Kirjoittanut Jason Lepojärvi:
Hyvä rakastaja on vahvaluonteinen, suoraselkäinen, nöyrä ja oikeudenmukainen. Lewisin diagnoosi on brutaalin tarkka:
Kun kaksi ihmistä saavuttaa kestävän onnen, se ei johdu vain siitä, että he ovat taitavia rakastajia, vaan siitä – minun on pakko puhua suoraan – että he ovat hyviä ihmisiä; tasapainoisia, uskollisia, oikeudenmukaisia, sopeutumiskykyisiä ihmisiä.
Nuorena miehenä hän oli sanonut saman napakammin kirjassaan The Allegory of Love:
Hyvän rakastajan ja hyvän ihmisen hyveet lankeavat yhteen.
Epäkypsää rakastajaa tällainen hyveluettelo lähinnä pitkästyttää ja ärsyttää. Miksi?
Se pitkästyttää, koska hän samaistaa hyveet hailakkuuteen ja nöyryyden nöyristelyyn. Se ärsyttää, koska se uhkaa hänen moraalista alibiaan, jota hän alitajuisesti suojelee.
”Vastustamaton” rakkaus – vuosisadan vedätys. Rakastaja itse on syyntakeeton. ”Rakkauden tähden” hän on jättänyt puolisonsa, laiminlyönyt lapsiaan, pettänyt ystävänsä ja aiheuttanut yleistä pahennusta. Kuplaa on suojeltava, joten hän tukkii korvansa ilonpilaajilta.
Kaikki eivät onneksi ole ilon pilaajia, vaan lähipiiristä löytyy aina muutamia pilan siunaajia, joilta saa lohdutusta ja alibin vahvistuksen (”ansaitset olla onnellinen”).
Denis de Rougemontin mukaan jossakin vaiheessa 1900-lukua avioliittovalan rikkojasta oli tullut ”kiinnostava”, sen sijaan että olisi säälittävä tai halveksittava. Hollywood ylläpiti myyttiä ”vastustamattomasta” rakkaudesta, mikä loppupeleissä tarkoittaa vastuutonta rakkautta.
Muistan hyvin, milloin ensimmäisen kerran havahduin uskottomuutta siunaavaan piilopropagandaan. Suomut tippuvat silmiltäni katsoessani Sofia Coppolan elokuvan Lost in Translation (2003). Siinä Bill Murrayn näyttelemä keski-ikäinen mies rakastuu itseään puolta nuorempaan, Scarlett Johanssonin näyttelemään tyttöön, joka on muuttanut Tokioon poikaystävänsä kanssa.
Sitä ennen olin epäillyt, että elokuvassa The Cider House Rules (1999) oli jotain mätää, mutta en tiennyt mikä. Junnunpana taas olin katsonut James Cameronin Titanicin (1997) täysin tietämättömänä näitä elokuvia yhdistävästä perusvirityksestä, jolle sittemmin olen tullut allergiseksi. Varoitus, seuraa juonipaljastus:
Herra A ja rouva B rakastuvat ja jättävät puolisonsa, rouva A:n ja herra B:n. Jotta katsojan sympatiat eivät kallistu väärälle puolelle, jälkimmäisistä leivotaan pihtaava nalkuttaja ja väkivaltainen kusipää.
Vastapainoksi löytyy totta kai hyviä elokuvia. Niissä rakkauden varjopuolet ja ihmissuhdesekoilut kuvataan totuudellisemmin, mutta ei kyynisesti. Mieleen tulee erityisesti Closer (2004), jonka lopun Clive Owenin ja Jude Law’n henkilöhahmojen välinen dialogi on fantastinen. Julia Roberts näyttelee ensimmäisen vaimoa ja toisen rakastajatarta.
Vaikka A History of Violence (2005) ei käsittele uskottomuutta sinänsä, Viggo Mortensenin henkilöhahmolla on salattu historia, joka paljastuu elokuvan kuluessa hänen vaimolleen, jota näyttelee Maria Bello. Heidän rakastelukohtauksensa on muuten elokuvahistorian parhaimpia.
Realistisia kuvauksia rakkaudesta löytyy yllättävistäkin paikoista, kuten mainiosta poliisarjasta The Wire ja zombiesarjasta The Walking Dead.
Mitä musiikkiin tulee, en voi sietää Pussy Cat Dollsien biisin ”Don’t Cha” kaltaisia kakkatahroja, joita ei olla edes yritetty pyyhkiä (Don’t cha wish your girlfriend was hot like me?).
