Kynttilä illallinen ravintolassa. Tsemppiä sinulle!♡ Ymmärän miten halusit olla vauvan kanssa kahdestaan, koska pyysin miestäni monesti viemään isosiskon ulos. Toivottavasti eroa ei tule! Onnea matkaan!♡ t:35 v mamma.