Eli olen seurustellut avopuolisnona kanssa noin 2 vuotta ja yhdessä asuttu niistä 1,5 vuotta..Olemme molemmat reilu parikymppisiä...
Eli ongelma on tämä..minun tunteeni.Ne heittelee laidasta laitaan; välillä rakastan häntä tosi paljon, mutta suurimman osan ajasta epäröin suhdettamme. Olen miettinyt että olisinko onnellisempi yksinäni tai sitten jonkun muun miehen kanssa. Siis rakastan kyllä miestäni, mutta en vain tiedä enää millä tavalla...
Lähiaikoina, noin kuukauden ajan en ole halunnut häntä lainkaan seksuaalisesti, teen sen velvollisuudesta.
Minusta tuntuu että kaikki tämä johtuu siitä etten saa ns.henkistä tyydytystä hänestä. Meillä ei ole ns. syvällisiä keskusteluja esim. maailman menosta joita minä kaipaan..häntä ei taas tämmönen turhan päiväinen jaarittelu kiinnosta..
Eli, te kiltit lukijat, kertokaa mitä teen..? Onko se automaattisesti niin parisuhteessa että sitä koko ajan kaipaa jotakin muuta..? Enkö vain osaa olla onnellinen..
Kiitos teille.
Eli ongelma on tämä..minun tunteeni.Ne heittelee laidasta laitaan; välillä rakastan häntä tosi paljon, mutta suurimman osan ajasta epäröin suhdettamme. Olen miettinyt että olisinko onnellisempi yksinäni tai sitten jonkun muun miehen kanssa. Siis rakastan kyllä miestäni, mutta en vain tiedä enää millä tavalla...
Lähiaikoina, noin kuukauden ajan en ole halunnut häntä lainkaan seksuaalisesti, teen sen velvollisuudesta.
Minusta tuntuu että kaikki tämä johtuu siitä etten saa ns.henkistä tyydytystä hänestä. Meillä ei ole ns. syvällisiä keskusteluja esim. maailman menosta joita minä kaipaan..häntä ei taas tämmönen turhan päiväinen jaarittelu kiinnosta..
Eli, te kiltit lukijat, kertokaa mitä teen..? Onko se automaattisesti niin parisuhteessa että sitä koko ajan kaipaa jotakin muuta..? Enkö vain osaa olla onnellinen..
Kiitos teille.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mä oon seurustellu poikaystäväni kanssa yli 3 vuotta, joista ollaan asuttu yli 2,5 yhdessä. Ja mulla on aivan sama tilanne kuin sullakin!
Musta on tuntunu toso pahalta jo kauan. Rakastan ja hänkin rakastaa, mutta se ei riitä. Otan vastuun kaikesta ja pidän kaiken pystyssä, ja tuntuu että haluan ja tarvin parempaa. Eroaminen ja uusi pelottaa tosi paljon.
Tää tunne on ollut kauan aikaa! Mäkään en voi puhua mieheni kans mistään syvällisestä, kaipaan jotain muuta vaikka hyviä hetkiäkin on tosi paljon. Kaikki repes viime perjantaina, kun äitini soitti. Perheeni asuu monen sadan kilometrin päässä, ja äitini kysyi puhelussaan kuinka voin. Sanoin etten voi hyvin, ja äiti kertoi et sen kuulee ja jopa näkee, kun olen kotona käymässä. Pitkään puhuttiin äidin kans, ja tuntuu hyvältä, kun oma äiti tavallaan antoi "hyväksynnän", oli päätökseni mikä tahansa tässä asiassa. Ei hän antanut valmiita vastauksia, mutta kertoi kaikkien olevan mua varten jos tuntuu pahalta...
Kerroin tunteistani poikaystävälleni ja koko viikonloppu on ollut aivan kamala! Musta on aina tuntunut, että me ei voida mennä eteenpäin jos me ei mennä hieman taaksepäin ensin. Mä en näe yhteistä tulevaisuutta tämän tilanteen pohjalta.. Hän laittoi hanakasti vastaan, mutta päätökseni olen tehnyt. Kävin irtisanomassa vuokrasopimukseni ennen koulun alkua ja aion muuttaa tammikuussa omaan asuntoon. Joko hän hyväksyy sen tai sitten hän suuttuu ja ei hyväksy.
Mut näin. Voimia sulle! Olisi ihana saada enemmänkin jäydä näitä asioita kanssasi läpi, taidamme elää elämissämme samaa tilannetta...
hei..oli kiva huomata että joku ymmärtää, tai siis huono juttu että sinulla on meneillään tällainen samanlainen tilanne, mut kuiteskin..
Eiks sua pelota et mitä jos teetkin väärän ratkasun..?Mua pelottaa et mitä jos hätiköinkin ja sitten menetän jotakin tärkeää..
Kauhean kenkkumaisia nämä ihmissuhde jutut..
mä en ees tiedä et miten mun tulis toimia, mieli vaan vaihtelee..mut toisaalta ajattelisko ees tallasia asioita jos kaikki ois kunnossa..?mitä olet mieltä..?
ootko muuten minkän ikäinne, mun mielestä ois kivaa alkaa vaihtaa vaikka mailia ja tuettas samalla sit toisiamme näis ratkaisuissa kun kerran molemmat tietää miten vaikee paikka tollanenkin on...
eli laita mailiosoitetta tulemaan palstalle jos haluat ajatuksen vaihtoon..