Sen sijaan Tom Pettyn piiloviisas ”To Find a Friend” ja Jenni Vartiaisen ”Halvalla” puhdistavat rakkauttamme ja muistuttavat katkeransuloisella tavalla sen haavoittuvaisuudesta.
Uskollisuuden ankkurista irronnut rakkaus on tunneaallokossa vaarassa haaksirikkoutua karikkoon tai ajelehtia yksinäiselle merelle.
Sillä yksinäinen on sen keski-ikäisen miehen loppu, joka ei saa viettiään kuriin. Rakastumiseen rakastuneiden tunne yhteenkuuluvuudesta on illuusio, sanoo de Rougemont. Todellisuudessa he kärsivät kaksoisnarsismista.
Brinkin, Donnerin ja Singerin henkilöhahmot rakastuvat löytääkseen itsensä. Toki soisin sen meille kaikille. Mutta keinolla millä hyvänsä?
”Kaikki on sallittua sodassa ja rakkaudessa” – kaikki epätodet latteudet ovat vahingollisia, myös tämä. Se on romanttista retoriikkaa, joka saattaa hymyilyttää, mutta ei Boko Haramin uhreja eikä Henry VIII:n vaimoja.
Hyvä rakastaja on vahvaluonteinen, suoraselkäinen, nöyrä ja oikeudenmukainen. Lewisin diagnoosi on brutaalin tarkka:
Kun kaksi ihmistä saavuttaa kestävän onnen, se ei johdu vain siitä, että he ovat taitavia rakastajia, vaan siitä – minun on pakko puhua suoraan – että he ovat hyviä ihmisiä; tasapainoisia, uskollisia, oikeudenmukaisia, sopeutumiskykyisiä ihmisiä.
Nuorena miehenä hän oli sanonut saman napakammin kirjassaan The Allegory of Love:
Hyvän rakastajan ja hyvän ihmisen hyveet lankeavat yhteen.
Epäkypsää rakastajaa tällainen hyveluettelo lähinnä pitkästyttää ja ärsyttää. Miksi?
Se pitkästyttää, koska hän samaistaa hyveet hailakkuuteen ja nöyryyden nöyristelyyn. Se ärsyttää, koska se uhkaa hänen moraalista alibiaan, jota hän alitajuisesti suojelee.
”Vastustamaton” rakkaus – vuosisadan vedätys. Rakastaja itse on syyntakeeton. ”Rakkauden tähden” hän on jättänyt puolisonsa, laiminlyönyt lapsiaan, pettänyt ystävänsä ja aiheuttanut yleistä pahennusta. Kuplaa on suojeltava, joten hän tukkii korvansa ilonpilaajilta.
Kaikki eivät onneksi ole ilon pilaajia, vaan lähipiiristä löytyy aina muutamia pilan siunaajia, joilta saa lohdutusta ja alibin vahvistuksen (”ansaitset olla onnellinen”).
Denis de Rougemontin mukaan jossakin vaiheessa 1900-lukua avioliittovalan rikkojasta oli tullut ”kiinnostava”, sen sijaan että olisi säälittävä tai halveksittava. Hollywood ylläpiti myyttiä ”vastustamattomasta” rakkaudesta, mikä loppupeleissä tarkoittaa vastuutonta rakkautta.
Muistan hyvin, milloin ensimmäisen kerran havahduin uskottomuutta siunaavaan piilopropagandaan. Suomut tippuvat silmiltäni katsoessani Sofia Coppolan elokuvan Lost in Translation (2003). Siinä Bill Murrayn näyttelemä keski-ikäinen mies rakastuu itseään puolta nuorempaan, Scarlett Johanssonin näyttelemään tyttöön, joka on muuttanut Tokioon poikaystävänsä kanssa.
Sitä ennen olin epäillyt, että elokuvassa The Cider House Rules (1999) oli jotain mätää, mutta en tiennyt mikä. Junnunpana taas olin katsonut James Cameronin Titanicin (1997) täysin tietämättömänä näitä elokuvia yhdistävästä perusvirityksestä, jolle sittemmin olen tullut allergiseksi. Varoitus, seuraa juonipaljastus:
Herra A ja rouva B rakastuvat ja jättävät puolisonsa, rouva A:n ja herra B:n. Jotta katsojan sympatiat eivät kallistu väärälle puolelle, jälkimmäisistä leivotaan pihtaava nalkuttaja ja väkivaltainen kusipää.
