Miksi en välitä?

Monien mielestä elämäni on järkyttävää ja järjellä ajateltuna se onkin, mutta miksi en tunne sitä? Tunnetasolla en jostain syystä käsitä tilannetta eikä se tunnu minusta vakavalta, ja siksi en tee mitään. Toisena syynä en ota miestäni vakavasti, en pelkää häntä ja koen olevani turvassa, uhkaavista tilanteista huolimatta.

Mieheni on pari kertaa suuttuessaan uhannut tappaa minut, hakenut veitsen keittiöstä ja uhannut tappaa itsensä ellen tottele häntä. En totellut ja mitään ei tapahtunut. Kerran hän suuttuessaan tönäisi minut lattialle ja kaaduin, muttei se sattunut vaikka väärin tietysti olikin. Kerran pari vuotta sitten hän läpsäisi minua takaraivolle raivotessaan, kun käännyin hänestä pois päin. Yrittäessäni poistua talosta, hän on piilottanut avaimeni tms. etten pääsisi lähtemään. Kerran yöllä riidellessä hän työnsi minut rappukäytävään yövaatteissa n.5 minuutiksi. Loukkaavaa nimittelyä on esiintynyt, kuten "helv. huo*a". Joskus hän on hakenut kylmää vettä ja kaatanut päälleni, kun en vastannut mitään hänen suuttuessaan. Kerran hän hajotti kannettavan tietokoneeni. Kaikesta tästä olen aina kyllä loukkaantunut, mutten ole osannut pelätä ja olen päässyt kaikesta yli miehen pahoitellessa, jolloin hetken päästä olemme jatkaneet suhdetta tyytyväisinä. Koen etten ole saanut mitään traumoja tai että eläisin pelossa, tiedän että olen vapaa lähtemään milloin haluan eikä mies ole koskaan hakannut tai fyysisesti vahingoittanut minua. Lukiessani omaa tekstiäni kaikki näyttää järkyttävältä, mutta miksen tunnetasolla tajua sitä? Mikä minussa on vikana, ei tällainen normaalia ole. Voi kysyä miksen etsi hyvää miestä, mutta sitä olen joskus tuloksetta yrittänyt. Erossa ollessamme päädymme aina ikävästä yhteen. Ongelmani on kait jonkinlainen riippuvaisuus ja renttuihin rakastuminen. Miksen tunnetasolla voi ymmärtää omaa parastani!