Ikävä voi olla joskus liikaa. Näen miesystäväni seuraavan kerran vasta joskus kesällä, hän on ulkomailla komennuksella... Syksy meni jo mutta jouluna nähtiin. Nyt olisi taas kuukausitolkulla odottamista ja ikävöintiä.
Neuvoja taitaa olla turha kysyä, eipä tilanteelle mitään voi, en voi edes mennä katsomaan miestäni välillä. Onneksi on työt ja kaverit, muuten ei tulis mistään mitään. Ikävä on vaan niin järkyttävä, kuin jomottava kipu. "Ikävä" -sanakin on menettänyt merkityksensä kun sen kirjoittaa jokaiseen sähköpostiin ja sitä toistaa joka puhelussa. Saman kokeneita?
Neuvoja taitaa olla turha kysyä, eipä tilanteelle mitään voi, en voi edes mennä katsomaan miestäni välillä. Onneksi on työt ja kaverit, muuten ei tulis mistään mitään. Ikävä on vaan niin järkyttävä, kuin jomottava kipu. "Ikävä" -sanakin on menettänyt merkityksensä kun sen kirjoittaa jokaiseen sähköpostiin ja sitä toistaa joka puhelussa. Saman kokeneita?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Taidat olla kohtalon toveri, sillä erotuksella että me olemme vain kihloissa. Asuimme vuoden verran yhdessä ennenkuin avomies lähti komennukselle libanoniin, ja sieltä kosovoon ja edelleen on komennuksella. Onhan sillä ollut välikuukausia ja lisä kouluttautumista suomesa, mutta taas veri vetää mailmalle. Niinpä minä olen saanut yksin hoitaa kodin ja perheen (pieni poikamme Matias 1v 4 kk)mutta en valita, ja onhan se niin että kyllä tähän tottuu, vaikka ikävä kalvaa koko ajan sisällä ja turruttaa itseä. Jos haluat kirjoitella minulle suoraan niin pistä mailia tulemaan niin jutskataan kokemuksista lisää
Mailini on [email protected]
Ikävä on. Turruttava ikävä. Olen ollut ulkomailla kesästä asti, työharjoittelun ja nyttemmin vaihto-opiskelun merkeissä.
Minulla ja miesystävälläni on onneksi ollut aikaa käydä toistemme luona muutamaan otteeseen tänä aikana. Periaatteessa se on hyvä, mutta ikävä iskee heti tapaamisten jälkeen takaisin moninkertaisella voimalla. Vähitellen yksinoloon sitten taas turtuu, niin ettei tule enää itku kurkkuun joka kerta kun rakastaan ajattelee. Kai se on jonkinlainen sielun suojamekanismi.
Minustakin tuntuu, että "ikävää" sanana on jo hoettu niin paljon, ettei enää edes viitsi, kun sana kokenut niin julmetun inflaation. Synonyymi "kaipaus" ehkä vielä menisi, mutta se on joihinkin yhteyksiin liian kirjakielinen.
En osannut etukäteen lainkaan kuvitella, kuinka vaikeaa etäisyyden aiheuttama pakkoero voi olla. Mutta pyristelen loppuun saakka. Onneksi tiedän pääseväni elokuussa pysyvästi rakkaani luo. Se tieto helpottaa.
Oma rakkaani lähti myös juuri ulkomaille ja palaa vasta kesällä.. Ikävä on nyt jo aivan järjettömän suuri, en tiedä miten tässä käy... Pystyykö luottamaan toisen uskollisuuteen? Miten kestää ikävä ja yksinäisyyden tunne? Hajottavaa!