Vastapainoksi löytyy totta kai hyviä elokuvia. Niissä rakkauden varjopuolet ja ihmissuhdesekoilut kuvataan totuudellisemmin, mutta ei kyynisesti. Mieleen tulee erityisesti Closer (2004), jonka lopun Clive Owenin ja Jude Law’n henkilöhahmojen välinen dialogi on fantastinen. Julia Roberts näyttelee ensimmäisen vaimoa ja toisen rakastajatarta.
Vaikka A History of Violence (2005) ei käsittele uskottomuutta sinänsä, Viggo Mortensenin henkilöhahmolla on salattu historia, joka paljastuu elokuvan kuluessa hänen vaimolleen, jota näyttelee Maria Bello. Heidän rakastelukohtauksensa on muuten elokuvahistorian parhaimpia.
Realistisia kuvauksia rakkaudesta löytyy yllättävistäkin paikoista, kuten mainiosta poliisarjasta The Wire ja zombiesarjasta The Walking Dead.
Mitä musiikkiin tulee, en voi sietää Pussy Cat Dollsien biisin ”Don’t Cha” kaltaisia kakkatahroja, joita ei olla edes yritetty pyyhkiä (Don’t cha wish your girlfriend was hot like me?).
Sen sijaan Tom Pettyn piiloviisas ”To Find a Friend” ja Jenni Vartiaisen ”Halvalla” puhdistavat rakkauttamme ja muistuttavat katkeransuloisella tavalla sen haavoittuvaisuudesta.
Uskollisuuden ankkurista irronnut rakkaus on tunneaallokossa vaarassa haaksirikkoutua karikkoon tai ajelehtia yksinäiselle merelle.
Sillä yksinäinen on sen keski-ikäisen miehen loppu, joka ei saa viettiään kuriin. Rakastumiseen rakastuneiden tunne yhteenkuuluvuudesta on illuusio, sanoo de Rougemont. Todellisuudessa he kärsivät kaksoisnarsismista.
Brinkin, Donnerin ja Singerin henkilöhahmot rakastuvat löytääkseen itsensä. Toki soisin sen meille kaikille. Mutta keinolla millä hyvänsä?
”Kaikki on sallittua sodassa ja rakkaudessa” – kaikki epätodet latteudet ovat vahingollisia, myös tämä. Se on romanttista retoriikkaa, joka saattaa hymyilyttää, mutta ei Boko Haramin uhreja eikä Henry VIII:n vaimoja.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Outoa nähdä "Lost in Translation" jonkinlaisena pettämistä puolustelevan elokuvan arkkityyppinä. Tulkinta kertoo ehkä enemmän Jason Lepojärven mielestä kuin itse elokuvasta.
Päin vastoin, elokuvassahan Bill Murrayn esittämän roolihahmon viisaat neuvot saavat Scarllett Johanssonin esittämän nuoren naisen luopumaan eroajatuksistaan.
Murray kyllä pettää elokuvassa vaimoaan kypsän laulajattaren kanssa, mutta sekin esitetään elokuvassa moitittavana ekä ihailtavana tapahtumana.
Ehkä toi kohta ei ollut tekstin terävimpiä heittoja, mutta muuten itse ainakin tykkäsin.
Pitkästyttäväääääää.
Tapahtuuko osa History of Violencen rakastelukohtauksesta Mortensenin ja Bellon välillä portaissa? Jos, niin olen kanssasi samaa mieltä. Yksi elokuvahistorian parhaimpia.
Samaa mieltä... huh!
Täysin fiktiivinen porno ei siis kerro mitään seksistä, mutta täysin fiktiivinen elokuva kertoo rakkaudesta. Tämä selvä!
Jaksoin vähän alusta, VMP.
Samaa mieltä aloituksen kanssa siitä, että pettämistä ja kumppanin vaihtoa ja perheen hylkäämistä on muotia puolustella silmittömällä rakastumisella ja saada sillä jopa myötätuntoa osakseen. Sillä ikään kuin yritetään antaa jokin arvo omalle arvottomalle käytökselle. Ja totta sekin, että monissa elokuvissa ja romaaneissa pettämistä suorastaan ihannoidaan. En kyllä ymmärrä miksi. Tosielämässä se saa niin paljon pahaa aikaan.