Olen 22-vuotias, ja todella elänyt mieheni kanssa kolme yhteistä vuotta. Kun aloimm seurustella, hän oli mies, johon en tavallisesti ihastuisi. Elin hänen elämäänsä ainakin puolentoista vuoden ajan, kunnes huomasin, ettei minulla ollut omaa elämää ollenkaan. Aloin elää ja tehdä asioita, joita itse halusin ja ehkä siinä vaiheessa aloimme erkaantua.
Olen kasvanut ja kypsynyt, olen ollut omillani jonkun aikaa toisin kuin mieheni. Minä kasvatan häntä ja huolehdin kaikesta, ja nyt vain riitti.
En tiedä, oliko tämä oikea päätös. Usko pois, tämä tunne on aivan hirvittävä, mutta samalla vapauttava. Odotan sitä että pääsen tammikuussa omilleni, koska silloin sen huomaa, mitä ero konkreettisesti tekee.
Tottakai tuntuu hemmetin pahalta, kun ajattelen kuinka pahalta miehestäni tuntuu! Ja että minä aiheutan sen. Mutta en voi näinkään jatkaa. Jos en tekisi tätä nyt, en ehkä tekisi koskaan ja silloin jäisin miettimään, mitä olisi tapahtunut jos... En halua oll vanhana katkera mummo, joka toivoo että olisi elänyt toisin.
Mä uskon että jos tämä rakkaus on todellista ja kestävää, jos se on oleva aivan oikeaa sitä itseään, me ollaan vielä yhdessä.
Ainakin tällä hetkellä mun mies ois valmis tekemään mitä vain et tää saadaan toimimaan. Hän yritti saada jopa pääni kääntymään, että peruisin asunnon irtisanomisen. Pikkuhiljaa hän on tyytynyt siihen, että muutto on edessä. Sitä ei olla vielä selvitetty kumpikaan, että miten tammikuussa jatketaan. Ollaanko vielä yhdessä vai erotaanko.
Itse haluaisin tauon nyt, mutta mieheni ei näe sitä mahdollisuutena. Hänen mielestään me ei aleta niin leikkimään vaan joko ollaan tai ei olla. Ehkä tää nyt sit kaatuu siihen. Mulle ainoa vaihtoehto ois tauko, mutta jos hän ei ole siihen valmis... Ei jää paljon vaihtoehtoja.
Voimia sulle. Mieti oikeasti mitä haluat. Vaikka rakkautta olisi, se ei aina riitä. Jos sinä olet hänen elämänsä nainen, miksi hän ei käyttäydy niin? Mieti rauhassa, puhukaa yhdessä. Hae tukea läheisiltä, he yleensä osaavat sanoa oikeat sanat, koska he ovat tilanteenne ulkopuolella ja näkevät sen kaikki puolet. Sinä et voi niitä yksin nähdä..
En nyt halua osoitettani tänne, nimittäin se on nimelläni :)
Olet ihana, olet yksilöllinen ja ansaitset vain kaikista parasta, ei sinun tarvitse tyytyä vain siihen mitä sinulla jo on, jos se ei tee sinua onnelliseksi..
En usko, että haluaa jotain muuta, jos asiat on todella kunnossa. Oma kokemukseni oli, että seurustelin kiltin, ymmärtäväisen miehen kanssa, mutta en samalla henkisellä tasolla, häntä ei kiinnostanut mikään kodin ja työpaikan ulkopuolella, ei lukenut sanomalehtiä, telkkarista vain jotkut seikkailusarjat, viikon puheenaihe oli työkaverin sairastuminen diabeetekseen, "tulevien" lasten kasvatus riippui tilanteesta, kerran löin lehtiön eteen, mitä hän haluaa joulupöytään, vastaus mulle kelpaa kaikki, olis edes kirjoittanut, että kinkku ja lanttulaatikko. Kolme vuotta elin sitä elämää, mutta sitten tuli stoppi, vaikka toinen kiltti, hyvä rakastajakin, anoppi ja appi mukiinmeneviä, taloudellinen tilanne ok. Tietty "samalla tasolla" oleminen on minusta parisuhteen perusta, enkä tarkoita samaa koulutustasoa, vaan samoista asioista kiinnostusta, keskustelutasoa, samaa arvomaailmaa.
Kuulostaa tutulta ,olemme olleet 2v.yhdessä
meillä on vuoden ikäinen poika eli kaikki tapahtui
erittäin nopeaa tahtia,ns.tutustuminen jäi täysin väliin kun aloimme heti odottaan pienokaista.
Nykyään kaikki on ihan ok mutta jotain puuttuu
emme keskustele kuin arkiasioista olisi mukava keskustella tv katsomisen sijaan,joudun ns.ohjaileen toista jokaisessa asiassa
ei ole löytynyt oma-aloitteisuutta yhtään esim.olen pyytänyt hoitaan kaupassa käynnit parin päivän päästä kaapissa on vain valot ,ei paljontarvis mutta
nyt loppuu voimat vaikka meillä on mahtava poika
en näe muuta ratkaisua kuin eron ,en ole onnellinen ja toisen hyysäminen väsyttää.
Emme taida olla lähelläkään samaatasoa,senkin
huomaan vasta nyt,kaikkien alkuihastusten jälkeen.
Itse olin mm.kuukauden pojan kans kotona ja pystyin hoitamaan kaikki muut jutut joten sekään
ei voi olla syy saamattomuuteen.