Olen ajautunut elämäni aikana ammatteihin joissa ollaan ihmisten kanssa kokoajan tekemisissä, omalla persoonallaan annetaan työhön tosi suuri panos. Kokoajan tarvitaan hirveää stressinsietokykyä, ammatillisuutta, yhteistyökykyä, huippuosaamista, valtavaa vastuuta, vaikeiden ihmisten käsittelyn osaamista, ammattitaidon loputonta kehittämistä jne.
Joka aamu lähden ahdistuneena töihin, mitä vaikeaa päivä voikaan tuoda tullessaan, puhumista, kuuntelemista, setvimistä, lokaa niskaan.
Lapsuus ja nuoruus menivät perähikiällä ainokaisena lapsena joka ei saanut kylillä käydä, kotona piti olla kiltisti. Erakoiduin jo silloin ja nyt vanhemmiten se jossain vaiheessa päätään nostanut sosiaalisen elämän kaipuu on täysin hiipunut.
En voi sietää työtäni, en halua olla vieraiden ihmisten kanssa tekemisissä. Vihaan kaikenkirjavia palavereja, ei minulla ole puhuttavaa eikä kerrottavaa, istun vain ja kuuntelen. Ihmisten parissa työskentely vie kaikki voimat.
Mieluiten eläisin erakkona jossain.
Joka aamu lähden ahdistuneena töihin, mitä vaikeaa päivä voikaan tuoda tullessaan, puhumista, kuuntelemista, setvimistä, lokaa niskaan.
Lapsuus ja nuoruus menivät perähikiällä ainokaisena lapsena joka ei saanut kylillä käydä, kotona piti olla kiltisti. Erakoiduin jo silloin ja nyt vanhemmiten se jossain vaiheessa päätään nostanut sosiaalisen elämän kaipuu on täysin hiipunut.
En voi sietää työtäni, en halua olla vieraiden ihmisten kanssa tekemisissä. Vihaan kaikenkirjavia palavereja, ei minulla ole puhuttavaa eikä kerrottavaa, istun vain ja kuuntelen. Ihmisten parissa työskentely vie kaikki voimat.
Mieluiten eläisin erakkona jossain.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tuttu tunne. Mitä enemmän tulee vuosia mittariin sitä enemmän minäkin haluaisin tehdä jotakin muuta kuin kuunnella ihmisten lätinöitä. Olipa ne ihmiset asiakkaista tai työkavereita. Omalla kohdallani erakoitushalu on mennyt jo ehkä hieman yli ja pahoin pelkään, että yksinolonkaipuu menee jossain vaiheessa yli ja muutun omituiseksi hyypiöksi. Samapa se taitaa loppupelissä olla, että miksi sitä muuttuu kunhan ei kyrsisi.
Meikäläisellä on myös alkanut jonkinasteinen erakoituminen. Viihdyn vapaa-ajalla omissa oloissani ja en kaipaa ihmisiä ympärilleni. Kun saan olla yksin tunnen jopa voivani paremmin. Työskentelen avokonttorissa ja päivittäin joudun vierestä kuuntelemaan ylisosiaalisen työkaverini lätinöitä ihmissuhdeongelmista ja heidän perheen arjesta. Ei voisi siis vähempää kiinnostaa! Mieleni tekisi muutenkin muuttaa pois pääkaupunkiseudulta vaikka Kainuuseen tai Pohjois-Karjalaan ja aloittaa elämä puhtaalta pöydältä, vaikka erakkona. Miksi kaikkien pitäisi olla niin sosiaalisia ja kiinnostuneita muiden asioista? Työni hoidan erittäin hyvin vaikka olenkin introvertti.
On ajanhenki.... Hokea okei, kun ei ole mitään järjellistä sanottavaa.... Vaikka tunkiolla. Olla jotain ja jossakin. Näkeehän tuon nuoristakin; jos eivät ole muuten tykö, niin vaikka sitten kouluammutaan ja tungetaan bb:n. On pakko. Olla osana jotakin suurta ja sykkivää.
Itsellänikin oli maalla samoja tuntoja 70-80-luvun taitteessa, noin 15 vuotiaana. Tosin melko pienessä mitassa. Silloin mentiin pikitien varteen ja katsottiin, kun muutaman minuutin välein meni auto ohi... Katsottiin tarpeeksi ja yksi päivä tuli se linja-auto , joka vei. Se vei ja oma auto toi. Ja täällä kainuulaisessa persereiässä pysyn.
Itsekään en tykkää, jos pitää pakolla olla sosiaalinen